Paul Wolfowitz on ollut alusta asti kiistelty hahmo maailmanpankin johdossa. Nyt tämä hyvän hallinnon moralistinen saarnaaja on itse järjestellyt lähipiirilleen asemansa avulla parempia töitä. Korruption vastaisessa taistelussa miehen uskottavuus lienee mennyttä. Wolfowitz on kuitenkin ilmaissut halunsa jatkaa.
Wolfowitzin eroa on jo vaatinut monet valtiot maailmanpankin johdossa.
Kansalaisliikkeien näkökulmasta kysymys on tätä mielenkiintoisempi: yleensähän tapana on ollut, että maailmanpankin johto on läänitetty USA:lle, ja IMF:n johto EU:lle. Wolfowitzin kausi loppuu parin vuoden päästä - eikö olisi parempi odottaa, että USA:n presidentti vaihtuisi, jotta saisimme mahdollisen demokraattipresidentin nimittämän maailmanpankin johtajan?
Ehkä näin voi realistisesti ajatella, mutta kaikkein paras vaatimus taitaa silti olla koko johtajavalintajärjestelmän uudistaminen. Nykyinen järjestelmä tuottaa juuri Wolfowitz-kriisin kaltaisia tuloksia, ja on näiden instituutioiden epädemokraattisuuden symboli. On irvokasta, että tällaisia johtajapaikkojen läänityksiä esiintyy merkittävimmissä globaaleissa instituutioissa.
Wolfowitz on yksi tapaus muiden joukossa, mutta maailmanpankki ei johtajien vaihtumisen johdosta muutu. Valintajärjestelmä uusiksi, nyt!
Otto Bruun
torstai 19. huhtikuuta 2007
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Irakin uutisia suodattimien kautta
Reuters, AP sekä lukuisat yhdysvaltalaiset lehdet, joita suomalaiset lehdet ahkerasti suomentavat, tarjoavat jatkuvasti positiiviseksi väritettyjä uutisia Irakista. Vaikuttaa siltä, että laiskat tai huonon ammattitaidon omaavat (pää)toimittajat suomentavat näitä surutta ja sen kummemmin miettimättä sisältöä. Näistä jutuista muodostuu perusraami Irak-uutisoinnille.
Otetaanpa esimerkiksi eilinen (16.4.) Reutersin uutinen Helsingin Sanomista: ”...Najafissa viime viikolla järjestetty mielenosoitus puhuu sen puolesta, että kansalaiset haluavat joukkojen poistumiselle aikataulun. Marssiin osallistui kymmeniätuhansia irakilaisia”.
Guardian kertoi osallistujien määrästä seuraavasti: ”...satojatuhansia Irakin shiioja....”
Irakin asiantuntijan Dilip Hiron artikkelissa oli seuraava kuvaus Najafin mielenosoittajien määrästä: ”Yli miljoona irakilaista...”
Jos vertaa Hiron lukua ja Reutersin sanomaa, on jälkimmäinen vain muutamia prosentteja Hiron tarjoamasta lukumäärästä.
Väkivaltainen Viro
Pekka Mykkäsen artikkelissa (HS 13.4.) haavoittuneista yhdysvaltalaisista sotilaista hän toteaa: ”Kukaan ei tiedä edes paljonko irakilaisia on kuollut, kymmeniä- vai satojatuhansia”.
Kyllä tietää. Irakilaisten kuolleisuudesta on tehty kaksi huipputason tutkimusta, joiden tulokset on julkaistu arvostetussa lääketieteellisessä Lancet-lehdessä. Tiedetään varmuudella, että irakilaisia on kuollut satojatuhansia, ja luultavimmin heitä on kuollut reippaasti yli puoli miljoonaa, joista lähes kolmasosa miehittäjien tappamina. Silti HS:kin käyttää sattumanvaraisesti tietoja irakilaisten menetyksistä.
