Jälleen kerran EU-uutiset onnistuvat piristämään päivääni – tai viikkoani. Huomenna ja perjantaina Brysselissä keskustellaan perustuslaillisen sopimuksen tulevaisuudesta. Siis sen sopimuksen, joka on vuoroin ehdottoman tärkeä unionin toimintakyvyn takaamiseksi ja vuoroin taas täysin yhdentekevä vanhojen sopimusten kokoomateos. Sen sopimuksen, jota Chiracin valinnut kansa vastusti mutta Sarkozyn valinnut kansa kaikkien oletuksen mukaan kannattaa. Ja niin: sen sopimuksen, jonka sisällöstä suomalaisen demokratian paarialuokan eli kansalaisten ei oletettu olevan mitään mieltä.
Tämä tietysti on niin vanha tarina, ettei sitä enää jaksa vatvoa. Sen sijaan on siirryttävä eteenpäin.
Tämän tietää ainakin Matti Vanhanen, joka oli pari viikkoa sitten (HS 9.6) huolissaan siitä, että EU:lle tulee ”isoja aikatauluongelmia”, jos juhannuksen huippukokouksessa ei pystytä päättämään hvk-prosessin (eli hallitusten välisen konferenssin) käynnistämisestä. Ei ihme, että Vanhasta huolettaa: kukapa toivoisi demokratialle aikatauluongelmia.
Samanlaisia huolenaiheita näyttää olevan komission puheenjohtajalla Barrosolla. Puola on viime aikoina toivonut uutta keskustelua äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Barroso ei kuitenkaan tästä pidä. Hänen mukaansa ”me” emme kannata sitä, että hyvin tarkasti suunniteltu tasapainon institutionaalisissa kysymyksissä avattaisiin keskustelulle. ”Sillä me uskomme, että tämä voisi avata keskusteluun monia muitakin asioita.” Keneenköhän Barroso mahtaa sanalla me viitata? Tuskin ainakaan kansalaisiin, sillä moni eurooppalainen varmaan haluaisi avata useitakin kysymyksiä keskustelulle. Mutta tällaiset poliittiset keskustelut voisivat tietysti synnyttää aikatauluongelmia.
EU:n johtajia vaivaa sitkeä tauti, jonka voisi diagnosoida keskustelunpeloksi. Heidän painajaisensa koostuvat poliittisista keskusteluista, joissa asioista saatetaan olla eri mieltä. Tavallaan tätä voisi kutsua poliittisen sanavapauden rajoittamiseksikin, ellei sanalla olisi niin kuolemanvakava sävy.
Onneksi jostain löytyy ratkaisujakin poliittisesti hälyttävään pattitilanteeseen. Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä pääkirjoituksessa todetaan, että Puolan esittämään kysymykseen voitaisiin palata esimerkiksi seitsemän vuoden päästä uudelleen, sillä ”silloin Puolan johtajat voivat olla jo toiset”. Johtajat – hieno sanavalinta. Taaskaan ei tarvinnut käyttää niitä EU-politiikan kannalta niin kiusallisia sanoja kuten kansa tai demokratia.
Hanna Kuusela
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
maanantai 11. kesäkuuta 2007
G8-kokouksen jälkipyykkiä
"Turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista"” sanoi Kekkonen vuonna 1973 Eurooppalaisille ulkoministereille Etykin avajaisistunnossa. Aika, paikka ja tilanne olivat aivan erilaiset kuin tänään, mutta hieman huvittuneena huomasin näiden sanojen sopivan hyvin viime perjantaina loppuneen G8-kokouksen tunnelmiin.
