Lissabonin henki: välinpitämättömyys

Muamar al Kadhafi vaati Lissabonin EU-Afrikka huippukokouksessa
korvauksia eurooppalaisten kolonialisesta riistosta Afrikassa.
Kadhafi jätti mainitsematta kuinka kolonialismi jatkuu yhä tänä
päivänä Afrikassa ja Euroopassa, ja niiden suhteissa.
Kadhafi itse on jatkanut jo kohta 40 vuotta eurooppalaisen
siiromaaperinteen hengessä sortoa Libyassa. Omien kansalaisten
ihmisoikeuksien loukkaamisen lisäksi Kadhafin sotajoukot kohtelevat
kaltoin muualta Afrikasta Libyan kautta Eurooppaan pyrkivää
pakolaisia.
Robert Mugabe murhaa, kiduttaa ja sortaa järjestelmällisesti omia
kansalaisiaan, jotka ovat erimieltä hänen politiikastaan. Sudanin
johtajat Omar al-Bashirin johdolla ovat vastuussa kansanmurhasta
Darfurissa ja Etelä-Sudanissa. He ja monet muut Afrikan johtajat myös
ryöstävät kansansa julkista omaisuutta ja sijoittavat varat
ystävällismielisiin eurooppalaisiin pankkeihin Afrikkalaisten
johtajien enemmistö ei harrasta ihmisoikeuksien loukkaamista, ainakaan
järjestelmällisesti. Silti kaksinaamaiset afrikkalaiset johtajat
vaativat yhteisrintamassa, että myös tunnetut ihmisoikeusloukkaajat on
päästettävä EU-kokoukseen, vaikka tietävät tarkkaan mitä he omien
maittensa kansalaisille tekevät.
Myöskään Eurooppalaiset pankit eivät välitä mistä niihin sijoitetut
korruptiojohtajien talletukset ovat peräisin, vaikka tietävät
tarkalleen, että niiden saama rikkaus perustuu rikoksiin. Euroopan
hallituksen tietävät erittäin hyvin, että ihmisoikeusloukkaajien
niiden pankkeihin sijoittamat varat on hankittu riistolla.
Lissabonissa eurooppalaiset johtajat ovat hyvää pataa Kadhafin,
Mugaben ja monien muiden afrikkalaisten ihmisoikeuksien törkeisiin
loukkauksiin syyllistyneiden johtajien kanssa ja poseeravat
isällisesti heidän kanssaan. Isällisesti Eurooppa on näyttänyt jo 500
vuottaa mallia Afrikan omille riistäjille. Eurooppalaiset valtiot ja
EU monin eri tavoin edelleen loukkaa afrikkalaisten ihmisoikeuksia
omilla rajoillaan, tai huolehtivat siitä, että afrikkalaiset
hallitukset tekevät sen jo Afrikassa.
EU-valtiot sortavat viattomia afrikkalaisia pakolaisiaan kaikkein
brutaalimmalla tavalla Välimerellä, jopa surmaa heitä. Vuonna 2006
menetti henkensä 7000 afrikkalaista pakomatkallaan Espanjaan. Suurin
osa heistä kuoli merellä Afrikan ja Kanarian saarten välillä.
Karmaiseva 7000 vainajan luku on Andalusian ihmisoikeusyhdistyksen
arvio. Se esittää varmat todisteet siitä, että vuonna 2006 ainakin
1049 ihmistä kuoli pakomatkalla pelkästään Afrikan mantereen ja
Kanarian saarten välillä ja toiset 118 matkalla Andalusiaan.
Yhdistyksen mukaan on ilmiselvää, että kuolleita on paljon enemmän
kuin pystytään varmasti viranomaisten ja tiedotusvälineiden
raporteista laskemaan. Tuon 7000 uhrin lisäksi lukematon määrä
afrikkalaisia menettää henkensä paetessaan köyhyyttä tai sortoa itse
Afrikassa, joko kotimaassaan ja muiden Afrikan maiden vihamielisillä
rajoilla.
Euroopan rajat eivät ole kuitenkaan sen ystävällisimpiä.
Espanjalaiset järjestöt epäilevät, että Espanjan rajavartiolaitos on
surmannut kymmeniä pakolaista vuosittain, joko ampunut tai jättänyt
tahallaan pelastamatta mereltä. Samoin väitetään toimivan myös Italian
ja muiden Välimeren maiden rannikkovartiostojen. Ainakin Espanjassa
afrikkalaisia pakolaisia asioikseen jahtaavilla rajavartiojoukoilla on
annettu oikeus ampua laitomat tulijat. Näin on toimittu todistetusti
useassa tapauksessa. Amnesty syyttää Espanjaa rankaisemattomuuden
kulttuurista, kun Melillan aidalle kymmeniä afrikkalaisia ampuneita
rajavartiosotilaita ei ole saatu tuomittua. Monta veneellistä
pakolaisia on jätetty hukkumaan jättämättä heidät pelastamatta.
Varmojen pakomatkalla kuolleiden uhrien määrä on kasvanut vuonna 2006
kolmenkertaiseksi vuodesta 2005. Suurin osa heistä kuoli matkalla
Kanarian saarille. Vainajien määrä on kolmenkertaistunut, koska EU on
tehostanut laittoman maahantulon estämistä monilla eri tasoilla ja
tavoilla. Raja on muualta tukittu, joten epätoivoiset pakolaiset
pyrkivät Kanarialle. EU on sijoittanut suuria summia rajavalvonnan
tehostamiseen, uudenaikaisiin laitteisiin ja joukkoihin. Melillan ja
Cemmia rajojen kontrolliin sen sijaan, että suuntaisi apunsa niiden
syiden poistamiseen, jotka luovat pakolaisuutta - siis köyhyyden ja
sorron lopettamiseen.
Eu johtajat tietävät tämän, ja silti he poseeraavat
ihmisoikeusloukkaajien kanssa. EU johtajat tarvitsevat
vapaakauppasopimuksia, EPAt. Euroopplaiset yhtiöt haluavat EPAt ja ne
on saatava millä hinnalla hyvänsä. EPA-sopimusten vuoksi EU-johtajat
poseeravat välinpitämättöminä afrikkalaisten sortajien
kanssa. Ensimmäisten joukossa EPA-sopimuksen allekirjoitti Zimbabwen
Robert Mugabe Pahimmat sortajat toteuttavat helposti EUn
kauppavaatimukset ja allekirjoittavat myös EPA-sopimukset. Kun
ihmisoikeusloukkaajat ovat jo allekirjoittaneet EPA-sopimukset
ensimmäisenä ja livenneet afrikkalaisten yhteisestä rintamasta, muiden
afrikkalaisten valtioiden johtajien on myös lopulta nieltävä EUn
vaatimukset.
EU siis käyttää monella tavoin tietoiseti hyväkseen afrikkalaisten
sortamista. EUn ja Afrikan johtajat pitävät pönäköitä puheita
rajattomasta maailmasta, mutta suojelevat millä hinnalla hyvänsä omia
rajojaan. Ainoa rajattomuus joka Lissabonin EU-Afrikka kokouksessa
vallitsi oli rajaton välinpitämättömyys.

Mika Rönkkö

Julkiset palvelut uusliberalismin pakkopaitaan?

Julkisen sektorin työntekijät lakkoilevat ympäri Eurooppaa. Ei etuoikeuksiensa takia,
kuten lehdistö takoo, vaan perässä laahaavien oikeuksiensa puolesta. Kaduilla marssitaan myös meidän edestämme ja oikeuksiemme puolesta. Niihin kuuluu oikeutemme saada jatkossakin hyvät julkiset palvelut. Sellaista palvelua, jota motivoi koko kansan etu, ei harvojen maksukyky. Sellaisia palveluja, joiden laatuun esimerkiksi kuuluu hyvä pitkäkestoinen potilassuhde, ei pörssikurssin perässä tempoileva, alipalkattu pätkätyö.

Lakot ja mielenosoitukset ovat onnistuneet pyrkimyksissään, niin täällä kuin Saksassakin. Niistä ei saa kuitenkaan vetää liian hätäisiä ja turhan optimistisia johtopäätöksiä. Kyseessä voi olla Pyrrhoksen voitto, joka johtaa takaiskuun.

Julkiset palvelualat ovat edelleen uhan alla. Eikä uusliberalistinen valta kannata työntekijöiden oikeuksiakaan. Se haluaisi mielellään päästä eroon ammattiyhdistyksistä. Korkeintaan sille kelpaa yrityskohtainen järjestäytyminen, jossa työntekijät tunnetusti ovat heikoilla. Mutta puhua se osaa. Se käyttää hyväkseen kansalaisten aitoja huolenaiheita ja toiveita. Kukapa voisi vastustaa pyrkimyksiä estää ihmishenkien menetyksiä. Kukapa ei kannattaisi vapauksia. Mutta puheet vapaudesta hämäävät. Köyhien, työttömien, maahanmuuttajien, vanhusten ja muiden syrjittyjen oikeudet jäävät suurpääomistajien oikeuksien jalkoihin. Äänenpainot ovat jo koventuneet. Muttereita kiristetään lakien ja säännösten ympärillä: täällä, EU:ssa ja WTO:ssakin. EU on asettumassa vain yhden mallin taakse. Ei keskustelua siitä, mikä malli on parhaiten toiminut milläkin sektorilla ja missäkin olosuhteissa. Vaihtoehtoja ei muka ole ja kaikki yritetään sovittaa samaan pakkopaitaan.

Viime viikolla osallistuin tutkijoiden ja Euroopan ammattiyhdistysfederaation
konferenssiin. Taisi olla ensimmäinen tilaisuus, jossa ammattiyhdistysliike hakee apua tutkijoilta. Nykyiseen propagandaan tuleekin vastata tutkitulla tiedolla, mitä tarkemmalla sen parempi. On puhuttava käytännöistä, jotka kätkeytyvät hyviltä kalskahtavien sanojen taakse. Konferenssissa kävi ilmi, että retoriikan alla piilee toisenlainen maailma. Eikä se ole se maailma mistä me puhumme: se toisenlainen parempi maailma.