”Totuutta” ei tietenkään ole, mutta on todennäköisyyksiä. Niiden pohjalta on typerää puhua kymmenistätuhansista. Jos näin olisi, silloin Irakin kuolleisuustutkimuksia johtaneen Les Robertsin mukaan esimerkiksi Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Virossa olisi väkivaltaisten kuolemien määrä ollut suunnilleen samalla tasolla kuin Irakissa viimeisten neljän vuoden aikana. Vaikken itse ole käynyt Tallinnassa tänä vuonna, luulisin siellä olevan turvallisempaa kuin Bagdadissa.
Hesarin harha
Hesarilla on aika raskas ”amerikkalainen harha” Irakin uutisoinnissa. Vuosi sitten vuodenvaihteessa Helsingin sanomissa ilmestyi kuusiosainen artikkelisarja otsikolla ”Yhdysvaltain ahdinko Irakissa”. Yksi kirjoittajista oli suomalainen Fullbright-stipendiaatti, joka opiskeli siis Yhdysvalloissa, ja muut viisi yhdysvaltalaisia kirjoittajia. Näistä viidestä yksi oli toiminut puolustusministeriön neuvonantajana Irakin turvallisuutta koskevissa asioissa, yksi oli Lontoossa toimivan saudiarabialaisrahoitteisen televisioaseman toimittaja, yksi toimi USA:n miehityshallinnon neuvonantajana Irakissa vuosina 2003-2004, ja yksi jälleenrakennuksen koordinaattorina Bagdadissa 2003. Kuudes kirjoittaja on historioitsija Phebe Marr, joka hänkin oli tukenut Yhdysvaltojen invaasiota Irakiin.
Lukematta edes artikkeleita herää kysymys, että miten kuusiosaiseen artikkelisarjaan on saatu näin yksipuolinen kirjoittajakaarti. Irakin sodan vastustus on Yhdysvalloissa kasvanut ja maan ulkopuolella sitä on vastustettu laajalla rintamalla. Tästä joukosta Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan löytänyt yhtään kirjoittajaa laajaan juttusarjaansa. Jälki oli sen mukaista ja ehkä se oli sitä, mitä päätoimittajat luulevat riippumattomaksi uutisvälitykseksi.
Jorma Penttinen
Otetaanpa esimerkiksi eilinen (16.4.) Reutersin uutinen Helsingin Sanomista: ”...Najafissa viime viikolla järjestetty mielenosoitus puhuu sen puolesta, että kansalaiset haluavat joukkojen poistumiselle aikataulun. Marssiin osallistui kymmeniätuhansia irakilaisia”.
Guardian kertoi osallistujien määrästä seuraavasti: ”...satojatuhansia Irakin shiioja....”
Irakin asiantuntijan Dilip Hiron artikkelissa oli seuraava kuvaus Najafin mielenosoittajien määrästä: ”Yli miljoona irakilaista...”
Jos vertaa Hiron lukua ja Reutersin sanomaa, on jälkimmäinen vain muutamia prosentteja Hiron tarjoamasta lukumäärästä.
Väkivaltainen Viro
Pekka Mykkäsen artikkelissa (HS 13.4.) haavoittuneista yhdysvaltalaisista sotilaista hän toteaa: ”Kukaan ei tiedä edes paljonko irakilaisia on kuollut, kymmeniä- vai satojatuhansia”.
Kyllä tietää. Irakilaisten kuolleisuudesta on tehty kaksi huipputason tutkimusta, joiden tulokset on julkaistu arvostetussa lääketieteellisessä Lancet-lehdessä. Tiedetään varmuudella, että irakilaisia on kuollut satojatuhansia, ja luultavimmin heitä on kuollut reippaasti yli puoli miljoonaa, joista lähes kolmasosa miehittäjien tappamina. Silti HS:kin käyttää sattumanvaraisesti tietoja irakilaisten menetyksistä.