Kekkosen ajatus ei tunnu pätevän tänä päivänä kansalaisyhteiskunnan ja vallanpitäjien välillä, ainakaan silloin kuin päätetään globaaliasioista. G8-kokous oli taas oiva esimerkki siitä, kuinka koko maailmaa koskevat ongelmat koetaan niin erityislaatuisiksi, ettei demokratialla ole niihin mitään asiaa. Oikeus mielenosoittamiseenkin kyseenalaistetaan. Mielipiteensä kadulla julistavat maailmankansalaiset suljetaan aitojen taakse ja leimataan hihhuleiksi, idealisteiksi, kiusankappaleiksi, huligaaneiksi ja ties miksi. Terrorisitileimakin on noussut näiden joukkoon, ainakin jos Saksan turvatoimia tarkastelee. Ennen mielenosoituksia aktivistien koteihin tehtiin nimittäin kotietsintöjä ja ainakin Hampurin alueella joidenkin aktivistien yksityisiä kirjeitä oli tutkittu. Lisäksi Schengen-sopimuksesta luovuttiin hetkellisesti rajakontrollien takia ja maan sisäistä liikkuvuuttakin rajoitettiiin mm. junakontrollien avulla. Kaiken huipuksi kolmen saksalaisen G8-kriittisen vastemmistolaisjournalistin täytyi hakea korkeimman oikeuden kautta lupansa päästäkseen kokouksen mediatiloihin. Nämä toimenpiteet muistuttavat pelottavan paljon USA:n ajamaa ”kaikki on sallittua terroristiuhan vallitessa” -linjaa, jossa kansalaisten perusoikeuksilla ja universaaleilla ihmisoikeuksilla ei ole enää mitään merkitystä.
Jotkut asiasta vähän tietävät ovat kyselleet minulta, jopa hieman kauhistellen, miksi menin Rostockiin. Silloin olen selittänyt sen hyvin yksinkertaistetusti suunnilleen näin: Jos minua vaivaa vaikka kuoppa taloni edessä olevaa tiellä, niin otan yhteyttä johonkin Helsingin kaupungivaltuutettuun ja vaadin sen korjaamista. Jos taas mielestäni vaikka suomalaisessa verotusjärjestelmässä on jotain vialla, niin otan yhteyttä kansanedustajiin. (Tämä ei tietenkään ole useinkaan riittävä keino vaikuttaa, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin.) Kun sitten maailmanlaajuisista kysymyksistä päätetään, vielä kaiken lisäksi vain kahdeksan maan keskuudessa, ei minulla edes ole juurikaan mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä julistamaan mielipidettäni kadulle. Minun pitää mennä sinne kertomaan, ettei mielestäni maailmassa voida tehdä päätöksiä näillä keinoilla ja että maailmassa on ongelmia. Tämän pitäisi olla hyvin helppo kaikkien ymmärtää. Jos se oikeus mielenosoittamiseen sitten otetaan meiltä pois, kuten uhkaa käyvän, niin meidät on todellisesti suljettu maailmaa koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Lähinnä minun on vaikea ymmärtää, miksi en olisi mennyt sinne, kun minulla oli siihen mahdollisuus.
Mustan blokin riehuminen sai nyt sitten kuitenkin taas kaiken huomion suomalaisessa mediassa kokouksen vastaliikkeestä puhuttaessa, sen kaikki jo tietävät. Tämän siivittämänä Attacistakin on kuulunut ääniä, joiden mukaan järjestömme tulisi miettiä, kannattaako sen osallistua tilaisuuksiin, joista on jo etukäteen tiedossa, että väkivaltaisuuksia on odotettavissa. Vaikka minua ärsyttää syvästi mustan blokin toiminta, enkä puolusta sitä yhtään, tarkoittasi tällaisten tilasuuksien boikotoiminen mielestäni sitä, että antaisimme valtavirtamedialle vallan muuttaa omia toimintatapojamme. Rostockissa oli noin 2000 mustan blokin edustajaa ja kymmeniä tuhansia rauhanomaisia mielenosoittajia. Yksi näiden rauhanomaisten liikkeiden johtoryhmistä oli selkeästi Attac, joka oli edustettuna paikalla sankoin joukoin. Se, etteivät rauhanomaiset mielenosoittajat saaneet huomiota osakseen johtuu mediasta, joiden silmissä olemme ilmeisesti liian tylsiä uutisaiheiksi. Vakuutan kuitenkin, että kyllä Heiligendammissa ja Rostockissa huomattiin myös muidenkin kuin riehujien läsnäolo ja sanoma, vaikkei sitä ehkä tänne Suomeen kuulunutkaan. Ainakin Saksassa kokouksen merkitystä ollaan puitu laajalti ja jopa saksan kristillisdemokraattisen puolueen entinen johtaja Heiner Geissler liittyi viikkoa ennen kokousta Attaciin suorassa tv-lähetyksessä. Kuuleman mukaan myös esim. Financial Times on antanut vaihtoehtoisille lausunnoille enemmän uutistilaa, kuin se on antanut kokouksen virallisille julkilausumille. Se, ettei Suomen media ole uutisoinut juuri muusta kun mellakoista, ei siis edusta koko maailman linjaa.