EU:ssa ja WTO:ssa palvelut halutaan avata kilpailulle. Poliittisista liikkeistä Euroopan vihreät ja sosialistit, ammattiyhdistysliike ja kansalaisjärjestöt sekä osa tutkijoista - unohtamatta kansalaisten suurta enemmistöäkään - haluavat säilyttää julkiset palvelut. Yksityistämisen kannattajat ja palvelujen avaajat puhuvat niiden vapauttamisesta. Ne puhuvat myös tehokkuudesta. Mutta ei palveluja minnekään vapauteta, niille vain annetaan toiset suitset suuhun. Deregulaatio eli vapauttaminen on käytännössä reregulaatiota eli palvelujen uutta sitomista kilpailuttamispakkoon ja sen rajaamista liiketoiminnaksi. Se on havaittavissa EU:n kilpailuttamisdirektiivissä sekä markkinoiden yhdenmukaistamispuheissa. GATS:in 6. artikla voi myös avata kilpailulle vapaat kädet, samalla tukkien muut vaihtoehdot. Konferenssissa korostettiin, että EU:n lainsäädäntö ja WTO:n säädökset voivat ajaa julkisen sektorin sellaiseen pakkopaitaan, josta on myöhemmin vaikea irtautua. Yhdessä sovittuja lakeja kun on vaikea purkaa ilman laajaa konsensusta. Lait alkavat
myös säädellä sitä, mikä yksityisessä valtiossa on mahdollista. Juuri tästä syystä muilla sektoreilla vaikuttavat Monsanton kaltaiset monikansalliset yhtiöt vetoavat oikeuksiinsa tuoda kauppojen hyllyille tavaraa, joita suurin osa kuluttajista ei halua. Tällainen toiminta tekee tyhjäksi puheet kuluttajan oikeuksista.

Tutkijat totesivat, että EU:n ja WTO:n päämäärät ovat samat: yhdenmukaistaa Euroopan ja maailman taloudelliset puitteet poistamalla talouden esteitä tavaroiden, palvelujen ja työvoiman liikkumiselta. Tämä prosessi kulkee eri tahtiin eri maissa. Vastarinnan myötä se on hidastunut, mutta ei kadonnut.

Konferenssin mielenkiintoisimman esitelmän piti sen pääpuhuja, tutkija Ben Fine (jolta joulukuussa ilmestyy teos yhdessä Kate Bayliss'in kanssa aiheesta Privatization and Alternative Public Sector Reform in Sub-Saharan Africa). Hän oli
huomannut muutoksia Maailman Pankin ja OECD:nkin asenteissa. Ne ovat luopuneet markkinafundamentalismistaan. Ne jopa tukevat julkista sektoria. Ne ovat nähneet, että markkinat ovat usein epäonnistuneet, kun tulokset oli jätetty vain markkinoiden varaan. Seurauksena on ollut tehottomuutta ja huonoa laatua. Kilpailu on johtanut laadun huonontamiseen. Kyse ei ole vain huonommista raaka-aineista vaan myös palveluista. Kilpailu on myös kasvattanut kustannuksia. Voitot taas ovat menevät omistajille ja osakkeenomistajille, ei välttämättä kuluttajille. Milanon Yliopiston taloustieteen professorin Massimo Florion mukaan yksityissektori ei ole osoittautunut tehokkaammaksi, eivätkä kuluttajahinnatkaan ole halventuneet. Tai jos hinta laski, se johtui teknologiasta, ei kilpailukäytänteistä. Häneltä on keväällä tulossa tästä aiheesta vertaileva tutkimus.

Ilmapiirin muutos johtuu myös siitä, että vastarinta on ollut kovaa, etenkin vesisektorilla. "Helppo" yksityistäminen on jo tehty. Jäljellä ovat vaikeasti kaapattavat tai matalavoittoiset julkiset sektorit.

Kun yksityistämisessä on käynyt köpelösti, on valtiota huudettu apuun. Fine puhui
meneillään olevasta Ison Britannian asuntorahoituskuplasta, jota hallitus yrittää pitää ilmassa yli 30 miljardin punnan voimin. Samalla rahalla olisi voinut rakentaa 20,000 uutta taloa.

Konferenssissa todettiin, että yksityistäminen johtaa myös palvelujen sirpaloitumiseen ja vääristymiseen, kun ne kohdistetaan vain maksukykyiselle vähemmistölle, niiden eksklusiivisia tarpeita varten. Kuten aikaisemmassa Euroopan vihreiden samasta aiheesta pidetyssä kokouksessa todettiin, pienelle ryhmälle tarjottavat palvelut eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Vaihtoehdoista voidaan puhua vain, kun ne koskevat kaikkia.

Yksityissektorin virheistä ei tule vetää hätäisiä johtopäätöksiä. Yksityistämisestä ei ole luovuttu, vauhtia vain on hiljennetty ja strategiaa muutettu. Näin sanoi Fine. Tässä tilanteessa valtioille on annettu tehtäväksi tukea yksityistämisprosessia
ja auttaa yksityissektoria onnistumaan hankkeissa, jotta vältyttäisiin Ison-Britannian rautateiden yksityistämisfiaskoilta.

Mutta eikö olisi parempi luopua julkisen sektorin pakkoliberalisoinnista? Ilmeisesti
ei, sillä sitä ajavat aivan muut syyt. Konferenssissa väitettiin, että liberalisoimis- ja yksityistämisinnon takana on nykyinen globaali finanssikapitalismi, johon olemme siirtyneet. Siinä investoijat ovat syrjäyttäneet yrittäjät taloudellisen kehityksen johtajina. Ne ovat keränneet suuria määriä pääomaa. Raha liikkuu alhaalta ylös, eikä valu alas kuten uusliberalistit väittävät. Investoijilla on jatkuva pula investointikohteista. Sen takia julkinen sektori kiinnostaa niitä. Niille löytyy ottajia, jos sektorilla voi lyödä voitoksi. Muu ei tahdo mennä kaupaksi. Myös valtio on hanakka myymään. Kun se on alentanut yritysverotusta, se ei ole pystynyt täyttämään syntynyttä kuoppaa muulla verotuksella. Niinpä sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julkisista palveluista luopuminen.

Finanssikapitalismi vaikuttaa myös kasvunäkymiin. Tutkijoiden mukaan talous taantuu kun kasattua pääomaa ei saada nopeaan ja tuottavaan kiertoon, kun ei löydy uusia tuottavia sijoituskohteita.

Finelle esitettiin kysymys, mitä tapahtuu, jos nykymeno saa jatkua. Hän näki
kristallipallossaan historian toistuvan. Ensin palataan aikaisempaan yli 100 vuotta vanhaan tilanteeseen, jossa markkinat sirpaloituvat ja tulevat tehottomiksi. Lopulta valtio ja julkispalvelut kutsutaan apuun. Ne olivat aikaisemminkin vastaus markkinoiden epäonnistumiseen. Julkista sektoria ei suinkaan perustettu sosialistisen ideologian takia. Kyse oli markkinoiden epäonnistumisesta.

Konferenssissa korostettiin, että tässä tilanteessa tarvitaan monenlaisia keinoja. Ensinnäkin lisää tutkimusta. Yksityistämisen ja kilpailuttamisen kokemukset on tuotava julki ja keskusteluun. Teoria valtion roolista on ollut kehittymätön talousteoriassa. Nyt se kaipaa selvittämistä. Sen yhteydessä tulee tarkastella julkisen tilan (public space, global commons) sekä palvelujen merkitystä ja roolia mm. sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä. Finen mukaan kukin julkinen sektori on omanlaisensa ja siinä vaikuttavat vain sille tyypilliset lainalaisuudet ja synergiset vaikutukset. Siitä ei voi poimia vain yhtä osasta – kuten rahoitusta – ilman että samalla horjutetaan koko sektoria ja sen yhteiskuntaa koossapitävää roolia. Finen mukaan myös kulutusta tulee tarkastella uudella poliittisella tavalla: ei vain mitä tuotetaan, vaan miten ja kenen ehdoilla.

Konferenssissa päädyttiin korostamaan myös sitä, että vastarinta ei ole toivotonta. Siitä puhuvat osavoitotkin. Sen tulee jatkua. Vastarinnan eri muodoista onkin
tarkoitus keskustella julkisten palveluiden kansalaisjärjestökokouksessa Brysselissä joulukuussa. Siitä myöhemmin lisää.

Anita Kelles-Viitanen

Attacin kritisointia, aktivistin navankaivuuta ja postkolonialismia

Kirjoitin vuoden 2006 Bamakon sosiaalifoorumin jälkeen vannoutuneena attaclaisena Vihreään lankaan seuraavaa:

”Emmekö todellakaan pysty parempaan? Miten meistä tuli näin maltillisia, vai olemmeko aina olleetkin? Pysähdymmekö koskaan miettimään, että ehkäpä hyvää tarkoittava toimintamme onkin juuri sitä, mitä hallituksemme meiltä tarvitsevat. Kun kansalaisjärjestöjä on kuultu, voivat hallitukset hyvillä mielin tehdä päätöksiään. ---
Luulemme tekevämme yhteistyötä etelän kanssa, mutta kontaktimme etelän järjestöihin ovat lopultakin harvassa. --- Itsetyytyväisyys johtuu tietysti myös kulttuurisesta etäisyydestä – siitä, ettei vuosisatoja kestänyt kanssakäyminen ole varsinaisesti lähentänyt Eurooppaa ja Afrikkaa.”

Bamakon foorumi oli saanut ajatukseni liikkeelle. Palattuani Suomeen vierailin hetkellisesti itsekritiikin maastossa. Näyttää siltä, että pienet kulttuurishokit parantavat kriittistä mielenlaatua. Bamakon muistot nimittäin hiipivät jälleen mieleen kuunnellessani luentoa Lontoossa. Postkolonialistisen tutkimuksen kiintotähti Gayatri Chakravorty Spivak piti menneellä viikolla (8.11.2007) luennon Goldsmiths Collegessa. Spivak on akateemisesta vaikeaselkoisuudestaan ja armottomuudestaan kuuluisa Columbia Universityn professori, Derridan oppilas ja vannoutunut dekonstruktionisti, joka kuitenkin jatkuvasti tekee kenttätyötä Intian maaseudulla köyhien ja alistetuimmassa asemassa olevien kanssa.

Spivak puhui otsikolla ”Revisiting Postcolonialism”, mutta oikeastaan luennon aiheena oli altermondialistinen tai toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike ja Attac sen kärjessä.

Spivak sanoi puhuvansa liikkeen sisältä, osana sitä, mutta silti – tai juuri siksi – armottoman kriittisesti. Spivakin vahvuutena onkin aina pidetty hänen valmiuttaan kritisoida niin omaa asemaansa kuin itseään lähellä olevia voimiakin. Pahimmat ruoskaniskut kohdistuvat lähimpiin – niihin, joiden silmät ovat sulkeutuneet hyväntahtoisuuden eetoksessa.