”Totuutta” ei tietenkään ole, mutta on todennäköisyyksiä. Niiden pohjalta on typerää puhua kymmenistätuhansista. Jos näin olisi, silloin Irakin kuolleisuustutkimuksia johtaneen Les Robertsin mukaan esimerkiksi Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Virossa olisi väkivaltaisten kuolemien määrä ollut suunnilleen samalla tasolla kuin Irakissa viimeisten neljän vuoden aikana. Vaikken itse ole käynyt Tallinnassa tänä vuonna, luulisin siellä olevan turvallisempaa kuin Bagdadissa.
Hesarin harha
Hesarilla on aika raskas ”amerikkalainen harha” Irakin uutisoinnissa. Vuosi sitten vuodenvaihteessa Helsingin sanomissa ilmestyi kuusiosainen artikkelisarja otsikolla ”Yhdysvaltain ahdinko Irakissa”. Yksi kirjoittajista oli suomalainen Fullbright-stipendiaatti, joka opiskeli siis Yhdysvalloissa, ja muut viisi yhdysvaltalaisia kirjoittajia. Näistä viidestä yksi oli toiminut puolustusministeriön neuvonantajana Irakin turvallisuutta koskevissa asioissa, yksi oli Lontoossa toimivan saudiarabialaisrahoitteisen televisioaseman toimittaja, yksi toimi USA:n miehityshallinnon neuvonantajana Irakissa vuosina 2003-2004, ja yksi jälleenrakennuksen koordinaattorina Bagdadissa 2003. Kuudes kirjoittaja on historioitsija Phebe Marr, joka hänkin oli tukenut Yhdysvaltojen invaasiota Irakiin.
Lukematta edes artikkeleita herää kysymys, että miten kuusiosaiseen artikkelisarjaan on saatu näin yksipuolinen kirjoittajakaarti. Irakin sodan vastustus on Yhdysvalloissa kasvanut ja maan ulkopuolella sitä on vastustettu laajalla rintamalla. Tästä joukosta Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan löytänyt yhtään kirjoittajaa laajaan juttusarjaansa. Jälki oli sen mukaista ja ehkä se oli sitä, mitä päätoimittajat luulevat riippumattomaksi uutisvälitykseksi.
Jorma Penttinen
maanantai 16. huhtikuuta 2007
Hallituksen monista muodoista
Suomeen on saatu uljas, uusi hallitus
Näin tuoreeltaan sen kommentoiminen on väistämättä pimeään hutkimista. Tyydytään siis aluksi pelkistettyihin ranskalaisiin viivoihin:
Hallitus istuu, hallitus kommentoi (ja tekee muun muassa seuraavaa)
- Alentaa verotusta kaikissa tuloluokissa.
- Osallistuu aktiivisesti kansainväliseen keskusteluun innovatiivisista rahoitusmekanismeista sekä kehitysmaiden velkojen anteeksianto-ohjelmiin.
- asettaa EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille lukukausimaksukokeilun.
- tekee monella tapaa ilmastopolitiikkaa
- keventää perintöveroa voimakkaasti
- sisällyttää oleskelulupaan työnteko- ja opiskelumahdollisuudet
Vaikka hallitusohjelmassa on sekä mieltä ilahduttavia että surettavia asioita, ei se kuitenkaan taida olla sellaista, jota tarkoitimme, kun perustimme blogin otsikolla Toisenlainen Maailma (ja Suomi) on mahdollinen. Esimerkiksi kattaviin veronalennuksiin käytettävä raha olisi voitu suunnata myös toisin.
Kysymys kuuluu, onko nyt tehty politiikkaa välttämättömyyksien pakon alla vai demokraattisesti tavoitteiden saavuttamiseksi? Mielestäni viimeksi mainittu on painottunut, mikä on demokraattinen ilonaihe sinänsä. Hallituksen politiikan kriittinen arvioiminen ja mahdolliset toimet siihen liittyen ovatkin sitten asia erikseen. Näihin ryhdyttäköön seuraavaksi.
