Attac on syntyjään kosmopoliittinen liike, jonka tarkoituksena on globalisoidun talouden demokraattinen kontrolli. Yhdistyksen nimikin viittaa tarjoamaamme ratkaisuun rahoitusmarkkinoiden demokratisoimiseksi valuuttakauppaa verottamalla. Globaalit uudistukset ovat oikeudenmukaisemman maailman ehdoton edellytys, mutta eivät yksin riitä.
Uusliberaali hegemonia ei tunnusta rajoja. Pääoman oligarkiaan perustuvan globalisaation arkkitehdit ovat miehittäneet kaikki keskeisimmät talousinstituutiot niin Suomessa kuin maailmallakin. Attac on syntynyt tarjoamaan vaihtoehdon uusliberalismille. Näin ollen meidän on katsottava myös kansallista todellisuutta.
Kansallisen politiikan vaikutusmahdollisuuksia tavataan järjestään vähätellä. Niin onkin kieltämättä helpompaa; vastuu päätöksenteosta hämärtyy ja legitimiteettikriisiä potevat päätökset saadaan joten kuten markkinoitua kapitalistisella purkkaviihteellä ja saippuaoopperoilla sohvaperunoiksi turrutetulle kansalle. Todellista liikkumavaraa ei politiikassa edes haluta käyttää.
Toimijat tiedostavat tämän, mutta harva jäsentää ongelmaa siten, että kykenisi katkomaan uusliberaalismin asettamia kahleita. On kuitenkin olemassa joukko uudistuksia, joilla tilanteeseen voidaan saada muutos.
Ensinnäkin kaiken karvaisten uusliberaalien hallintouudistuksien ajaminen sisään julkiselle sektorille on täysin mahdollista lopettaa koska tahansa. Kärkiesimerkkinä on valtion tuottavuusohjelma, jonka keskeisin tavoite vaikuttaa olevan henkilöstön loppuun polttaminen, päämotiivina julkisen sektorin ideologinen karsastaminen. On uskallettava rakastaa byrokratiaansa.
Toiseksi liian tiukat budjettikehykset rajoittavat politiikan mahdollisuuksia. Kehysten löysääminen ei väistämättä tarkoita vastuutonta talouspolitiikkaa. Sen sijaan se väistämättä tarkoittaa demokratian lisääntymistä, kun poliittisille puolueille syntyy tilaa jolla luoda eroja välilleen. Nykyinen tilanne, jossa edellinen hallitus käytännössä sopii seuraavan budjetista, ei kuulu demokratiaan.
Kolmanneksi valtiovarainministeriön (VM) suhteettoman suurta valtaa on rajoitettava. VM johtaa maata ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia, eikä politiikan puolella tunnu olevan ketään haastamassa sen valtaa. VM tulee tämän vuoksi halkaista kahtia, kuten Markus Jäntti on esittänyt. Talouden tehtävänä on palvella muuta yhteiskuntaa, ei toisinpäin.
Neljänneksi on tarkasteltava talouspolitiikan vaihtoehtoja. Työllisyyttä on mahdollista tukea julkisin invetoinnein sen sijaan, että luodaan palvelusektorille työtä tekevää köyhäillistöä erilaisin matalapalkkatukijärjestelyin. Jos rahaa ei muuten löydy, on muistettava, ettei Suomi kansainvälisessä katsannossa ole kovin velkainen maa. Velkaa voidaan huoletta ottaa lisää sen sijaan, että sitä hampaat irvessä maksetaan takaisin.
Viidenneksi eläkerahastot on saatava poliitisen valvonnan piiriin. Eläkerahastot ovat kansallisesti merkittäviä sijoittajia. Niitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kuitenkin suljetusti kolmikannassa ilman minkäänlaista demokraattista kotrollia. Koska eläkerahastoissa on kaikkien kansalaisten rahaa, niiden sijoittuspäätöksiä ei voida tehdä pelkästään liiketaloudellisista lähtökohdista. On huomiotava myös työllisyysnäkökohdat ja sijoituksien eettinen kestävyys. Riskisijoittamisen lisääminen eläkerahastoissa on vaarallista leikkiä, joka voi kostautua kipeästi tavallisille eläkeläisille ja koko kansantaloudelle.
Kuudenneksi Euroopan keskuspankki (EKP) on politisoitava. Nykyisellään EKP ei huomio toimintansa sosiaalisia vaikutuksia. Se on uusliberaalien oppien mukainen, näennäisen epäpoliittinen ameeba, jonka toimintaan demokratia ei yltä. Meidän tulee vaatia Suomen hallitukselta aktiivisia toimenpiteitä EKP:n saamiseksi poliittisen ohjauksen alle.