Mitä Spivak sitten sanoi?

Pääviesti oli kutakuinkin selvä, eikä mitenkään uusi hänen suustaan: hyvää tarkoittavat pohjoisen aktivistit tekevät yhteistyötä hyvää tarkoittavien etelän kumppaneidensa kanssa ja päätyvät kosmopoliittisessa visionäärisyydessään unohtamaan ja sivuuttamaan maailman köyhät, alistetut ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Spivak kutsuu tätä ”romanttiseksi radikalismiksi” ja ”hyväksi imperialismiksi”. Hänelle nykyvaatimukset globaalista hallinnasta tai hallinnosta näyttäytyvät ylhäältä alas johdettuina yrityksinä tehdä hyvää. Ja juuri tämä ylhäältä alas kulkeva valtaprosessi on se, mistä Spivak on kaikkein eniten huolissaan ja se perusongelma, mistä hän näkee merkkejä etenkin Attacissa.

Kuunnellessani kaksituntista Attacin kritisointia 600 ihmisen juhlasalissa ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka suuri tarve kansalaisyhteiskunnassa olisi jatkuvalle itsekritiikille – tai jollekin sellaiselle, mitä Antonio Gramsci kutsui autokritiikiksi, itsekritiikiksi, jossa pohditaan myös niitä suhteita, jotka ovat tuottaneet esimerkiksi meidät aktivistit ja meidän liikkeemme. Miksi Attac syntyi? Mihin kysymyksiin se yrittää vastata? Onko se ainoastaan vastustamassa joitain lähihistorian kehityskulkuja, vai sisältyykö siihen myös luovuutta, mahdollisuuksia, rakentavaa voimaa?

Perusongelman Attacille näyttää synnyttävän se, että vapautuminen finanssimarkkinoiden vallasta ei vielä tarkoita, että tietäisimme, mitä tällä vapaudella pitäisi tehdä. Spivakin analyysin mukaan Attac – ja yleisemminkin toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike – syntyivät seurauksena sekä kansallisvaltioiden että vasemmistolaisten vallankumousten epäonnistumisesta. Tällainen analyysi maalaa tietysti melko leveällä pensselillä, mutta jos tulkinta on oikea, liikkeemme ongelma tai haaste on todellinen. Kansallisvaltioprojektit ja vallankumoukset olivat yrityksiä rakentaa uudenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä vapautumisen jälkeen, kun taas meidän projektimme rakentava ja uutta luova puoli on hämärämpi.

Monien Attacia – ja muita esimerkiksi sosiaalifoorumeihin osallistuvia liikkeitä –sivusta seuraavien mielestä yhden suurimmista ongelmista liikkeelle synnyttää se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kapitalismikriittinen liike oikeastaan on. Kysymys on tärkeä, mutta en lähde kehittelemään sitä tässä (osittain, koska se on kysymyksistä vaikein ja osittain siksi, että se saisi suuren osan lukijoista takajaloilleen).

Jos siis emme osaa – tai halua – ratkaista suhdettamme kapitalismiin, mitä sitten voimme tehdä? Ehkä se, mihin Attacin pitäisi lyhyellä tähtäimellä pystyä, on paikallinen toiminta, paikallinen ajattelu ja uusliberalismin haastaminen alhaalta ylöspäin. Niin, että Spivakin tai Gramscin sanoin: jokainen kansalainen tai ihminen hallitsisi. Ja juuri tämän ymmärtämisessä tarvitsemme enemmän sitä, mistä Bamakon jälkeen kirjoitin ja mistä (äärettömän akateemisessa) postkolonialistisessa keskustelussa on kyse. (Tästä Spivakin luennon otsikko Revisiting Postcolonialism.) Tarvitsemme yritystä oppia niiltä, joiden ääni ei tule läpi, niiltä, jotka ovat alistettuja suhteessa meihin, niiltä, jotka lopulta kärsivät kaikkein kipeimmin uusliberalismin tai nykyisen maailmanjärjestyksen vaikutuksista. Tarvitsemme dialogista oppimista, josta Paolo Freire on puhunut; tarvitsemme autokritiikkiä, josta Gramsci on puhunut; ja tarvitsemme käytännön ja älyllisen pohdinnan yhdistelyä. Mutta se, mitä meidän ei pidä yrittää tehdä, on puhua näiden alistettujen puolesta, yrittää edustaa heitä tai olla hyväntahtoisia ylhäältä alas. Edustaminen tai puolesta puhuminen ei ole mahdollista, koska meidän ja heidän välillä vallitsee hierarkia, jossa juuri me olemme niitä, joilla on valta. Spivakin sanoin: Ei ole mahdollista paeta sitä, että on itse etuoikeutettu, mutta on synnytettävä raivo sitä logiikkaa kohtaan, joka synnytti tämän etuoikeutetun aseman.

Itse olin ollut seitsemän vuotta aktiivinen Suomen Attacissa, kunnes lähdin tekemään kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa lontoolaiseen yliopistoon. Ehkä ensi näkemältä ei näytä siltä, että olisin lähestymässä alistettuja tai oppimassa heiltä, mutta toisaalta elitismiltä haiskahtava valintani näyttää ainakin muistuttavan minua puolentoista vuoden takaisista itsekritiikin hetkistä (aktivoituivatpa ne sitten akateemisen auktoriteetin luennolla tai yleisen maailmantuskan ansiosta). Siksi tämänkin blogikirjoituksen voinee päättää samoihin sanoihin kuin Vihreän langan tekstini. Itseäni vaivaa edelleen sama kysymys (ja ehkä juuri yritys vastata siihen voi oikeuttaa edes osan siitä työstä, mitä aion tulevina vuosina tehdä):

”Kulttuurintutkimukseen luotiin 1900-luvun lopulla muodikas käsite "postkolonialismi", jolla viitataan kolonialismin jälkeiseen aikaan. Sen rinnalla tosin puhutaan myös uuskolonialismista, koska ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Vaivaako meitä jälleen valkoisen miehen tuskallinen sivistystaakka?”

Hanna Kuusela

Kehityspolitiikka eilen, tänään ja huomenna?

Aloitin perjantai-aamuni lukemalla South Centren taustapaperin EU-maiden ja ATK-maiden (Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden) tekeillä olevista taloudellisista kumppanuussopimuksista, jotka tunnetaan nimellä EPA-sopimukset.

Kehitysmaiden hallitusten perustama South Centre toimii Genevessä, missä myös Maailman kauppajärjestö WTO pitää toimistoaan. Tämän järjestön tarkoituksena on tukea ja valistaa kehitysmaiden kauppaneuvottelijoita.

EPA-neuvottelijoille laadittu peruskurssi on tarpeellista luettavaa myös meille eurooppalaisille kansalaisaktivisteille, jotka emme EPA-neuvotteluihin osallistu. Sopii kuitenkin kysyä, onko meidän tehtävämme yrittää pelastaa mikä on pelastettavissa EPA-sopimuksissa.

South Centren paperia lukiessani muistelen kehitysyhteistyöpolitiikan omia kehitysvaiheita, ja siinä ohessa minun henkilökohtaisia kehitysvaiheitani.

Tärkeä oman kehityspoliittisen näkemykseni muototumisen kannalta oli Länsi-Afrikan matka, jonka tein 21-vuotiaana vuonna 1969.

1960-luku oli YK:ssa julistettu kehityksen vuosikymmeneksi. Kehitys oli silloin jotakin
pelkästään myönteistä ja toivottavaa. Siihen aikaan ei vielä ymmärretty puhua ekologisesti kestävästä kehityksestä. Satuin kuitekin kuulumaan (opiskelija)sukupolveen, joka tajusi virallisten kehityspuheiden taloudellisen kestämättömyyden. Johan von Bonsdorff
yhdessä Johannes Pakaslahden kanssa kokosivat silloisen kehitysajattelun kritiikkinsä pamflettiin Valistuneet saalistajat. Kenelle hyöty kehitysavustamme? (Ärrä-kirja 1970).

Suomen kehitysapu- , myöhemmin kehitysyhteistyöpolitiikkaa johtivat siihen aikaan suomalaisten vientiyritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Ahti Karjalainen. Nykyään sitä johtavat ylikansallisten yritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva. Onkohan ero kovin merkittävä kun kehityspolitiikan jatkuvuus ruumiillistuu Väyrysen ja Kanervan
henkilöissä. (Hekin olivat mukana jo 1970-luvulla.)

Vuonna 1969, Togon pääkaupungissa käydessäni, Lomén sopimusta ei vielä ollut. Eurooppalaisten afrikkalaiset siirtomaat olivat vasta muodostuneet itsenäisiksi valtioiksi. Niiden pyrkimykset muodostaa yhtenäinen kehityspoliittinen liittotuma, ts. panafrikanismi eli afrikkalainen
federalismi, oli jo ehtinyt valua hiekkaan kun Lomén sopimus entisten siirtomaavaltioiden ja siirtomaiden välille solmittiin vuonna 1975.

Lomén sopimus oli hengeltään kehityspoliittinen, vaikka siihen aikaan tosin puhuttiin myös - ja aiheellisesti - uuskolonialismista. Mutta 1970-luvun uuskolonialismiin sisältyi siis tiettyä vastuullisuutta, ts. teollisuusmaat ottaisivat vastuuta kehitysmaiden kehityksestä. Lomén
sopimus erosi tässä mielessä merkittävästi nyt tähtäimessä olevista EPA-sopimuksista, jotka velvoittavat ensisijaisesti ja realistisesti katsoen miltei yksinomaan vapaakauppaan.

Niinpä Lomén sopimus tähtäsi (kuten South Centren paperissa muistutetaan) kehitysmaiden julkisten palveluiden kehittämiseen, ei palveluiden kaupan vapauttamiseen, mikä on EPA-sopimusten keskeinen tavoite. Tässä on kysymys nykyisen kehityspolitiikan kokonaisuutta hallitsevasta piirteestä, sillä palveluiden osuus on maasta riippuen 25-75% kaikesta kaupasta ja myös tavarakauppaan elimellisesti kietoutuvaa toimintaa.

Kun Suomen hallitus nyt julkaisee uuden kehityspoliittisen ohjelmansa, kysymys ei siis enää ole kehitysmaiden julkisten palveluiden eli yhteiskuntien kehittämisestä, vaan ainoastaan eurooppalaisten liikeyritysten asemien
parantamisesta Afrikan, Karibian Tyynenmeren markkinoilla.