Otto Bruun
Näin tuoreeltaan sen kommentoiminen on väistämättä pimeään hutkimista. Tyydytään siis aluksi pelkistettyihin ranskalaisiin viivoihin:
Hallitus istuu, hallitus kommentoi (ja tekee muun muassa seuraavaa)
- Alentaa verotusta kaikissa tuloluokissa.
- Osallistuu aktiivisesti kansainväliseen keskusteluun innovatiivisista rahoitusmekanismeista sekä kehitysmaiden velkojen anteeksianto-ohjelmiin.
- asettaa EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille lukukausimaksukokeilun.
- tekee monella tapaa ilmastopolitiikkaa
- keventää perintöveroa voimakkaasti
- sisällyttää oleskelulupaan työnteko- ja opiskelumahdollisuudet
Vaikka hallitusohjelmassa on sekä mieltä ilahduttavia että surettavia asioita, ei se kuitenkaan taida olla sellaista, jota tarkoitimme, kun perustimme blogin otsikolla Toisenlainen Maailma (ja Suomi) on mahdollinen. Esimerkiksi kattaviin veronalennuksiin käytettävä raha olisi voitu suunnata myös toisin.
Kysymys kuuluu, onko nyt tehty politiikkaa välttämättömyyksien pakon alla vai demokraattisesti tavoitteiden saavuttamiseksi? Mielestäni viimeksi mainittu on painottunut, mikä on demokraattinen ilonaihe sinänsä. Hallituksen politiikan kriittinen arvioiminen ja mahdolliset toimet siihen liittyen ovatkin sitten asia erikseen. Näihin ryhdyttäköön seuraavaksi.
Otto Bruun
torstai 12. huhtikuuta 2007
Demokratia vedenjakajana
Kansainvälinen kampanja kehitysmaiden velkojen mitätöimiseksi on ollut vuosikymmenten ajan maailman suuria oikeudenmukaisuusliikkeitä. Mutta kuten kaikissa suurissa liikkeissä on tapana, myös velkakampanja on repeytynyt erimielisiin ryhmiin. Jubilee South -liike erosi aikoinaan kansainvälisestä Jubilee-kampanjasta. Etelän aktivistit laajemminkin ovat valittaneet, että Pohjoisen kampanjat usein esittävät argumentteja kuuntelematta Etelän näkökulmaa.
Mutta mikä velkaliikettä sitten jakaa? Eräs repivä ristiriita on suhde Maailmanpankin velkahelpotusohjelmiin. Vaikka kaikki ovat olleet pettyneitä nykyiseen MDRI-ohjelmaan, osa katsoo, että velkahelpotukset ovat tie, jolla voidaan edetä. He korostavat sitä, että riittämättömätkin askeleet eteenpäin ovat kuitenkin askeleita eteenpäin. Toisten mukaan oikeudenmukaisuus vaatii sataprosenttista velkojen mitätöintiä. Sataprosenttinen mitätöinti on sikäli keskeinen vaatimus, että se tarkoittaa mitätöintiä ilman ehtoja. Velkahelpotusohjelmien hyväksyjät hyväksyvät käytännössä myös velkahelpotusten ehtojen periaatteellisen oikeutuksen.
Velkahelpotusohjelmien kannattaminen joissakin Afrikan maissa on varsin ymmärrettävää. Äärimmäisissä olosuhteissa jokaisesta murusta voidaan olla tyytyväisiä. Kuitenkin, kuten todettua, myös velkaliikkeen maltillisempi siipi pitää MDRI-ohjelmaa riittämättömänä. Ohjelman sitoutumukset ovat epämääräisiä, aikajana pitkä ja velkahelpotusten rahat ovat usein käytännöissä pois kehitysapurahoista. On lisäksi huomattava, että usein nimenomaan Pohjoisen aktivistit ovat valmiita tyytymään ratkaisuihin, jotka eivät kajoa globaaleihin rakenteisiin, Etelän aktivistien puhuessa mieluummin oikeudenmukaisuudesta.