Vaihtoehtoja siis on. Jokaisen aktiivisen kansalaisen velvollisuus onkin tässä ajassa ennen kaikkea haastaa vaihtoehdottomuuden retoriikka. Edellä esitetyissä aloitteissa on muutama ensiaskel kohti toisenlaista maailmaa.
Mikko Sauli
perjantai 17. elokuuta 2007
keskiviikko 15. elokuuta 2007
Globalisaatio ei auta köyhimpiä
Helsingin Sanomat on viime aikoina julkaissut näkyvästi useita
nykyistä vapaamarkkinaglobalisaatiota puolustaneita kolumneja.
Tuoreimpana esimerkkinä on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko
Kangansniemen vieraskynä-kirjoitus (7.8.).
Kangasniemi esittää usein kuullun väitteen, jonka mukaan avain
kehitysmaiden taloudelliseen menestykseen löytyy globalisaatioon
osallistumisesta. Hänen mukaansa globalisaatioon osallistuneet
kehitysmaat ovat menestyneet erinomaisesti. Sen sijaan useimmat
Afrikan maat ovat ajautuneet taloudelliseen ja sosiaaliseen
stagnaatioon, koska ne eivät ole integroituneet globalisaatioon yhtä
innokkaasti.
Kangasniemi pitää erityisesti Kiinan taloudellista menestystä hyvänä
esimerkkinä globalisaation tuottamista hyödyistä. Kiinan
talousmenestyksen selittäminen globalisaatiolla on kuitenkin
kyseenalaista. Ensinnäkin markkinoiden toimintaa on Kiinassa säädelty
raskaasti. Maassa on pitkään ollut käytössä tehokkaita
pääomakontrolleja. Toiseksi maalla on edelleen valtava julkinen
sektori - erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Tätäkö
Kangasniemi tarkoittaa "globalisaatioon osallistumisella"?
On myös perusteetonta väittää, että suurin osa Afrikan maista on
pysytellyt globalisaation ja vapaamarkkinauudistusten ulkopuolella.
Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on keskeinen asema
maailmantaloudessa muun muassa mineraalien, öljyn ja kahvin
tuottajina. Näissä maissa on myös jouduttu toteuttamaan varsin
oikeaoppisesti Washingtonin konsensuksen mukaisia uusliberaaleja
talousuudistuksia. Tämä on ollut seurausta Bretton Woods -laitosten
rakennesopeutusohjelmista, joihin nämä maat on ehdollistettu
pitkäaikaisen velkakriisin vuoksi.
Vapaamarkkinaglobalisaation ongelmat eivät rajoitu ainoastaan
Kangasniemen mainitsemiin muutamiin "lieveilmiöhin". Globalisaatio
näyttää näivettäneen myös talouskasvua. Vaikka maailmantalous on
kasvanut viime vuosina suotuisasti, on henkeä kohden laskettu
maailman talouskasvu jäänyt viimeisen 30 vuoden aikana
vaatimattomaksi. Tarkat lukemat ovat riippuvaisia laskutavasta, mutta
viesti on kuitenkin selvä: maailman talouskasvu oli 1950- ja 60-
luvuilla huomattavasti nykyistä rivakampaa.
On totta, että maailmantalous on kasvanut jonkin verran uusliberaalin
globalisaation aikakaudella. Lienee myös totta, että äärimmäinen
köyhyys on vähentynyt samaan aikaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoitus
globalisaation onnistumisesta. Aiempi kiinteisiin valuuttakursseihin
ja pääomakontrolleihin perustunut maailmantalouden
sääntelyjärjestelmä pystyi tuottamaan vahvempaa kasvua ja vähentämään
köyhyyttä nykyjärjestelmää tehokkaammin.
Uusliberaali globalisaatio ei ole epäonnistunut ainoastaan
taloudellisena projektina. Se on myös lisännyt eriarvoisuutta
räjähdysmäisesti ja kaventanut demokratian alaa. Paluu
kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin ei ole kuitenkaan enää
mahdollista eikä toivottavaa. Suurimpana haasteenamme onkin
globalisaation demokratisoiminen. Esimerkiksi globaalit
verotusjärjestelmät ja kysynnänsääntelymekanismit olisivat toimivia
keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.
Lauri Holappa
Kirjoitus tehtiin alunperin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.
nykyistä vapaamarkkinaglobalisaatiota puolustaneita kolumneja.
Tuoreimpana esimerkkinä on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko
Kangansniemen vieraskynä-kirjoitus (7.8.).