Kuten tiedämme, viralliset tahot niin meillä kuin globaalisessa Etelässä kuitenkin mielellään jatkavat kauniita puheitaan kehityksestä ja kehityspolitiikasta. Niinpä he ovat asettaneet kehityspoliittisia vuosituhattavoitteita. He julistavat taistelevansa urheasti köyhyyttä
vastaan. Ja äänitorvikseen he ovat valinneet Bonon ja Geldofin, jotka esiintyvät maailman talousfoorumeissa ja innostavat popmusiikin voimalla meitä kaikkia mukaan tukemaan ja toteuttamaan heidän jaloja pyrkimyksiään.

Oi, jospa kehityspolitiikan ongelmat ratkeaisivat sillä että me kaikki huomioisimme EPA-sopimusten mainion "kehitysulottuvuuden" ja tekisimme parhaamme tukeaksemme G8-maiden johtajia ja omaa Ilkka Kanervaa sekä Paavo Väyrystä kehitysmaiden kehittämiseksi!

Mutta kehityspolitiikka ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Sillä eurooppalaisten valtioiden siirtomaavallan luhistumisen jälkeinen kehityspolitiikka on toistaiseksi ollut petollista ja vilpillistä. Se on pelkkä veruke, jonka varjolla kehitysmailta viedään luonnonvaroja ja kotiutetaan pääomia. Eurooppa ottaa edelleen Afrikasta paljon enemmän kuin Eurooppaa antaa.

Tämä ottaminen, jota toisinaan kutsutaan riistoksi, on sitäpaitsi suurelta osaltaan illegaalista - ainakin eurooppalaisten oikeuskäsitysten mukaan:

"Kehityspelin puuttuva pala on laittoman pääomavirran vaikutus globaaliin
köyhyyteen. Rikkaista maista virtaa vuosittain apua noin 50 miljardia dollaria
kehitysmaihin ja siirtymässä oleviin maihin. Samaan aikaan vastakkaiseen
suuntaan pois köyhistä maista virtaa kuitenkin likaista rahaa - sen kaikissa
muodoissa - noin 500 miljardia dollaria. Sisään virtaava apu hukkuu
luvattomaaan, ulospäin suuntautuvaan pääomavirtaan. Lännen jokaisen apuna jakaman
dollarin edestä otamme takaisin noin 10 dollaria pöydän alla tapahtuvissa
liiketoimissa." (1)

Mitä se sellainen kehityspolitiikka on olevinaan? Sitä voidaan edelleen
kutsua vaikkapa... valistuneeksi saalistukseksi.



(1) "The missing piece of the development puzzle is the impact of [...]
illegal capital flight on global poverty. About Dollars 50bn (Pounds 28bn)
in aid flows to developing and transitional economies from richer nations
each year. At the same time, roughly Dollars 500bn in dirty money - in all
its forms - flows in the opposite direction out of poorer countries. Aid
inflows are swamped by a torrent of illicit outflows. For every Dollars 1
the west distributes in assistance across the top of the table, we take
back some Dollars 10 in illegal proceeds under the table." (Raymond Baker
and Jennifer Nordin: How Dirty Money Binds the Poor, Financial Times, October 13, 2004).

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin?

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta on edellisen hallituksen
asettama uusi valtiollinen elin,
(http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2007/20070269) jonka olemassaoloa periaatteessa vastustan. Se, että valtion ja kansalaisyhteiskunnan
välillä pitää olla dialogia ja yhteistoimintaa, on itsestäänselvää. Mutta juuri siksi mitään erillistä kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaneuvottelukuntaa ei tarvitakaan.

Erillisen kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan olemassaolo on omiaan hämärtämään valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä rajaa. Voidaan tietenkin aina kysyä missä se sellainen raja kulkee. Vastaus kuuluu: se on, tai sen on oltava, tietoisuudessamme. Se on mentaalinen
konstruktio samoin kuin vapaus. Jos hämärrämme rajaa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä, silloin vapaus voi helpommin kadota kuin jos pidämme tätä rajaa kirkkaana päässämme.

Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisen rajan tietty epäselvyys lienee suomalaisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan ehkä hieman kielteinen ominaispiirre. Sen juuret ovat hegeliläisessä, snellmannilaisessa yhteiskuntafilosofiassa. Sen yksi syy lienee myös siinä, että Suomi on
edelleen varsin nuori kansallisvaltio missä patrioottinen lojaalisuus on vielä kaikki kaikessa. Niinpä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välille ei haluta hyväksyä säröjä.

Vapaus ei kuitenkaan merkitse ainoastaan välttämättömyyden tiedostamista. Vapaus merkitsee myös, että valtio antaa kansalaisten olla rauhassa eikä puutu heidän elämäänsä. Ennen kaikkea se merkitsee, että valtio alistuu kansalaisten tahtoon.

Kansalaisten ja virkamiesten erillistä neuvottelukuntaa voidaan liiankin helposti käyttää tiettyjen valtiollisten projektien oikeuttamiseen. Kansalaisyhteiskuntapoliittinen neuvottelukunta tulee tekemään päätöksiä. Se tulee ottamaan kantaa erilaisiin tärkeisiin asioihin, välillä ehkä sellaisiin asioihin, joita virkamiehet mielellään haluavat
toteuttaa, mutta joihin kansalaiset sen sijaan suhtautuvat enemmän tai vähemmän epäillen tai kielteisesti. Tällaisissa tapauksissa Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnasta saattaa muodostua tehokas lyömäase virkamiehille ja niiden takana istuvalle hallitukselle.

Olettakaamme esimerkiksi, että kansalaisyhteiskuntapoliittisessa neuvottelukunnassa otettaisiin kantaa kysymykseen: tuleeko Suomen NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? En väitä, että
neuvottelukuntaa on kaavailtu käsittelemään juuri tätä kysymystä, mutta onhan tuossa yksi ajankohtainen ja tärkeä asia, joista valtio ja kansalaisyhteiskunta lienevät eri linjoilla. Kansalaisten enemmistö ei halua, että Suomi liitetään NATO:on, kun taas Suomen valtiota kantavat
piirit, tai ainakin useat johtavat poliitikot ja virkamiehet, taitavat olla NATO-jäsenyyden puolella. Niinpä ajatus, että "valtio" mielellään haluaisi "neuvotella" "kansalaisyhteiskunnan" kanssa NATO-kansanäänestyksen välttämiseksi, ei ehkä ole kovinkaan kaukaa haettu.

Asetuksessa lukee, että "Neuvottelukunnassa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja enintään 18 muuta jäsentä". Edelleen: "kansalaisyhteiskunnasta neuvottelukunnassa on yksi edustaja keskeisistä liikuntajärjestöistä, lapsi- ja nuorisojärjestöistä, taide- ja kulttuurijärjestöistä, sosiaali- ja terveysjärjestöistä, ympäristö- ja asukasjärjestöistä, ihmisoikeus- ja maahanmuuttajajärjestöistä sekä lisäksi yksi kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen edustaja ja kaksi
elinkeinoelämän edustajaa".

Tästä seuraa, että ministeriöiden virkamiehet ovat enemmistössä. En myöskään ihmettelisi, jos "elinkeinoelämän edustajat" olisivat joissakin olennaisissa kysymyksissä taipuvaisia ottamaan saman kannan kuin Sailaksen veljekset (eli neuvottelukunnan virkamiesedustajat). Niinpä
esimerkiksi SAK:n ja muiden kansalaisjärjestöjen edustajat jäisivät todennäköisesti useimmiten vähemmistöön.

Usein tällaisissa tilanteissa riidellään ja taistellaan paikoista ja siitä, mitä kukin edustaa.

Perusongelmaa ei kuitenkaan voida ratkaista muuttamalla neuvottelukunnan kokoonpanoa.

Tarvitaanko tällaista elintä ylipäänsä? Siinä minusta se olennainen kysymys. Mielestäni suomalaisen kansalaisyhteiskunnan olisi nyt syytä herätä ja sanoa, ettei erillistä Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaa tarvita.

Ehdotan, että pannaan Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista puhua myös "kansalaisyhteiskunnan maisteriohjelmasta" sekä kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professuurista, joka on perustettu tai perusteilla Jyväskylän
yliopistoon. Ei tietenkään pidä vastustaa kansalaisyhteiskuntaa koskevaa tutkimusta.Sopii kuitenkin kysyä, mitä sosiologit tekevät jo ennestään elleivät juuri yhteiskuntaa koskevaa tutkimusta? Missä kulkee yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan välinen raja?

Uuden kansalaisyhteiskuntatutkimuksen perustamisen taustalla on ilmeisesti nykyinen teknokraattinen näkemys, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta muodostaa valtion ja "elinkeinoelämän" rinnalla yhteiskunnan ns. "kolmannen sektorin".

Mutta miksi me kansalaiset olisimme kolmas sektori ? Miksei ensimmäinen?

Eräs yliopistolla vaikuttava henkilö huomautti minulle, että kansalaisyhteiskuntatutkimuksen eriyttäminen muusta yhteiskuntatutkimuksesta on meneillään olevan tutkintouudistuksen
seurausta, ja että siinä on järkeä, koska se tekee kansalaisyhteiskunnnan tutkijoille helpommaksi löytää toisensa ja ryhtyä yhteistyöhön. Haluan lopuksi toistaa, etten näe kansalaisyhteiskunnan
tutkimisessa mitään pahaa. Oikeastaan päinvastoin, sillä yhteiskuntatutkimus ja tutkimustulosten levitys voi kenties auttaa kansalaisia parantamaan asemiaan valtiossa.

Mikael Böök

Katse kotimaahan

Attac on syntyjään kosmopoliittinen liike, jonka tarkoituksena on globalisoidun talouden demokraattinen kontrolli. Yhdistyksen nimikin viittaa tarjoamaamme ratkaisuun rahoitusmarkkinoiden demokratisoimiseksi valuuttakauppaa verottamalla. Globaalit uudistukset ovat oikeudenmukaisemman maailman ehdoton edellytys, mutta eivät yksin riitä.

Uusliberaali hegemonia ei tunnusta rajoja. Pääoman oligarkiaan perustuvan globalisaation arkkitehdit ovat miehittäneet kaikki keskeisimmät talousinstituutiot niin Suomessa kuin maailmallakin. Attac on syntynyt tarjoamaan vaihtoehdon uusliberalismille. Näin ollen meidän on katsottava myös kansallista todellisuutta.