Mitä tuloksia kokous sitten edes poiki? No eipä juuri mitään. Syntyi julistus siitä, että ilmastoa on varjeltava päästöjä vähentämällä. Aikataulua tai määrää näille vähennyksille ei sovittu. Lisäksi Afrikkaan luvattiin 60 miljardia dollaria aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaiseen työhön ja ”education for all” -ohjelmaan puolestaan 500 miljoonaa. Hyvä näin, mutta tämä lupaus tehtiin kuitenkin tilanteessa, jossa maita sitoo vuonna 2005 Skotlannissa tehty lupaus kehitysavun tuplaamisesta vuoteen 2010 mennessä. Tätä lupausta maat eivät ole pitäneet. Suuri pettymys on myös se, ettei kokouksessa onnistuttu päättämään pelisäännöistä hedge-sijoitusrahastoille, vaikka sitä oli monelta suunnalta toivottu ja vaadittu. Suurimmat vastustajat olivat Iso-Britannia ja USA, joiden lainsäädännön alaisina hedge-sijoitusrahastot toimivat. Tämänvuotinen G8-kokous on siis taas oiva esimerkki siitä, että epädemokraattisuutensa ja illegitimiteettinsä lisäksi se ei onnistu saamaan aikaiseksi substanssin tasolla juuri mitään, hyvästä puhumattakaan.
Lopuksi vielä kevennys. Löysin tämän sitaatin eräästä Attaciin liittyvästä nettikeskustelusta: ”Globalisaation vastustajilla taitaa tosiaan nykyisin olla vain yksi yhteinen piirre, nimittäin järjen köyhyys. Eihän tuossa touhussa ole mitään mieltä, yhtä viisasta olisi vastustaa vaikka painovoimaa tai vuodenaikoja...” (http://keskustelu.kauppalehti.fi/42/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=64289&tstart=0&forumID=24)
Ei voi muuta sanoa, kun että ihmisiä palvelemattoman globalisaation veturit ovat onnistuneet luonnollistamaan nykyisen kehityskulun aivan käsittämättömällä tavalla!
Eva Nilsson
Kekkosen ajatus ei tunnu pätevän tänä päivänä kansalaisyhteiskunnan ja vallanpitäjien välillä, ainakaan silloin kuin päätetään globaaliasioista. G8-kokous oli taas oiva esimerkki siitä, kuinka koko maailmaa koskevat ongelmat koetaan niin erityislaatuisiksi, ettei demokratialla ole niihin mitään asiaa. Oikeus mielenosoittamiseenkin kyseenalaistetaan. Mielipiteensä kadulla julistavat maailmankansalaiset suljetaan aitojen taakse ja leimataan hihhuleiksi, idealisteiksi, kiusankappaleiksi, huligaaneiksi ja ties miksi. Terrorisitileimakin on noussut näiden joukkoon, ainakin jos Saksan turvatoimia tarkastelee. Ennen mielenosoituksia aktivistien koteihin tehtiin nimittäin kotietsintöjä ja ainakin Hampurin alueella joidenkin aktivistien yksityisiä kirjeitä oli tutkittu. Lisäksi Schengen-sopimuksesta luovuttiin hetkellisesti rajakontrollien takia ja maan sisäistä liikkuvuuttakin rajoitettiiin mm. junakontrollien avulla. Kaiken huipuksi kolmen saksalaisen G8-kriittisen vastemmistolaisjournalistin täytyi hakea korkeimman oikeuden kautta lupansa päästäkseen kokouksen mediatiloihin. Nämä toimenpiteet muistuttavat pelottavan paljon USA:n ajamaa ”kaikki on sallittua terroristiuhan vallitessa” -linjaa, jossa kansalaisten perusoikeuksilla ja universaaleilla ihmisoikeuksilla ei ole enää mitään merkitystä.