Kangasniemi esittää usein kuullun väitteen, jonka mukaan avain
kehitysmaiden taloudelliseen menestykseen löytyy globalisaatioon
osallistumisesta. Hänen mukaansa globalisaatioon osallistuneet
kehitysmaat ovat menestyneet erinomaisesti. Sen sijaan useimmat
Afrikan maat ovat ajautuneet taloudelliseen ja sosiaaliseen
stagnaatioon, koska ne eivät ole integroituneet globalisaatioon yhtä
innokkaasti.
Kangasniemi pitää erityisesti Kiinan taloudellista menestystä hyvänä
esimerkkinä globalisaation tuottamista hyödyistä. Kiinan
talousmenestyksen selittäminen globalisaatiolla on kuitenkin
kyseenalaista. Ensinnäkin markkinoiden toimintaa on Kiinassa säädelty
raskaasti. Maassa on pitkään ollut käytössä tehokkaita
pääomakontrolleja. Toiseksi maalla on edelleen valtava julkinen
sektori - erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Tätäkö
Kangasniemi tarkoittaa "globalisaatioon osallistumisella"?
On myös perusteetonta väittää, että suurin osa Afrikan maista on
pysytellyt globalisaation ja vapaamarkkinauudistusten ulkopuolella.
Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on keskeinen asema
maailmantaloudessa muun muassa mineraalien, öljyn ja kahvin
tuottajina. Näissä maissa on myös jouduttu toteuttamaan varsin
oikeaoppisesti Washingtonin konsensuksen mukaisia uusliberaaleja
talousuudistuksia. Tämä on ollut seurausta Bretton Woods -laitosten
rakennesopeutusohjelmista, joihin nämä maat on ehdollistettu
pitkäaikaisen velkakriisin vuoksi.
Vapaamarkkinaglobalisaation ongelmat eivät rajoitu ainoastaan
Kangasniemen mainitsemiin muutamiin "lieveilmiöhin". Globalisaatio
näyttää näivettäneen myös talouskasvua. Vaikka maailmantalous on
kasvanut viime vuosina suotuisasti, on henkeä kohden laskettu
maailman talouskasvu jäänyt viimeisen 30 vuoden aikana
vaatimattomaksi. Tarkat lukemat ovat riippuvaisia laskutavasta, mutta
viesti on kuitenkin selvä: maailman talouskasvu oli 1950- ja 60-
luvuilla huomattavasti nykyistä rivakampaa.
On totta, että maailmantalous on kasvanut jonkin verran uusliberaalin
globalisaation aikakaudella. Lienee myös totta, että äärimmäinen
köyhyys on vähentynyt samaan aikaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoitus
globalisaation onnistumisesta. Aiempi kiinteisiin valuuttakursseihin
ja pääomakontrolleihin perustunut maailmantalouden
sääntelyjärjestelmä pystyi tuottamaan vahvempaa kasvua ja vähentämään
köyhyyttä nykyjärjestelmää tehokkaammin.
Uusliberaali globalisaatio ei ole epäonnistunut ainoastaan
taloudellisena projektina. Se on myös lisännyt eriarvoisuutta
räjähdysmäisesti ja kaventanut demokratian alaa. Paluu
kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin ei ole kuitenkaan enää
mahdollista eikä toivottavaa. Suurimpana haasteenamme onkin
globalisaation demokratisoiminen. Esimerkiksi globaalit
verotusjärjestelmät ja kysynnänsääntelymekanismit olisivat toimivia
keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.
Lauri Holappa
Kirjoitus tehtiin alunperin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.
perjantai 3. elokuuta 2007
Kohti toisenlaista Eurooppaa
Hiekanjyvien viime numerossa Attacia kutsuttiin kaappifederalistiksi. Euroopan Attacien yhteisesti hyväksymillä kymmenellä periaatteella halutaan, demokraattisemman unionin lisäksi, muuttaa EU:n suuntaa kohti ns. sosiaalista Eurooppaa. Sosiaalisten oikeuksien yhteisöoikeudellinen turvaaminen tarkoittaisi EU:n toimivallan laajentamista alueille, mitkä tällä hetkellä ovat valtioiden päätettävissä. Euroopan Attacien kokouksessa heinäkuun alussa jatkettiin vilkasta keskustelua EU:sta ja varsinkin sosiaalisesta Euroopasta. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taloudellisesta kasvusta on tullut unionin päähänpinttymä, eikä vaurauden jakautumista mietitä tarpeeksi.