Kansallisen politiikan vaikutusmahdollisuuksia tavataan järjestään vähätellä. Niin onkin kieltämättä helpompaa; vastuu päätöksenteosta hämärtyy ja legitimiteettikriisiä potevat päätökset saadaan joten kuten markkinoitua kapitalistisella purkkaviihteellä ja saippuaoopperoilla sohvaperunoiksi turrutetulle kansalle. Todellista liikkumavaraa ei politiikassa edes haluta käyttää.

Toimijat tiedostavat tämän, mutta harva jäsentää ongelmaa siten, että kykenisi katkomaan uusliberaalismin asettamia kahleita. On kuitenkin olemassa joukko uudistuksia, joilla tilanteeseen voidaan saada muutos.

Ensinnäkin kaiken karvaisten uusliberaalien hallintouudistuksien ajaminen sisään julkiselle sektorille on täysin mahdollista lopettaa koska tahansa. Kärkiesimerkkinä on valtion tuottavuusohjelma, jonka keskeisin tavoite vaikuttaa olevan henkilöstön loppuun polttaminen, päämotiivina julkisen sektorin ideologinen karsastaminen. On uskallettava rakastaa byrokratiaansa.

Toiseksi liian tiukat budjettikehykset rajoittavat politiikan mahdollisuuksia. Kehysten löysääminen ei väistämättä tarkoita vastuutonta talouspolitiikkaa. Sen sijaan se väistämättä tarkoittaa demokratian lisääntymistä, kun poliittisille puolueille syntyy tilaa jolla luoda eroja välilleen. Nykyinen tilanne, jossa edellinen hallitus käytännössä sopii seuraavan budjetista, ei kuulu demokratiaan.

Kolmanneksi valtiovarainministeriön (VM) suhteettoman suurta valtaa on rajoitettava. VM johtaa maata ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia, eikä politiikan puolella tunnu olevan ketään haastamassa sen valtaa. VM tulee tämän vuoksi halkaista kahtia, kuten Markus Jäntti on esittänyt. Talouden tehtävänä on palvella muuta yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Neljänneksi on tarkasteltava talouspolitiikan vaihtoehtoja. Työllisyyttä on mahdollista tukea julkisin invetoinnein sen sijaan, että luodaan palvelusektorille työtä tekevää köyhäillistöä erilaisin matalapalkkatukijärjestelyin. Jos rahaa ei muuten löydy, on muistettava, ettei Suomi kansainvälisessä katsannossa ole kovin velkainen maa. Velkaa voidaan huoletta ottaa lisää sen sijaan, että sitä hampaat irvessä maksetaan takaisin.

Viidenneksi eläkerahastot on saatava poliitisen valvonnan piiriin. Eläkerahastot ovat kansallisesti merkittäviä sijoittajia. Niitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kuitenkin suljetusti kolmikannassa ilman minkäänlaista demokraattista kotrollia. Koska eläkerahastoissa on kaikkien kansalaisten rahaa, niiden sijoittuspäätöksiä ei voida tehdä pelkästään liiketaloudellisista lähtökohdista. On huomiotava myös työllisyysnäkökohdat ja sijoituksien eettinen kestävyys. Riskisijoittamisen lisääminen eläkerahastoissa on vaarallista leikkiä, joka voi kostautua kipeästi tavallisille eläkeläisille ja koko kansantaloudelle.

Kuudenneksi Euroopan keskuspankki (EKP) on politisoitava. Nykyisellään EKP ei huomio toimintansa sosiaalisia vaikutuksia. Se on uusliberaalien oppien mukainen, näennäisen epäpoliittinen ameeba, jonka toimintaan demokratia ei yltä. Meidän tulee vaatia Suomen hallitukselta aktiivisia toimenpiteitä EKP:n saamiseksi poliittisen ohjauksen alle.

Vaihtoehtoja siis on. Jokaisen aktiivisen kansalaisen velvollisuus onkin tässä ajassa ennen kaikkea haastaa vaihtoehdottomuuden retoriikka. Edellä esitetyissä aloitteissa on muutama ensiaskel kohti toisenlaista maailmaa.

Mikko Sauli

Globalisaatio ei auta köyhimpiä

Helsingin Sanomat on viime aikoina julkaissut näkyvästi useita
nykyistä vapaamarkkinaglobalisaatiota puolustaneita kolumneja.
Tuoreimpana esimerkkinä on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko
Kangansniemen vieraskynä-kirjoitus (7.8.).

Kangasniemi esittää usein kuullun väitteen, jonka mukaan avain
kehitysmaiden taloudelliseen menestykseen löytyy globalisaatioon
osallistumisesta. Hänen mukaansa globalisaatioon osallistuneet
kehitysmaat ovat menestyneet erinomaisesti. Sen sijaan useimmat
Afrikan maat ovat ajautuneet taloudelliseen ja sosiaaliseen
stagnaatioon, koska ne eivät ole integroituneet globalisaatioon yhtä
innokkaasti.

Kangasniemi pitää erityisesti Kiinan taloudellista menestystä hyvänä
esimerkkinä globalisaation tuottamista hyödyistä. Kiinan
talousmenestyksen selittäminen globalisaatiolla on kuitenkin
kyseenalaista. Ensinnäkin markkinoiden toimintaa on Kiinassa säädelty
raskaasti. Maassa on pitkään ollut käytössä tehokkaita
pääomakontrolleja. Toiseksi maalla on edelleen valtava julkinen
sektori - erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Tätäkö
Kangasniemi tarkoittaa "globalisaatioon osallistumisella"?

On myös perusteetonta väittää, että suurin osa Afrikan maista on
pysytellyt globalisaation ja vapaamarkkinauudistusten ulkopuolella.
Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on keskeinen asema
maailmantaloudessa muun muassa mineraalien, öljyn ja kahvin
tuottajina. Näissä maissa on myös jouduttu toteuttamaan varsin
oikeaoppisesti Washingtonin konsensuksen mukaisia uusliberaaleja
talousuudistuksia. Tämä on ollut seurausta Bretton Woods -laitosten
rakennesopeutusohjelmista, joihin nämä maat on ehdollistettu
pitkäaikaisen velkakriisin vuoksi.

Vapaamarkkinaglobalisaation ongelmat eivät rajoitu ainoastaan
Kangasniemen mainitsemiin muutamiin "lieveilmiöhin". Globalisaatio
näyttää näivettäneen myös talouskasvua. Vaikka maailmantalous on
kasvanut viime vuosina suotuisasti, on henkeä kohden laskettu
maailman talouskasvu jäänyt viimeisen 30 vuoden aikana
vaatimattomaksi. Tarkat lukemat ovat riippuvaisia laskutavasta, mutta
viesti on kuitenkin selvä: maailman talouskasvu oli 1950- ja 60-
luvuilla huomattavasti nykyistä rivakampaa.

On totta, että maailmantalous on kasvanut jonkin verran uusliberaalin
globalisaation aikakaudella. Lienee myös totta, että äärimmäinen
köyhyys on vähentynyt samaan aikaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoitus
globalisaation onnistumisesta. Aiempi kiinteisiin valuuttakursseihin
ja pääomakontrolleihin perustunut maailmantalouden
sääntelyjärjestelmä pystyi tuottamaan vahvempaa kasvua ja vähentämään
köyhyyttä nykyjärjestelmää tehokkaammin.

Uusliberaali globalisaatio ei ole epäonnistunut ainoastaan
taloudellisena projektina. Se on myös lisännyt eriarvoisuutta
räjähdysmäisesti ja kaventanut demokratian alaa. Paluu
kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin ei ole kuitenkaan enää
mahdollista eikä toivottavaa. Suurimpana haasteenamme onkin
globalisaation demokratisoiminen. Esimerkiksi globaalit
verotusjärjestelmät ja kysynnänsääntelymekanismit olisivat toimivia
keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.

Lauri Holappa
Kirjoitus tehtiin alunperin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.

Kohti toisenlaista Eurooppaa

Hiekanjyvien viime numerossa Attacia kutsuttiin kaappifederalistiksi. Euroopan Attacien yhteisesti hyväksymillä kymmenellä periaatteella halutaan, demokraattisemman unionin lisäksi, muuttaa EU:n suuntaa kohti ns. sosiaalista Eurooppaa. Sosiaalisten oikeuksien yhteisöoikeudellinen turvaaminen tarkoittaisi EU:n toimivallan laajentamista alueille, mitkä tällä hetkellä ovat valtioiden päätettävissä. Euroopan Attacien kokouksessa heinäkuun alussa jatkettiin vilkasta keskustelua EU:sta ja varsinkin sosiaalisesta Euroopasta. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taloudellisesta kasvusta on tullut unionin päähänpinttymä, eikä vaurauden jakautumista mietitä tarpeeksi.

Mutta mitä tehdä? Olisihan se hienoa jos Euroopan maiden väliset eroavaisuudet häviäisivät työntekijöiden hyväksi, ja jos rajoja ylittävät toimenpiteet, esimerkiksi lakot, olisivat mahdollisia. Monet ovat kuitenkin huolissaan yhteisöoikeudellisten kompromissien mahdollisista negatiivista seurauksista ja siitä, että varsinkin pohjoismaissa ne voisivat johtaa sosiaaliturvan heikkenemiseen. Toiset eivät kerta kaikkiaan halua unionin toimivallan laajentamista, riippumatta sen seurauksista.

Selvää on joka tapauksessa se, että keskustelu pitää käydä, ja se pitää käydä nyt, sillä Euroopan uusliberalistiset voimat eivät näytä heikkenevän. Lissabon-strategiaa noudattaessa komissio on jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa valmis sivuuttamaan työntekijöiden huolenaiheita, ”toimivan markkinatalouden” nimissä, esimerkiksi palveludirektiivin hyväksyessä. Uusin aloite on komission vihreä kirja työoikeuden uudistamisesta. Ny Tid-lehdessä Erkki Laukkanen kutsuu tätä ”sukupolvemme puhtaimmaksi markkinataloudelliseksi aloitteeksi Euroopassa”.