Jotkut asiasta vähän tietävät ovat kyselleet minulta, jopa hieman kauhistellen, miksi menin Rostockiin. Silloin olen selittänyt sen hyvin yksinkertaistetusti suunnilleen näin: Jos minua vaivaa vaikka kuoppa taloni edessä olevaa tiellä, niin otan yhteyttä johonkin Helsingin kaupungivaltuutettuun ja vaadin sen korjaamista. Jos taas mielestäni vaikka suomalaisessa verotusjärjestelmässä on jotain vialla, niin otan yhteyttä kansanedustajiin. (Tämä ei tietenkään ole useinkaan riittävä keino vaikuttaa, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin.) Kun sitten maailmanlaajuisista kysymyksistä päätetään, vielä kaiken lisäksi vain kahdeksan maan keskuudessa, ei minulla edes ole juurikaan mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä julistamaan mielipidettäni kadulle. Minun pitää mennä sinne kertomaan, ettei mielestäni maailmassa voida tehdä päätöksiä näillä keinoilla ja että maailmassa on ongelmia. Tämän pitäisi olla hyvin helppo kaikkien ymmärtää. Jos se oikeus mielenosoittamiseen sitten otetaan meiltä pois, kuten uhkaa käyvän, niin meidät on todellisesti suljettu maailmaa koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Lähinnä minun on vaikea ymmärtää, miksi en olisi mennyt sinne, kun minulla oli siihen mahdollisuus.
Mustan blokin riehuminen sai nyt sitten kuitenkin taas kaiken huomion suomalaisessa mediassa kokouksen vastaliikkeestä puhuttaessa, sen kaikki jo tietävät. Tämän siivittämänä Attacistakin on kuulunut ääniä, joiden mukaan järjestömme tulisi miettiä, kannattaako sen osallistua tilaisuuksiin, joista on jo etukäteen tiedossa, että väkivaltaisuuksia on odotettavissa. Vaikka minua ärsyttää syvästi mustan blokin toiminta, enkä puolusta sitä yhtään, tarkoittasi tällaisten tilasuuksien boikotoiminen mielestäni sitä, että antaisimme valtavirtamedialle vallan muuttaa omia toimintatapojamme. Rostockissa oli noin 2000 mustan blokin edustajaa ja kymmeniä tuhansia rauhanomaisia mielenosoittajia. Yksi näiden rauhanomaisten liikkeiden johtoryhmistä oli selkeästi Attac, joka oli edustettuna paikalla sankoin joukoin. Se, etteivät rauhanomaiset mielenosoittajat saaneet huomiota osakseen johtuu mediasta, joiden silmissä olemme ilmeisesti liian tylsiä uutisaiheiksi. Vakuutan kuitenkin, että kyllä Heiligendammissa ja Rostockissa huomattiin myös muidenkin kuin riehujien läsnäolo ja sanoma, vaikkei sitä ehkä tänne Suomeen kuulunutkaan. Ainakin Saksassa kokouksen merkitystä ollaan puitu laajalti ja jopa saksan kristillisdemokraattisen puolueen entinen johtaja Heiner Geissler liittyi viikkoa ennen kokousta Attaciin suorassa tv-lähetyksessä. Kuuleman mukaan myös esim. Financial Times on antanut vaihtoehtoisille lausunnoille enemmän uutistilaa, kuin se on antanut kokouksen virallisille julkilausumille. Se, ettei Suomen media ole uutisoinut juuri muusta kun mellakoista, ei siis edusta koko maailman linjaa.
Mitä tuloksia kokous sitten edes poiki? No eipä juuri mitään. Syntyi julistus siitä, että ilmastoa on varjeltava päästöjä vähentämällä. Aikataulua tai määrää näille vähennyksille ei sovittu. Lisäksi Afrikkaan luvattiin 60 miljardia dollaria aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaiseen työhön ja ”education for all” -ohjelmaan puolestaan 500 miljoonaa. Hyvä näin, mutta tämä lupaus tehtiin kuitenkin tilanteessa, jossa maita sitoo vuonna 2005 Skotlannissa tehty lupaus kehitysavun tuplaamisesta vuoteen 2010 mennessä. Tätä lupausta maat eivät ole pitäneet. Suuri pettymys on myös se, ettei kokouksessa onnistuttu päättämään pelisäännöistä hedge-sijoitusrahastoille, vaikka sitä oli monelta suunnalta toivottu ja vaadittu. Suurimmat vastustajat olivat Iso-Britannia ja USA, joiden lainsäädännön alaisina hedge-sijoitusrahastot toimivat. Tämänvuotinen G8-kokous on siis taas oiva esimerkki siitä, että epädemokraattisuutensa ja illegitimiteettinsä lisäksi se ei onnistu saamaan aikaiseksi substanssin tasolla juuri mitään, hyvästä puhumattakaan.
