Globaalia ja eurooppalaista

Useat kehitysmaiden aktivistit syyttävät eurooppalaisia siitä, että olemme liian kiinnostuneita muiden asioista, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Katse olisi käännettävä Eurooppaan itseensä: minkälaisia talouden, kulutuksen, osallistumisen jne malleja luomme ja hyväksymme.

Euroopan sosiaalifoorumi on kenties paras mahdollinen paikka harrastaa kollektiivista ajattelua tämän teeman ympärillä. Elämme muutenkin varsin kiinnostavaa aikaa. Eurooppaakin ideologisesti hallinnnut uusliberalismi on sisäisessä kriisissä. Samoin Euroopan Unionin eliittivetoinen poliittinen prosessi on kriisiytynyt Lissabonin sopimuksen umpikujan myötä. Tämä tilanne suorastaan huutaa marginaaleissa eläneitä vaihtoehtoja esiin.

Näistä lähtökohdista käsin seurasin keskusteluja parin keskeisen aiheen ympärillä. Toinen on idea ”eurooppalaisesta mallista” ylipäänsä, toinen Euroopan eliittien talouspoliittisen strategian vaikutukset.

Eurooppalaisen mallin kriisiytyminen on uusliberalismin väistämätön tulos, koska malli edellyttää varsin laajaa julkista sektoria. Ongelma ilmenee usein pikemmin praktisena kuin ideologisena. Tämä tuli selvästi esiin esimerkiksi julkisten palveluiden yksityistämistä käsittelevissä seminaareissa. Kun julkiset viskaalit ovat tilanteessa, jossa on löydettävä keinoja tulla toimeen vähemmällä rahalla, yksityistäminen tulee monelle mieleen. Käytännölliset intressit tosin ovat usein myös kääntyneet julkisten palveluiden eduksi: useissa maissa on yksinkertaisesti huomattu, että esimerkiksi terveydenhuollon antaminen yksityisten yritysten käsiin ei säästä rahaa, päinvastoin.

Tämän varsin selvä huomio tulee varsin kiinnostavaksi, kun saman analyysin kuulee Saksan, Turkin ja Venäjän kansalaisliikkeiden edustajilta samassa sessiossa. On ollut kiinnostavaa huomata, että vaikka poliittinen dynamiikka on eri maissa täysin erilainen, ja poliittiset kamppailut sijoittuvat aina tähän olemassaolevaan kontekstiin, yksityistämisohjelmat ja niiden vaikutukset ovat huomattavan identtisiä. Samalla sosiaalifoorumissa tietysti oppii paljon yksityistämisprosessien vastaisista kamppailuista joista ei muuten kuulisi mitään – Turkin yleislakkokutsun esittelyn jälkeen venäläinen aktivisti harmitteli, etteivät he koskaan saa sanomaansa esille: ”Venäjällä on sananlasku: jos Napoleonilla olisi ollut nyky-Venäjän lehdistö käytössään, kukaan ei olisi koskaan kuullut Waterloosta”.

Euroopan talouspoliittisten strategioiden puiminen on ollut myös laajaa. Kehitysmaiden edustajien suusta kuulee jatkuvasti saman viestin: Eurooppa on muuttumassa entistä aggressiivisemmaksi yritystensä etujen palvelijaksi, vaikka retorisella tasolla apu ja kehitys ovat edelleen hallitsevia. Afrikan maiden huoli EPA-sopimusten vaikutuksista on aitoa huolta toimeentulon vähienkin mahdollisuuksien tuhoutumisesta.

Strategisemmin esimerkiksi War on want -järjestön sessiossa päästiin keskustelemaan myös samojen talousstrategioiden vaikutuksista Euroopassa. Näyttää selvältä, että samat sopimukset, joita Afrikka pelkää, ovat vain erittäin harvojen etu – käytännössä niiden, joiden intressit ovat sulautuneet pääoman intresseihin. Kiinnostavaa olikin seurata esimerkiksi perinteisten liittojen, kuten Saksan IG Metallin, edustajien keskustelua siitä, miten työläiset saisi muiden kuin oman yrityksen tai oman maan kilpailuedun taakse virittäytyneiden strategioiden taakse.

Siinäpä haastetta ”globaalille Euroopalle”.

Teppo Eskelinen