Flexicurity, eli joustava turvallisuus, on esimerkki komission lanseeraamasta uudesta käsitteestä, jolla annetaan ymmärtää, että joustavuus työmarkkinoilla voidaan liittää turvallisuuteen ”oikeaa politiikkaa” noudattamalla. Liikkuvuutta voidaan lisätä eri työpaikkojen välillä, ilman että työntekijä joutuu kokemaan epävarmuudesta johtuvaa paineita ja stressiä, joten kaikki osapuolet ovat voittajia. Vai onko se kuitenkin hieman monimutkaisempaa? Minusta se kuulostaa lähinnä Orwellin kuvaaman valtion iskulauseelta kirjasta 1984: ”Sota on rauhaa.” Komissio: ”Joustavuus on turvallisuus”. Mistä tahansa väitteestä voi tulla totuus jos sen toistaa tarpeeksi monta kertaa.

”Oikean” totuuden erottaminen väärästä on Eurooppa-asioissa vaikeata, sillä kuten jo tiedämme, demokratiavaje ja vakavan keskustelun puute johtaa siihen, että ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää mistä puhutaan, eikä asia välttämättä edes kiinnosta. Kansallisella tasolla Suomen pääministeri kehottaa ministeriämme olemaan puhumatta liikaa medialle, ”varsinkin asioista jotka eivät vielä ole valmiiksi käsiteltyjä”. Missähän vaiheessa asioista tulee keskustella, ellei ennen päätöstä? Kun vielä yliopistoreformi viedään läpi ja Suomen yliopistokoulutus muuttuu yhä ”kilpailukykyisemmäksi ja tehokkaammaksi”, kriittinen analyysi maassamme vähenee entisestään. Ihmisten halutaan oppivan juuri sen minkä he tarvitsevat pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ja sitä kautta antamaan panoksensa talouden kasvuun. Kaikki ylimääräinen on ajan ja rahan tuhlausta. (Hassua, taas tulee mieleen Orwell: ihan kuin uusliberalistit haluaisivat meidän nielevän Oseanian valtion iskulauseen ”tietämättömyys on voimaa”).

Suomalaiset ovatkin mielenkiintoinen kansa siinä, että vaikka kuulumme EU-kriittisimpiin maihin, 77 % prosenttia väestöstä uskoo, että EU-maissa on yhteinen perustuslaki vuoteen 2020 mennessä (mtv3 tutkimus 19.6.07). Lyhyesti sanottuna: Vaikka ihmiset ovat kriittisiä, he eivät usko pystyvänsä muuttamaan asioita. Suomen Attacilla on siis vaikea tehtävä edessään, yrittäessään herättää keskustelua toisenlaisesta Euroopasta. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa Liisa ja Matti Meikäläisellä ei ole oikeutta mielipiteeseen, sillä asiat ovat nykyään niin monimutkaisia, että ainoastaan ns. asiantuntijat osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Attacin tuleekin muistuttaa ihmisiä siitä, että politiikassa on loppupeleissä kuitenkin kyse arvoista, ja niitä kaikilla on, tittelistä riippumatta. Kymmenen periaatteen lanseeraaminen on hyvä ensi askel, ne osoittavat että vaihtoehtoja on olemassa.

Lisää keskustelua toivoen,
Lotta Staffans

Anna kaikkien kehitysrahoituksen kukkien kukkia

En ole huomannut, että Attacin julkaisemasta Ville-Pekka Sorsan toimittamasta erinomaisesta Kehityksen kestävä rahoitus kirjasta olisi käyty sen ansaitsemaa laajempaa keskustelua. Kehityksen kestävä rahoitus voidaan sanoa olevan Attacin päätavoite. Attacin ajamat valuutanvaihtovero, veroparatiisien lopettaminen ja kehitysmaiden velkojen mitätöinti keskittyvät nimenomaan rahoitukseen.

Rahoituksen menetelmien rinnalla Sorsa esittelee myös toivottua kehitystä tuottavia menetelmiä. Voisi sanoa, että kirja ajaa globaalin talouden rinnalle globaalia hyvinvointiyhteiskuntaa. Sen mittapuuksi ja viitekehykseksi Sorsa asettaa globaalit julkishyödykkeet, eli ”jokaisen ihmisen käytettävissä olevat, maailmalaajuisesti julkisesti järjestetyt palvelut, rakenteet tai muut vastaavat hyödyt”. Johtopäätöksissään Sorsa liittää nämä hyödykkeet ennen kaikkea globaaleihin oikeuksiin, kuten vesi- ja saniteettihuoltoon, terveydenhuoltoon ja peruskoulutukseen. Tässä Sorsan itse asiassa vetää loogiset päätelmät modernista oikeuspohjaisesta kehitysyhteistyöajattelusta.

Usein kehitysrahoitusta käsittelevässä keskustelussa kehitysyhteistyön luomaa riippuvuutta esitetään suurena uhkana. Ajatellaan, että jokaisen valtion on pystyttävä itse kustantamaan kansalaistensa keskeisimpiä julkishyödykkeitä. Jos ymmärrän Sorsaa oikein, globaalien julkishyödykkeiden rahoitus voitaisiin myös pitkällä tähtäimellä hoitaa globaalin rahoituksen avulla. Monien maiden vesihuolto, terveydenhuolto ja peruskoulutus voisivat periaatteessa jäädä jopa pysyvästi globaalista rahoituksesta riippuvaisiksi – koska ne kuuluvat globaalin hyvinvointiyhteiskunnan piiriin.

Globaalien julkishyödykkeiden mahdollinen riippuvuus globaalisesta rahoituksesta tietysti edellyttäisi myös demokraattisesti järjestettyä globaalia rahoitusta hyvinvointiyhteiskunnan malliin. Julkishyödykkeiden rahoitus ei saisi jäädä riippuvaiseksi rikkaiden valtioiden kehitysavusta tai yksityishenkilöiden hyväntekeväisyydestä. Tavoitteena tietysti on, että globaalisti tuotetut julkishyödykkeet tuottaisivat köyhiin maihin sitä kehitystä, jonka avulla valtiot pystyisivät pitkällä tähtäimellä itse täyttämään kansalaistensa perustarpeet ja ehkä osallistumaan puolestaan myös globaalien julkishyödykkeiden rahoittamiseen.

Globaalien julkishyödykkeiden tuottaminen tapahtuisi Sorsan ehdotusten mukaan osittain valtioiden yhteistyönä monenkeskisesti koordinoiden, osittain uusissa globaaleissa instituutioissa. Tässä kohtaa jäin kysymään, miksei YK:ta ja sen erityselimiä voisi kehittää tähän tarkoitukseen.

Globaalin rahoituksen aikaansaamiseksi Sorsa esittää uudistetun kansainvälisen rahoitusarkkitehtuurin, joka perustuisi kansainvälisiin veroihin, kuten valuutanvaihtoveroon, yritysten voittojen verottamiseen globaalisti ja ympäristöveroihin. Tämän toteuttamiseksi perustettaisiin uusi Maailman Rahoitusjärjestö. Globaalin verotuksen lisäksi järjestö koordinoisi ja valvoisi myös kansallista verotusta. Sen puitteissa voisi toimia myös kansainvälinen velkasovittelutuomioistuin. Siitä tulisikin aikamoinen vallanpitäjä demokraattisesti ja läpinäkyvästi hallittavaksi.

Sorsa on tietysti tietoinen siitä, että tällainen globaali rahoitusjärjestelmä ei ole helposti aikaansaatavissa. Useimmat hänen ehdotuksensa ovat vallitsevan talousajattelun vastaisia. Monet ehdotukset törmäävät ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja ylikansallisten yritysten vastustukseen. Globaalit haasteet on kuitenkin tiedostettu: kysymys on, löytyykö tarvittaviin toimenpiteisiin riittävää poliittista tahtoa. Sorsa esittelee niin paljon konkreettisia aloitteita uuden rahoitusarkkitehtuurin osien edistämiseksi, että sen aikaansaaminen ei tunnu utopistiselta.

Globaalin rahoitusjärjestelmän rinnalla Sorsa korostaa myös valtioiden ja yksityisen sektorin roolia. Joissakin kommenteissa on kiinnitetty huomiota kirjan toteamukseen, että valtioiden kehitysapu on kehityksen aikaansaamisen suhteen ollut tehotonta. Kuitenkin Sorsa selkeästi selittää, että tämä johtuu kehitysavun riittämättömyydestä ja siihen liittyvistä vääristymistä, joita voidaan korjata. Itse asiassa hän johtopäätöksissään nimenomaan korostaa, että kehitysrahoituksessa on siirryttävä lainoista avustuksiin. Apu on käytettävä julkishyödykkeiden rahoitukseen ja kaikista sidonnaisuuksista on luovuttava.

Sorsa ei vähättele myöskään yritysten yhteiskuntavastuuta eikä yksityishenkilöiden hyväntekeväisyyttä. Yhteiskuntavastuullisuudelle hän esittää globaaleja sijoituskriteereitä ja suurempaa läpinäkyvyyttä, jotta sekä yksityiset että institutionaaliset sijoittajat pystyisivät harjoittamaan vastuullista sijoitustoimintaa.

Hyväntekeväisyyden edistämiseksi Sorsa esittää tiedon lisäämistä, mutta torjuu verovähennyksiä, koska nämä nakertavat kansallista rahoituspohjaa eivätkä ihmiset kanavoi hyväntekeväisyyttä köyhyyttä vähentäviin kohteisiin. Riippumatta siitä että Kirkon Ulkomaanapu, jonka palveluksessa olen, on esittänyt kehitysyhteistyöhön annettaville yritysten lahjoituksille verovähennysoikeutta, itse pidän verovähennysoikeutta perusteltuna ennen kaikkea yksityishenkilöille, mutta myös yrityksille – ainakin niin kauan kuin valtiot eivät kanna vastuutaan kehitysrahoituksesta.

Verovähennysoikeus antaa mahdollisuuden korvamerkitä osan veroistaan kehitysyhteistyölle.
Verojen käytöstä päättäminen on demokraattinen oikeus. Siksi demokraattisesti voidaan päättää myös korvamerkintäoikeudesta. Luulen, että Suomesta vuosikymmenten valistustyön jälkeen löytyy valmiutta antaa ja käyttää tätä oikeutta nimenomaan köyhyyttä vähentävään kehitysyhteistyöhön. Jos vähennyskattoa ei nosteta liian korkealle, se edistää ihmisten valmiutta lisätä lahjoituksiaan. Yrityksille verovähennys voi olla kannustimena yhteiskuntavastuullisuuteen.