Lopuksi vielä kevennys. Löysin tämän sitaatin eräästä Attaciin liittyvästä nettikeskustelusta: ”Globalisaation vastustajilla taitaa tosiaan nykyisin olla vain yksi yhteinen piirre, nimittäin järjen köyhyys. Eihän tuossa touhussa ole mitään mieltä, yhtä viisasta olisi vastustaa vaikka painovoimaa tai vuodenaikoja...” (http://keskustelu.kauppalehti.fi/42/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=64289&tstart=0&forumID=24)
Ei voi muuta sanoa, kun että ihmisiä palvelemattoman globalisaation veturit ovat onnistuneet luonnollistamaan nykyisen kehityskulun aivan käsittämättömällä tavalla!
Eva Nilsson
tiistai 5. kesäkuuta 2007
Iltalehti ja Rostockin mellakat
Iltalehti käsitteli eilen (4.6.2007) Rostockin mellakoita sekä pääkirjoituksessaan että uutisoinnissaan. Attac julkaisi asiasta vastineen, joka löytyy osoitteesta http://www.attac.fi/iltalehti . Vastineessa korjataan pääkirjoituksen väite siitä, että Attac olisi järjestänyt Rostockiin bussikuljetuksen. Tämä ei valitettavasti pitänyt paikkaansa, sillä järjestömme bussikuljetus peruuntui. Lisäksi vastineessa oikaistaan aiheellisesti lehden antamaa vääristynyttä kuvaa järjestömme luonteesta.
Vastineen tila on rajattu, eikä kaikkea ehdi sanoa. Iltalehden toiminnasta voi kuitenkin vetää muutamia muitakin huomioita.
Lehti totesi pääkirjoituksessaan, että "idealisteilta toivoisi pesäeroa hulinointiin" sekä "asiallista vaikuttamista toivovat eivät ole tälläkään kertaa uskaltaneet tehdä selkeää pesäeroa mellakointiin." Saman päivän lehden Rostock-uutisessa kuitenkin kerrotaan, että "rauhanomaiseen marssiin ... osallistuneet ryhmittymät tuomitsivat väkivaltaisen mellakan jyrkästi ja irtisanoutuivat siitä." On erittäin huolestuttavaa, että pääkirjoitustoimitus ei ole selvillä mistä työn alla olevassa lehdessä puhutaan. Voi vain pohtia, mitä tämä tarkoittaa Rostock-uutisointia merkittävämpien tapahtumien kohdalla.
Iltalehti toteaa pääkirjoituksessaan myös, että "pari tuhatta eri maista saapunutta mellakoitsijaa sai kuitenkin jälleen kaapata kaiken huomion. Tämä tuskin edistää vilpittömien idealistien kysymysten kuuntelemista." Näin varmasti on. Luonnollinen jatkokysymys kuitenkin kuuluu, onko Iltalehti itse journalistinen ajopuu, johon mellakoitsijat saavat läpi minkä tahansa viestinsä? Näin voisi päätellä lehden uutisoinnista, joka keskittyi 95%:sti mellakointiin. Kansalaisaktivistien syyttäminen mellakoijien saamasta huomiosta mediassa on Iltalehden kaltaiselta vallankäyttäjältä erittäin tekopyhää.
Pääkirjoituksessa lehti innostuu pohtimaan lyhyesti myös politiikan sisältökysymyksiä. Lehden pohdinta keskittyy kysymykseen siitä, "onko globalisaation ja vapaakaupan vaihtoehto suljettu talous?" Malleina pääkirjoitus tarjoaa Haitia, Zimbabwea ja Pohjois-Koreaa. Vaikuttaa pahasti siltä, että taustatyöhön ei ole jäänyt aikaa tai kiinnostusta. Jos Iltalehti olisi vaivautunut seuraamaan hieman kauppapolitiikkaa – tai soittanut yhden puhelun vaikkapa Attacille – olisi se huomannut nopeasti että lehden tarjoama mustavalkoinen kysymyksenasettelu on ollut laajemmin esillä keskusteluissa viimeksi joskus 1970-luvulla.