Mutta mitä tehdä? Olisihan se hienoa jos Euroopan maiden väliset eroavaisuudet häviäisivät työntekijöiden hyväksi, ja jos rajoja ylittävät toimenpiteet, esimerkiksi lakot, olisivat mahdollisia. Monet ovat kuitenkin huolissaan yhteisöoikeudellisten kompromissien mahdollisista negatiivista seurauksista ja siitä, että varsinkin pohjoismaissa ne voisivat johtaa sosiaaliturvan heikkenemiseen. Toiset eivät kerta kaikkiaan halua unionin toimivallan laajentamista, riippumatta sen seurauksista.
Selvää on joka tapauksessa se, että keskustelu pitää käydä, ja se pitää käydä nyt, sillä Euroopan uusliberalistiset voimat eivät näytä heikkenevän. Lissabon-strategiaa noudattaessa komissio on jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa valmis sivuuttamaan työntekijöiden huolenaiheita, ”toimivan markkinatalouden” nimissä, esimerkiksi palveludirektiivin hyväksyessä. Uusin aloite on komission vihreä kirja työoikeuden uudistamisesta. Ny Tid-lehdessä Erkki Laukkanen kutsuu tätä ”sukupolvemme puhtaimmaksi markkinataloudelliseksi aloitteeksi Euroopassa”.
Flexicurity, eli joustava turvallisuus, on esimerkki komission lanseeraamasta uudesta käsitteestä, jolla annetaan ymmärtää, että joustavuus työmarkkinoilla voidaan liittää turvallisuuteen ”oikeaa politiikkaa” noudattamalla. Liikkuvuutta voidaan lisätä eri työpaikkojen välillä, ilman että työntekijä joutuu kokemaan epävarmuudesta johtuvaa paineita ja stressiä, joten kaikki osapuolet ovat voittajia. Vai onko se kuitenkin hieman monimutkaisempaa? Minusta se kuulostaa lähinnä Orwellin kuvaaman valtion iskulauseelta kirjasta 1984: ”Sota on rauhaa.” Komissio: ”Joustavuus on turvallisuus”. Mistä tahansa väitteestä voi tulla totuus jos sen toistaa tarpeeksi monta kertaa.
”Oikean” totuuden erottaminen väärästä on Eurooppa-asioissa vaikeata, sillä kuten jo tiedämme, demokratiavaje ja vakavan keskustelun puute johtaa siihen, että ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää mistä puhutaan, eikä asia välttämättä edes kiinnosta. Kansallisella tasolla Suomen pääministeri kehottaa ministeriämme olemaan puhumatta liikaa medialle, ”varsinkin asioista jotka eivät vielä ole valmiiksi käsiteltyjä”. Missähän vaiheessa asioista tulee keskustella, ellei ennen päätöstä? Kun vielä yliopistoreformi viedään läpi ja Suomen yliopistokoulutus muuttuu yhä ”kilpailukykyisemmäksi ja tehokkaammaksi”, kriittinen analyysi maassamme vähenee entisestään. Ihmisten halutaan oppivan juuri sen minkä he tarvitsevat pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ja sitä kautta antamaan panoksensa talouden kasvuun. Kaikki ylimääräinen on ajan ja rahan tuhlausta. (Hassua, taas tulee mieleen Orwell: ihan kuin uusliberalistit haluaisivat meidän nielevän Oseanian valtion iskulauseen ”tietämättömyys on voimaa”).
Suomalaiset ovatkin mielenkiintoinen kansa siinä, että vaikka kuulumme EU-kriittisimpiin maihin, 77 % prosenttia väestöstä uskoo, että EU-maissa on yhteinen perustuslaki vuoteen 2020 mennessä (mtv3 tutkimus 19.6.07). Lyhyesti sanottuna: Vaikka ihmiset ovat kriittisiä, he eivät usko pystyvänsä muuttamaan asioita. Suomen Attacilla on siis vaikea tehtävä edessään, yrittäessään herättää keskustelua toisenlaisesta Euroopasta. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa Liisa ja Matti Meikäläisellä ei ole oikeutta mielipiteeseen, sillä asiat ovat nykyään niin monimutkaisia, että ainoastaan ns. asiantuntijat osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Attacin tuleekin muistuttaa ihmisiä siitä, että politiikassa on loppupeleissä kuitenkin kyse arvoista, ja niitä kaikilla on, tittelistä riippumatta. Kymmenen periaatteen lanseeraaminen on hyvä ensi askel, ne osoittavat että vaihtoehtoja on olemassa.