Kautta aikojen on löytynyt ihmisiä jotka ovat halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan veroja kohdistamalla tai kieltäytymällä maksamasta veroa esim. orjuuden tai sodan kustantamiselle. Vaikka on väärin, että yksi ihminen voi saada sellaisia omaisuuksia kuin Bill Gates, on hyvä että hän verovähennysten turvin käyttää osan voitoistaan tietääkseni ihan hyvään kehitysyhteistyöhön (ja ehkä painostuksen ansiosta tulee myös eettisemmäksi sijoittajaksi). Jos hän ei niin tekisi, prosentin murto-osa varoista menisi Yhdysvaltojen vahvasti ohjattuun kehitysyhteistyöhön ja suuri osa Irakin sodan ylläpitämiseen.

En halua Suomen kehittyvän Yhdysvaltojen tapaiseksi hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi, mutta uskon, että elämme sellaisia aikoja, että rinnan on otettava käyttöön kaikki menetelmät kehityksen edistämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi. Ja tiedän, että esim. Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyö on juuri sellaista kehitystä tuottavaa ja köyhyyttä vähentävää työtä, jota Sorsan kirjassa halutaan rahoitettavan.

Ulf Särs
Attacin työryhmän jäsen, Kirkon Ulkomaanavun osa-aikaeläkkeellä oleva tiedottaja, kahden lapsen isoisä

Toimi nyt pysäyttääksesi EPA-sopimukset

Kansainvälinen toimintapäivä EPA-sopimusten pysäyttämiseksi 27. syyskuuta 2007

Euroopan unioni neuvottelee parhaillaan niin sanottuja taloudellisia kumppanuussopimuksia (Economic Partnership Agreements, EPAs) Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) maiden kanssa. Sopimusten on tarkoitus olla valmiina joulukuussa 2007. Euroopan komission tavoitteena on – jäsenvaltioiden tukemana – avata AKT-maiden talouksia eurooppalaisille tuotteille ja investoinneille. Eurooppalaisille komissio ja hallitukset yrittävät myydä EPA-sopimuksia kasvun ja kehityksen työkaluina.

Kokemukset kaupan liberalisoinnista osoittavat kuitenkin, miten tuhoisa tällainen lähestymistapa on ollut näiden alueiden talouksille. AKT-maiden viljelijät ja paikalliset tuottajat sanovat menettävänsä pääsyn omille markkinoilleen, kun – usein tukiaisten ansiosta – halvat eurooppalaiset tuotteet työntyvät näille markkinoille, jos suunnitellut EPA-sopimukset allekirjoitetaan. Tämä johtaa edelleen työpaikkojen ja toimeentulon menetyksiin. Valtion liikelaitosten ja muiden palvelusektorin toimijoiden myyminen eurooppalaisille ylikansallisille palvelualan yrityksille jatkuisi ja voimistuisi näiden sopimusten myötä. Eurooppalaiselle viennille asetettujen tuontitullien poistaminen aiheuttaisi valtavia tulonmenetyksiä AKT-maille ja kiihdyttäisi yksityistämisprosesseja. Eurooppa on AKT-maiden tärkein kauppakumppani, ja merkittävä osa AKT-maiden kansallisista budjeteista muodostuu näistä tuontitulleista.

EPA-sopimusten todelliset hyötyjät olisivat eurooppalaiset ylikansalliset yritykset, jotka pyrkivät varmistamaan pääsynsä luonnonvaroihin ja saamaan uusia markkina-alueita tuotteilleen. EPA-sopimukset ovat osa EU:n yleistä kauppapolitiikkaa ja -strategiaa, joka kulkee nimellä Global Europe – Competing in the World. Kyseisen strategian, joka on myyty Euroopan kansalaiselle keinona luoda kasvua ja työpaikkoja, päätavoitteena on taata suuremmat voitot eurooppalaisille ylikansallisille yrityksille. Tämä tapahtuu ihmisten sekä luonnon oikeuksien ja etujen kustannuksella niin Euroopassa kuin globaalissa etelässäkin. Miksi näin on? Koska Global Europe –strategiassa todetaan suoraan, että eurooppalaisten ylikansallisten yritysten globaali kilpailukyky edellyttää sitä, että sisämarkkinoiden uudistusten – kuten eurooppalaisten työmarkkinoiden uudistusten ja ympäristölainsäädännön – tulee tukea tätä tavoitetta.

Kansalaisliikkeet, viljelijöiden järjestöt, ammattiyhdistysliikkeet ja kansalaisjärjestöt AKT-maissa ovat nousseet vastustamaan näitä sopimuksia, jotka ovat kaikkea muuta kuin ”kumppanuus”sopimuksia. Ne ovat myös vedonneet omiin hallituksiinsa, jotta nämä eivät allekirjoittaisi sopimuksia. Euroopassa EPA-kampanjointia ovat tähän mennessä tehneet lähinnä kehitysyhteistyöjärjestöt. Haasteena on tuoda kamppailu eurooppalaisiin kansalaisliikkeisiin ja liittyä afrikkalaisten, karibialaisten ja tyynenmeren alueiden liikehdintään. Me, Euroopan Attacien Tukholman seminaariin osallistuneet, tuemme tätä kansainvälistä kutsua toimintapäivään ja kannustamme paikallisia Attac-ryhmiä aktiivisuuteen toimintapäivänä. Tiedon jakamiseen ja koordinoimiseen eri liikkeiden välillä on perustettu englanninkielinen sähköpostilista. Jos haluat liittyä sille, ole yhteydessä Saksan Attacin Frauke Banseen (frau_kebans@web.de).

Tukholmassa 8. heinäkuuta 2007

Sven Giegold, Attac Saksa
Hugo Braun, Attac Saksa
Stefan Huegel, Attac Saksa
Christian Schoder, Attac Itävalta
Alexandra Strickner, Attac Itävalta
Sara Andersson, Attac Ruotsi
Lisa Larnesjö, Attac Ruotsi
Lasse Karlsson, Attac Ruotsi
Malin Arvidsson, Attac Ruotsi
Jens Ergon, Attac Ruotsi
Brigitta Hedström, Attac Ruotsi
Stefano Risso, Attac Italia
Samuel Schweikert, Attac Ranska
Aurelie Trouvé, Attac Ranska
Julien Lusson, Attac Ranska
Lucile Daumas, Attac Marokko
Otto Bruun, Attac Suomi
Hanna Kuusela, Attac Suomi
Lotta Staffans, Attac Suomi
Marte Nilsen, Attac Norja
Frøydis Olaussen, Attac Norja
Ricardo Gomez, Attac Espanja
Jean-Marie Coen, Attac Belgia
Franco Carminati, Attac Belgia
Matyas Benyik, Attac Unkari
Maciej Konieczny, Attac Puola
Anders Lund, Attac Tanska

Lisää EPA-sopimuksista suomeksi esimerkiksi:

Verkkojulkaisussa: Eurooppa maailmassa – Näkökulmia EU:n globaaliin rooliin:
http://fi.oneworld.net/article/archive/9160

Kepan kampanjasivustolla: http://www.kepa.fi/kampanjat/kauppa/epa-sopimukset/

Tietoa englanniksi:

www.stopepa.org
www.epa2007.org
www.twnafrica.org/atn.asp

Demokratialla on aikatauluongelmia

Jälleen kerran EU-uutiset onnistuvat piristämään päivääni – tai viikkoani. Huomenna ja perjantaina Brysselissä keskustellaan perustuslaillisen sopimuksen tulevaisuudesta. Siis sen sopimuksen, joka on vuoroin ehdottoman tärkeä unionin toimintakyvyn takaamiseksi ja vuoroin taas täysin yhdentekevä vanhojen sopimusten kokoomateos. Sen sopimuksen, jota Chiracin valinnut kansa vastusti mutta Sarkozyn valinnut kansa kaikkien oletuksen mukaan kannattaa. Ja niin: sen sopimuksen, jonka sisällöstä suomalaisen demokratian paarialuokan eli kansalaisten ei oletettu olevan mitään mieltä.

Tämä tietysti on niin vanha tarina, ettei sitä enää jaksa vatvoa. Sen sijaan on siirryttävä eteenpäin.

Tämän tietää ainakin Matti Vanhanen, joka oli pari viikkoa sitten (HS 9.6) huolissaan siitä, että EU:lle tulee ”isoja aikatauluongelmia”, jos juhannuksen huippukokouksessa ei pystytä päättämään hvk-prosessin (eli hallitusten välisen konferenssin) käynnistämisestä. Ei ihme, että Vanhasta huolettaa: kukapa toivoisi demokratialle aikatauluongelmia.

Samanlaisia huolenaiheita näyttää olevan komission puheenjohtajalla Barrosolla. Puola on viime aikoina toivonut uutta keskustelua äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Barroso ei kuitenkaan tästä pidä. Hänen mukaansa ”me” emme kannata sitä, että hyvin tarkasti suunniteltu tasapainon institutionaalisissa kysymyksissä avattaisiin keskustelulle. ”Sillä me uskomme, että tämä voisi avata keskusteluun monia muitakin asioita.” Keneenköhän Barroso mahtaa sanalla me viitata? Tuskin ainakaan kansalaisiin, sillä moni eurooppalainen varmaan haluaisi avata useitakin kysymyksiä keskustelulle. Mutta tällaiset poliittiset keskustelut voisivat tietysti synnyttää aikatauluongelmia.

EU:n johtajia vaivaa sitkeä tauti, jonka voisi diagnosoida keskustelunpeloksi. Heidän painajaisensa koostuvat poliittisista keskusteluista, joissa asioista saatetaan olla eri mieltä. Tavallaan tätä voisi kutsua poliittisen sanavapauden rajoittamiseksikin, ellei sanalla olisi niin kuolemanvakava sävy.

Onneksi jostain löytyy ratkaisujakin poliittisesti hälyttävään pattitilanteeseen. Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä pääkirjoituksessa todetaan, että Puolan esittämään kysymykseen voitaisiin palata esimerkiksi seitsemän vuoden päästä uudelleen, sillä ”silloin Puolan johtajat voivat olla jo toiset”. Johtajat – hieno sanavalinta. Taaskaan ei tarvinnut käyttää niitä EU-politiikan kannalta niin kiusallisia sanoja kuten kansa tai demokratia.

Hanna Kuusela

G8-kokouksen jälkipyykkiä

"Turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista"” sanoi Kekkonen vuonna 1973 Eurooppalaisille ulkoministereille Etykin avajaisistunnossa. Aika, paikka ja tilanne olivat aivan erilaiset kuin tänään, mutta hieman huvittuneena huomasin näiden sanojen sopivan hyvin viime perjantaina loppuneen G8-kokouksen tunnelmiin.