Attacin itseymmärrys on perustunut siihen, että Attac on talouden globaali demokratialiike. Demokratialiikkeelle keskeistä on - tai pitäisi olla – se, minkälaisten prosessien kautta asioista päätetään. Oivallus sinänsä on se, että ainoastaan päätösten sisällöt eivät ratkaise, vaan myös tapa millä nämä päätökset tehdään. Siksi Maailmanpankin oikeansuuntaisiinkin askeliin tulisi reagoida kysymällä, miksi näiden päätösten tekeminen on ylipäänsä Maailmanpankin asia.
Kehitysmaihin suuntautuvista rahapinoista puhuminen tuntuu olevan keskeinen tapa kaapata demokratialiikkeen agendaa. Velkahelpotuksista puhutaan helposti ainoastaan vapautuvien resurssien näkökulmasta. Talouspoliittinen ohjaus, valtasuhteet ja rajoittava rahapolitiikka jäävät tällöin taka-alalle. Sama tendenssi on ollut nähtävissä myös Tobinin vero -keskusteluissa aina silloin tällöin. Osalle porukkaa tällaiset kansainväliset verot ovat ensi sijassa keino haalia rahaa vuosituhattavoitekassaan tai muihin ajankohtaisiin tarkoituksiin. Niin tärkeää kuin tämä onkin, demokratia-agendan hylkäämisen tulisi herättää huolta liikkeen parissa.
Globaali demokratialiike tulee elämään tämän ristiriidan kanssa vielä pitkään. Pelkään, että jos demokratia-argumenteista luovutaan, peli on pelattu. Haasteena onkin demokratian ja lopputulosten kohtalonyhteyden osoittaminen: mikäli globaalin talouden kysymyksistä päätetään demokraattisemmin, ovat tuloksetkin parempia. Tässä on tekemistä Suomessakin, valtio kun on varsin kiltisti seurannut Maailmanpankin linjauksia.
Teppo Eskelinen
Mutta mikä velkaliikettä sitten jakaa? Eräs repivä ristiriita on suhde Maailmanpankin velkahelpotusohjelmiin. Vaikka kaikki ovat olleet pettyneitä nykyiseen MDRI-ohjelmaan, osa katsoo, että velkahelpotukset ovat tie, jolla voidaan edetä. He korostavat sitä, että riittämättömätkin askeleet eteenpäin ovat kuitenkin askeleita eteenpäin. Toisten mukaan oikeudenmukaisuus vaatii sataprosenttista velkojen mitätöintiä. Sataprosenttinen mitätöinti on sikäli keskeinen vaatimus, että se tarkoittaa mitätöintiä ilman ehtoja. Velkahelpotusohjelmien hyväksyjät hyväksyvät käytännössä myös velkahelpotusten ehtojen periaatteellisen oikeutuksen.
Velkahelpotusohjelmien kannattaminen joissakin Afrikan maissa on varsin ymmärrettävää. Äärimmäisissä olosuhteissa jokaisesta murusta voidaan olla tyytyväisiä. Kuitenkin, kuten todettua, myös velkaliikkeen maltillisempi siipi pitää MDRI-ohjelmaa riittämättömänä. Ohjelman sitoutumukset ovat epämääräisiä, aikajana pitkä ja velkahelpotusten rahat ovat usein käytännöissä pois kehitysapurahoista. On lisäksi huomattava, että usein nimenomaan Pohjoisen aktivistit ovat valmiita tyytymään ratkaisuihin, jotka eivät kajoa globaaleihin rakenteisiin, Etelän aktivistien puhuessa mieluummin oikeudenmukaisuudesta.