Lisää keskustelua toivoen,
Lotta Staffans
Mutta mitä tehdä? Olisihan se hienoa jos Euroopan maiden väliset eroavaisuudet häviäisivät työntekijöiden hyväksi, ja jos rajoja ylittävät toimenpiteet, esimerkiksi lakot, olisivat mahdollisia. Monet ovat kuitenkin huolissaan yhteisöoikeudellisten kompromissien mahdollisista negatiivista seurauksista ja siitä, että varsinkin pohjoismaissa ne voisivat johtaa sosiaaliturvan heikkenemiseen. Toiset eivät kerta kaikkiaan halua unionin toimivallan laajentamista, riippumatta sen seurauksista.
Selvää on joka tapauksessa se, että keskustelu pitää käydä, ja se pitää käydä nyt, sillä Euroopan uusliberalistiset voimat eivät näytä heikkenevän. Lissabon-strategiaa noudattaessa komissio on jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa valmis sivuuttamaan työntekijöiden huolenaiheita, ”toimivan markkinatalouden” nimissä, esimerkiksi palveludirektiivin hyväksyessä. Uusin aloite on komission vihreä kirja työoikeuden uudistamisesta. Ny Tid-lehdessä Erkki Laukkanen kutsuu tätä ”sukupolvemme puhtaimmaksi markkinataloudelliseksi aloitteeksi Euroopassa”.
Flexicurity, eli joustava turvallisuus, on esimerkki komission lanseeraamasta uudesta käsitteestä, jolla annetaan ymmärtää, että joustavuus työmarkkinoilla voidaan liittää turvallisuuteen ”oikeaa politiikkaa” noudattamalla. Liikkuvuutta voidaan lisätä eri työpaikkojen välillä, ilman että työntekijä joutuu kokemaan epävarmuudesta johtuvaa paineita ja stressiä, joten kaikki osapuolet ovat voittajia. Vai onko se kuitenkin hieman monimutkaisempaa? Minusta se kuulostaa lähinnä Orwellin kuvaaman valtion iskulauseelta kirjasta 1984: ”Sota on rauhaa.” Komissio: ”Joustavuus on turvallisuus”. Mistä tahansa väitteestä voi tulla totuus jos sen toistaa tarpeeksi monta kertaa.
”Oikean” totuuden erottaminen väärästä on Eurooppa-asioissa vaikeata, sillä kuten jo tiedämme, demokratiavaje ja vakavan keskustelun puute johtaa siihen, että ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää mistä puhutaan, eikä asia välttämättä edes kiinnosta. Kansallisella tasolla Suomen pääministeri kehottaa ministeriämme olemaan puhumatta liikaa medialle, ”varsinkin asioista jotka eivät vielä ole valmiiksi käsiteltyjä”. Missähän vaiheessa asioista tulee keskustella, ellei ennen päätöstä? Kun vielä yliopistoreformi viedään läpi ja Suomen yliopistokoulutus muuttuu yhä ”kilpailukykyisemmäksi ja tehokkaammaksi”, kriittinen analyysi maassamme vähenee entisestään. Ihmisten halutaan oppivan juuri sen minkä he tarvitsevat pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ja sitä kautta antamaan panoksensa talouden kasvuun. Kaikki ylimääräinen on ajan ja rahan tuhlausta. (Hassua, taas tulee mieleen Orwell: ihan kuin uusliberalistit haluaisivat meidän nielevän Oseanian valtion iskulauseen ”tietämättömyys on voimaa”).
Suomalaiset ovatkin mielenkiintoinen kansa siinä, että vaikka kuulumme EU-kriittisimpiin maihin, 77 % prosenttia väestöstä uskoo, että EU-maissa on yhteinen perustuslaki vuoteen 2020 mennessä (mtv3 tutkimus 19.6.07). Lyhyesti sanottuna: Vaikka ihmiset ovat kriittisiä, he eivät usko pystyvänsä muuttamaan asioita. Suomen Attacilla on siis vaikea tehtävä edessään, yrittäessään herättää keskustelua toisenlaisesta Euroopasta. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa Liisa ja Matti Meikäläisellä ei ole oikeutta mielipiteeseen, sillä asiat ovat nykyään niin monimutkaisia, että ainoastaan ns. asiantuntijat osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Attacin tuleekin muistuttaa ihmisiä siitä, että politiikassa on loppupeleissä kuitenkin kyse arvoista, ja niitä kaikilla on, tittelistä riippumatta. Kymmenen periaatteen lanseeraaminen on hyvä ensi askel, ne osoittavat että vaihtoehtoja on olemassa.
Lisää keskustelua toivoen,
Lotta Staffans
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