Tällaisella uutisoinnilla Iltalehti tekee paitsi itsensä naurunalaiseksi, myös aliarvioi lukijoitaan. Haastan lehden nimeämään yhdenkin varteenotettavan suomalaisen kansalaisjärjestön, joka ajaa Zimbabwen, Haitin tai Pohjois-Korean mallia. Jos se tämän tekee, olen valmis pehmentämään sanojani hieman. Ehkä voisimme tällöin toimia yhdessä tähän hetkeen soveltuvien vaihtoehtojen esittäjinä.
Mikäli haasteeseen vastaaminen ei Iltalehdeltä onnistu, jää sen argumentointi mutu-tuntumassaan muistuttamaan valitettavan paljon erästä toista yhteiskunnallista ryhmittymää: niitä Rostockissa mellakoineita mustahuppuja.
Matti Ylönen
Attacin hallituksen jäsen
Vastineen tila on rajattu, eikä kaikkea ehdi sanoa. Iltalehden toiminnasta voi kuitenkin vetää muutamia muitakin huomioita.
Lehti totesi pääkirjoituksessaan, että "idealisteilta toivoisi pesäeroa hulinointiin" sekä "asiallista vaikuttamista toivovat eivät ole tälläkään kertaa uskaltaneet tehdä selkeää pesäeroa mellakointiin." Saman päivän lehden Rostock-uutisessa kuitenkin kerrotaan, että "rauhanomaiseen marssiin ... osallistuneet ryhmittymät tuomitsivat väkivaltaisen mellakan jyrkästi ja irtisanoutuivat siitä." On erittäin huolestuttavaa, että pääkirjoitustoimitus ei ole selvillä mistä työn alla olevassa lehdessä puhutaan. Voi vain pohtia, mitä tämä tarkoittaa Rostock-uutisointia merkittävämpien tapahtumien kohdalla.
Iltalehti toteaa pääkirjoituksessaan myös, että "pari tuhatta eri maista saapunutta mellakoitsijaa sai kuitenkin jälleen kaapata kaiken huomion. Tämä tuskin edistää vilpittömien idealistien kysymysten kuuntelemista." Näin varmasti on. Luonnollinen jatkokysymys kuitenkin kuuluu, onko Iltalehti itse journalistinen ajopuu, johon mellakoitsijat saavat läpi minkä tahansa viestinsä? Näin voisi päätellä lehden uutisoinnista, joka keskittyi 95%:sti mellakointiin. Kansalaisaktivistien syyttäminen mellakoijien saamasta huomiosta mediassa on Iltalehden kaltaiselta vallankäyttäjältä erittäin tekopyhää.
Pääkirjoituksessa lehti innostuu pohtimaan lyhyesti myös politiikan sisältökysymyksiä. Lehden pohdinta keskittyy kysymykseen siitä, "onko globalisaation ja vapaakaupan vaihtoehto suljettu talous?" Malleina pääkirjoitus tarjoaa Haitia, Zimbabwea ja Pohjois-Koreaa. Vaikuttaa pahasti siltä, että taustatyöhön ei ole jäänyt aikaa tai kiinnostusta. Jos Iltalehti olisi vaivautunut seuraamaan hieman kauppapolitiikkaa – tai soittanut yhden puhelun vaikkapa Attacille – olisi se huomannut nopeasti että lehden tarjoama mustavalkoinen kysymyksenasettelu on ollut laajemmin esillä keskusteluissa viimeksi joskus 1970-luvulla.
Tällaisella uutisoinnilla Iltalehti tekee paitsi itsensä naurunalaiseksi, myös aliarvioi lukijoitaan. Haastan lehden nimeämään yhdenkin varteenotettavan suomalaisen kansalaisjärjestön, joka ajaa Zimbabwen, Haitin tai Pohjois-Korean mallia. Jos se tämän tekee, olen valmis pehmentämään sanojani hieman. Ehkä voisimme tällöin toimia yhdessä tähän hetkeen soveltuvien vaihtoehtojen esittäjinä.
Mikäli haasteeseen vastaaminen ei Iltalehdeltä onnistu, jää sen argumentointi mutu-tuntumassaan muistuttamaan valitettavan paljon erästä toista yhteiskunnallista ryhmittymää: niitä Rostockissa mellakoineita mustahuppuja.
Matti Ylönen
Attacin hallituksen jäsen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