Attacin itseymmärrys on perustunut siihen, että Attac on talouden globaali demokratialiike. Demokratialiikkeelle keskeistä on - tai pitäisi olla – se, minkälaisten prosessien kautta asioista päätetään. Oivallus sinänsä on se, että ainoastaan päätösten sisällöt eivät ratkaise, vaan myös tapa millä nämä päätökset tehdään. Siksi Maailmanpankin oikeansuuntaisiinkin askeliin tulisi reagoida kysymällä, miksi näiden päätösten tekeminen on ylipäänsä Maailmanpankin asia.
Kehitysmaihin suuntautuvista rahapinoista puhuminen tuntuu olevan keskeinen tapa kaapata demokratialiikkeen agendaa. Velkahelpotuksista puhutaan helposti ainoastaan vapautuvien resurssien näkökulmasta. Talouspoliittinen ohjaus, valtasuhteet ja rajoittava rahapolitiikka jäävät tällöin taka-alalle. Sama tendenssi on ollut nähtävissä myös Tobinin vero -keskusteluissa aina silloin tällöin. Osalle porukkaa tällaiset kansainväliset verot ovat ensi sijassa keino haalia rahaa vuosituhattavoitekassaan tai muihin ajankohtaisiin tarkoituksiin. Niin tärkeää kuin tämä onkin, demokratia-agendan hylkäämisen tulisi herättää huolta liikkeen parissa.
Globaali demokratialiike tulee elämään tämän ristiriidan kanssa vielä pitkään. Pelkään, että jos demokratia-argumenteista luovutaan, peli on pelattu. Haasteena onkin demokratian ja lopputulosten kohtalonyhteyden osoittaminen: mikäli globaalin talouden kysymyksistä päätetään demokraattisemmin, ovat tuloksetkin parempia. Tässä on tekemistä Suomessakin, valtio kun on varsin kiltisti seurannut Maailmanpankin linjauksia.
Teppo Eskelinen
tiistai 10. huhtikuuta 2007
Puolustusmenoista [911]
Eräs nuori taloustieteijlijä, jonka työtä kovasti arvostan, kirjoitti minulle jotakin tämän tapaista:
... pelkästään USAn rahoitus on noin 100 miljardia dollaria vuodessa Irakin sotaan, mutta ei puolustusmenoja voi suoraan verrata siihen mitä valtioilta jää keräämättä veroina tai mitä velkojen korkomaksut vievät budjettikehyksestä.
Voi olla näin - ja ekonomistin ajatusmaailmassa varmasti onkin näin - mutta kun sitten toisaalta pyrimme eliminoimaan talouden "vuotoja" kuten valtavat mittasuhteet saavuttaneen veronkierron ja rahanpesun (jotka toimivat omien hallitustemme myötävaikutuksella) on kyllä syytä ottaa puolustusmenotkin vertailevan tutkimuksen kohteeeksi.
Military spending on asia, joka jossain määrin ylittää parhaidenkin ekonomistien käsityskyvyn. Mitä KOKO MAAILMAN puolustusmenot edustavat ekonomistien ajattelussa? Miten he selittävät puolustusmenojen nykyisen kokonaissumman 1035 miljardia dollaria? [1] Miksei pikemminkin 2070 mrd, tai 517,5 mrd?
Vastaus on, etteivät he ymmärrä tätä kysymystä, sillä puolustusmenojen selittämiseen tarvitaan politiikan tiedettä pikemminkin kuin taloustiedettä. Kysymys on vallasta, ei niinkään rahasta.
Sitäpaitsi ekonomistit ovat pääomien muodostusta ja kaupan syklejä tutkiessaan lopultakin juuttuneet kansallisvaltioihin ja kansantalouksiin. He kuvittelevat nykyisiä valtioita ja nykyistä poliittista maailmanjärjestelmää ikuisiksi.
Mutta se, että puolustusmenot määräytyvät poliittisesti ei tietenkään tarkoita, että niiden kokonaissumma olisi (kansan)taloudellisesti merkityksetön. Maailman nykyiset poliittiset rakenteet epäilemättä muodostavat maailman kansoille raskaan taloudellisen riippakiven, josta on päästävä eroon.
Tämän näkemyksen tulee mielestäni heijastua voimakkaasti Attacin toimintaan. Attac kehottaa kapinaan nykyistä globaalia poliittista järjestelmää vastaan. Kapinan ei kuitenkaan tule suuntautua yhtä määrättyä valtiota tai valtioryhmää vastaan. Ei myöskään USA:ta vastaan, sillä USA:kin on vain nykykyisen, tilapäiseksi ja katoavaksi tuomitsemamme kansainvälispoliittisen järjestelmän osa.
Huomaan alkaneeni ajatella yhä enemmän "federalistisesti" ja olevani taipuvainen palaamaan yhteen 1980-luvun END-liikkeen ajatuskulkuun. END (European Nuclear Disarmament) perustui viime käsdessä näkemykseen "exterminismistä" (brittihistorijoitsija E.P.Thompsonin termi). Kylmän sodan kahden supervallan vastakkainasettelu ja varustelun logiikka oli kohtalokasta. Suunta näytti olevan vakaasti kohti katastrofia, jonka syytä juuri kukaan ei olisi jälkeenpäin osannut selittää, sillä se olisi johtunut "järjestelmästä".
Europan kansalaiset rautaesiriipun molemmin puolin ja osittain myös muun maailman kansalaiset kuitenkin tajusivat ajoissa mihin suuntaan oltiin menossa. Lopulta 1980-luvun rauhanliikkeet, ts. liikkeet, jotka hylkäsivät toisen maailmansodan seurauksena luodun, irrationaaliseksi muuttuneen järjestelmän - kahtia jaetun Euroopan - veivät voiton. Reaganit, thatcherit ja gorbatshovit joutuivat niin sanutusti ottamaan järjen käteen. Mutta se ei ollut heidän oma järkensä. Se oli meidän, liikkeellelähteneiden kansalaisten, järki.
Näin meidän tulee tänäänkin suhtautua tulevaisuuteemme. Ekonomistien sekä kansallisiin etuihin juuttuneiden poliitikkojen ja diplomaatien on lopultakin toteltava nykyisten, maailman sosiaalifoorumeissa toimivien kansalaisliikkeiden järkeä. Poliittinen järjestelmä, joka jo maksaa yli 1000 miljardia pelkästään puolustusmenoissa mitattuna (ja yhä enemmän vuodesta toiseen) on kerta kaikkiaan kestämätön. Se on kumottava rauhanomaisen, gandhilaisen vallankumouksen keinoin.
"Ensin he vaikenevat meistä, sitten he nauravat meille, sitten he vastustavat meitä, sitten me voitamme." - Gandhi
Mikael Böök
[1] SIPRI Yearbook 2004; lainattu teoksesta WARFARE OR WELFARE? Disarmament for Development in the 21st century. A Human Security Approach. The International Peace Bureau, Geneva, 2006., p. 31.
... pelkästään USAn rahoitus on noin 100 miljardia dollaria vuodessa Irakin sotaan, mutta ei puolustusmenoja voi suoraan verrata siihen mitä valtioilta jää keräämättä veroina tai mitä velkojen korkomaksut vievät budjettikehyksestä.
Voi olla näin - ja ekonomistin ajatusmaailmassa varmasti onkin näin - mutta kun sitten toisaalta pyrimme eliminoimaan talouden "vuotoja" kuten valtavat mittasuhteet saavuttaneen veronkierron ja rahanpesun (jotka toimivat omien hallitustemme myötävaikutuksella) on kyllä syytä ottaa puolustusmenotkin vertailevan tutkimuksen kohteeeksi.
Military spending on asia, joka jossain määrin ylittää parhaidenkin ekonomistien käsityskyvyn. Mitä KOKO MAAILMAN puolustusmenot edustavat ekonomistien ajattelussa? Miten he selittävät puolustusmenojen nykyisen kokonaissumman 1035 miljardia dollaria? [1] Miksei pikemminkin 2070 mrd, tai 517,5 mrd?
Vastaus on, etteivät he ymmärrä tätä kysymystä, sillä puolustusmenojen selittämiseen tarvitaan politiikan tiedettä pikemminkin kuin taloustiedettä. Kysymys on vallasta, ei niinkään rahasta.
Sitäpaitsi ekonomistit ovat pääomien muodostusta ja kaupan syklejä tutkiessaan lopultakin juuttuneet kansallisvaltioihin ja kansantalouksiin. He kuvittelevat nykyisiä valtioita ja nykyistä poliittista maailmanjärjestelmää ikuisiksi.
Mutta se, että puolustusmenot määräytyvät poliittisesti ei tietenkään tarkoita, että niiden kokonaissumma olisi (kansan)taloudellisesti merkityksetön. Maailman nykyiset poliittiset rakenteet epäilemättä muodostavat maailman kansoille raskaan taloudellisen riippakiven, josta on päästävä eroon.
Tämän näkemyksen tulee mielestäni heijastua voimakkaasti Attacin toimintaan. Attac kehottaa kapinaan nykyistä globaalia poliittista järjestelmää vastaan. Kapinan ei kuitenkaan tule suuntautua yhtä määrättyä valtiota tai valtioryhmää vastaan. Ei myöskään USA:ta vastaan, sillä USA:kin on vain nykykyisen, tilapäiseksi ja katoavaksi tuomitsemamme kansainvälispoliittisen järjestelmän osa.
Huomaan alkaneeni ajatella yhä enemmän "federalistisesti" ja olevani taipuvainen palaamaan yhteen 1980-luvun END-liikkeen ajatuskulkuun. END (European Nuclear Disarmament) perustui viime käsdessä näkemykseen "exterminismistä" (brittihistorijoitsija E.P.Thompsonin termi). Kylmän sodan kahden supervallan vastakkainasettelu ja varustelun logiikka oli kohtalokasta. Suunta näytti olevan vakaasti kohti katastrofia, jonka syytä juuri kukaan ei olisi jälkeenpäin osannut selittää, sillä se olisi johtunut "järjestelmästä".
Europan kansalaiset rautaesiriipun molemmin puolin ja osittain myös muun maailman kansalaiset kuitenkin tajusivat ajoissa mihin suuntaan oltiin menossa. Lopulta 1980-luvun rauhanliikkeet, ts. liikkeet, jotka hylkäsivät toisen maailmansodan seurauksena luodun, irrationaaliseksi muuttuneen järjestelmän - kahtia jaetun Euroopan - veivät voiton. Reaganit, thatcherit ja gorbatshovit joutuivat niin sanutusti ottamaan järjen käteen. Mutta se ei ollut heidän oma järkensä. Se oli meidän, liikkeellelähteneiden kansalaisten, järki.
Näin meidän tulee tänäänkin suhtautua tulevaisuuteemme. Ekonomistien sekä kansallisiin etuihin juuttuneiden poliitikkojen ja diplomaatien on lopultakin toteltava nykyisten, maailman sosiaalifoorumeissa toimivien kansalaisliikkeiden järkeä. Poliittinen järjestelmä, joka jo maksaa yli 1000 miljardia pelkästään puolustusmenoissa mitattuna (ja yhä enemmän vuodesta toiseen) on kerta kaikkiaan kestämätön. Se on kumottava rauhanomaisen, gandhilaisen vallankumouksen keinoin.
"Ensin he vaikenevat meistä, sitten he nauravat meille, sitten he vastustavat meitä, sitten me voitamme." - Gandhi
Mikael Böök
[1] SIPRI Yearbook 2004; lainattu teoksesta WARFARE OR WELFARE? Disarmament for Development in the 21st century. A Human Security Approach. The International Peace Bureau, Geneva, 2006., p. 31.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