Kekkosen ajatus ei tunnu pätevän tänä päivänä kansalaisyhteiskunnan ja vallanpitäjien välillä, ainakaan silloin kuin päätetään globaaliasioista. G8-kokous oli taas oiva esimerkki siitä, kuinka koko maailmaa koskevat ongelmat koetaan niin erityislaatuisiksi, ettei demokratialla ole niihin mitään asiaa. Oikeus mielenosoittamiseenkin kyseenalaistetaan. Mielipiteensä kadulla julistavat maailmankansalaiset suljetaan aitojen taakse ja leimataan hihhuleiksi, idealisteiksi, kiusankappaleiksi, huligaaneiksi ja ties miksi. Terrorisitileimakin on noussut näiden joukkoon, ainakin jos Saksan turvatoimia tarkastelee. Ennen mielenosoituksia aktivistien koteihin tehtiin nimittäin kotietsintöjä ja ainakin Hampurin alueella joidenkin aktivistien yksityisiä kirjeitä oli tutkittu. Lisäksi Schengen-sopimuksesta luovuttiin hetkellisesti rajakontrollien takia ja maan sisäistä liikkuvuuttakin rajoitettiiin mm. junakontrollien avulla. Kaiken huipuksi kolmen saksalaisen G8-kriittisen vastemmistolaisjournalistin täytyi hakea korkeimman oikeuden kautta lupansa päästäkseen kokouksen mediatiloihin. Nämä toimenpiteet muistuttavat pelottavan paljon USA:n ajamaa ”kaikki on sallittua terroristiuhan vallitessa” -linjaa, jossa kansalaisten perusoikeuksilla ja universaaleilla ihmisoikeuksilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jotkut asiasta vähän tietävät ovat kyselleet minulta, jopa hieman kauhistellen, miksi menin Rostockiin. Silloin olen selittänyt sen hyvin yksinkertaistetusti suunnilleen näin: Jos minua vaivaa vaikka kuoppa taloni edessä olevaa tiellä, niin otan yhteyttä johonkin Helsingin kaupungivaltuutettuun ja vaadin sen korjaamista. Jos taas mielestäni vaikka suomalaisessa verotusjärjestelmässä on jotain vialla, niin otan yhteyttä kansanedustajiin. (Tämä ei tietenkään ole useinkaan riittävä keino vaikuttaa, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin.) Kun sitten maailmanlaajuisista kysymyksistä päätetään, vielä kaiken lisäksi vain kahdeksan maan keskuudessa, ei minulla edes ole juurikaan mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä julistamaan mielipidettäni kadulle. Minun pitää mennä sinne kertomaan, ettei mielestäni maailmassa voida tehdä päätöksiä näillä keinoilla ja että maailmassa on ongelmia. Tämän pitäisi olla hyvin helppo kaikkien ymmärtää. Jos se oikeus mielenosoittamiseen sitten otetaan meiltä pois, kuten uhkaa käyvän, niin meidät on todellisesti suljettu maailmaa koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Lähinnä minun on vaikea ymmärtää, miksi en olisi mennyt sinne, kun minulla oli siihen mahdollisuus.

Mustan blokin riehuminen sai nyt sitten kuitenkin taas kaiken huomion suomalaisessa mediassa kokouksen vastaliikkeestä puhuttaessa, sen kaikki jo tietävät. Tämän siivittämänä Attacistakin on kuulunut ääniä, joiden mukaan järjestömme tulisi miettiä, kannattaako sen osallistua tilaisuuksiin, joista on jo etukäteen tiedossa, että väkivaltaisuuksia on odotettavissa. Vaikka minua ärsyttää syvästi mustan blokin toiminta, enkä puolusta sitä yhtään, tarkoittasi tällaisten tilasuuksien boikotoiminen mielestäni sitä, että antaisimme valtavirtamedialle vallan muuttaa omia toimintatapojamme. Rostockissa oli noin 2000 mustan blokin edustajaa ja kymmeniä tuhansia rauhanomaisia mielenosoittajia. Yksi näiden rauhanomaisten liikkeiden johtoryhmistä oli selkeästi Attac, joka oli edustettuna paikalla sankoin joukoin. Se, etteivät rauhanomaiset mielenosoittajat saaneet huomiota osakseen johtuu mediasta, joiden silmissä olemme ilmeisesti liian tylsiä uutisaiheiksi. Vakuutan kuitenkin, että kyllä Heiligendammissa ja Rostockissa huomattiin myös muidenkin kuin riehujien läsnäolo ja sanoma, vaikkei sitä ehkä tänne Suomeen kuulunutkaan. Ainakin Saksassa kokouksen merkitystä ollaan puitu laajalti ja jopa saksan kristillisdemokraattisen puolueen entinen johtaja Heiner Geissler liittyi viikkoa ennen kokousta Attaciin suorassa tv-lähetyksessä. Kuuleman mukaan myös esim. Financial Times on antanut vaihtoehtoisille lausunnoille enemmän uutistilaa, kuin se on antanut kokouksen virallisille julkilausumille. Se, ettei Suomen media ole uutisoinut juuri muusta kun mellakoista, ei siis edusta koko maailman linjaa.

Mitä tuloksia kokous sitten edes poiki? No eipä juuri mitään. Syntyi julistus siitä, että ilmastoa on varjeltava päästöjä vähentämällä. Aikataulua tai määrää näille vähennyksille ei sovittu. Lisäksi Afrikkaan luvattiin 60 miljardia dollaria aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaiseen työhön ja ”education for all” -ohjelmaan puolestaan 500 miljoonaa. Hyvä näin, mutta tämä lupaus tehtiin kuitenkin tilanteessa, jossa maita sitoo vuonna 2005 Skotlannissa tehty lupaus kehitysavun tuplaamisesta vuoteen 2010 mennessä. Tätä lupausta maat eivät ole pitäneet. Suuri pettymys on myös se, ettei kokouksessa onnistuttu päättämään pelisäännöistä hedge-sijoitusrahastoille, vaikka sitä oli monelta suunnalta toivottu ja vaadittu. Suurimmat vastustajat olivat Iso-Britannia ja USA, joiden lainsäädännön alaisina hedge-sijoitusrahastot toimivat. Tämänvuotinen G8-kokous on siis taas oiva esimerkki siitä, että epädemokraattisuutensa ja illegitimiteettinsä lisäksi se ei onnistu saamaan aikaiseksi substanssin tasolla juuri mitään, hyvästä puhumattakaan.

Lopuksi vielä kevennys. Löysin tämän sitaatin eräästä Attaciin liittyvästä nettikeskustelusta: ”Globalisaation vastustajilla taitaa tosiaan nykyisin olla vain yksi yhteinen piirre, nimittäin järjen köyhyys. Eihän tuossa touhussa ole mitään mieltä, yhtä viisasta olisi vastustaa vaikka painovoimaa tai vuodenaikoja...” (http://keskustelu.kauppalehti.fi/42/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=64289&tstart=0&forumID=24)

Ei voi muuta sanoa, kun että ihmisiä palvelemattoman globalisaation veturit ovat onnistuneet luonnollistamaan nykyisen kehityskulun aivan käsittämättömällä tavalla!

Eva Nilsson

Iltalehti ja Rostockin mellakat

Iltalehti käsitteli eilen (4.6.2007) Rostockin mellakoita sekä pääkirjoituksessaan että uutisoinnissaan. Attac julkaisi asiasta vastineen, joka löytyy osoitteesta http://www.attac.fi/iltalehti . Vastineessa korjataan pääkirjoituksen väite siitä, että Attac olisi järjestänyt Rostockiin bussikuljetuksen. Tämä ei valitettavasti pitänyt paikkaansa, sillä järjestömme bussikuljetus peruuntui. Lisäksi vastineessa oikaistaan aiheellisesti lehden antamaa vääristynyttä kuvaa järjestömme luonteesta.

Vastineen tila on rajattu, eikä kaikkea ehdi sanoa. Iltalehden toiminnasta voi kuitenkin vetää muutamia muitakin huomioita.

Lehti totesi pääkirjoituksessaan, että "idealisteilta toivoisi pesäeroa hulinointiin" sekä "asiallista vaikuttamista toivovat eivät ole tälläkään kertaa uskaltaneet tehdä selkeää pesäeroa mellakointiin." Saman päivän lehden Rostock-uutisessa kuitenkin kerrotaan, että "rauhanomaiseen marssiin ... osallistuneet ryhmittymät tuomitsivat väkivaltaisen mellakan jyrkästi ja irtisanoutuivat siitä." On erittäin huolestuttavaa, että pääkirjoitustoimitus ei ole selvillä mistä työn alla olevassa lehdessä puhutaan. Voi vain pohtia, mitä tämä tarkoittaa Rostock-uutisointia merkittävämpien tapahtumien kohdalla.

Iltalehti toteaa pääkirjoituksessaan myös, että "pari tuhatta eri maista saapunutta mellakoitsijaa sai kuitenkin jälleen kaapata kaiken huomion. Tämä tuskin edistää vilpittömien idealistien kysymysten kuuntelemista." Näin varmasti on. Luonnollinen jatkokysymys kuitenkin kuuluu, onko Iltalehti itse journalistinen ajopuu, johon mellakoitsijat saavat läpi minkä tahansa viestinsä? Näin voisi päätellä lehden uutisoinnista, joka keskittyi 95%:sti mellakointiin. Kansalaisaktivistien syyttäminen mellakoijien saamasta huomiosta mediassa on Iltalehden kaltaiselta vallankäyttäjältä erittäin tekopyhää.

Pääkirjoituksessa lehti innostuu pohtimaan lyhyesti myös politiikan sisältökysymyksiä. Lehden pohdinta keskittyy kysymykseen siitä, "onko globalisaation ja vapaakaupan vaihtoehto suljettu talous?" Malleina pääkirjoitus tarjoaa Haitia, Zimbabwea ja Pohjois-Koreaa. Vaikuttaa pahasti siltä, että taustatyöhön ei ole jäänyt aikaa tai kiinnostusta. Jos Iltalehti olisi vaivautunut seuraamaan hieman kauppapolitiikkaa – tai soittanut yhden puhelun vaikkapa Attacille – olisi se huomannut nopeasti että lehden tarjoama mustavalkoinen kysymyksenasettelu on ollut laajemmin esillä keskusteluissa viimeksi joskus 1970-luvulla.

Tällaisella uutisoinnilla Iltalehti tekee paitsi itsensä naurunalaiseksi, myös aliarvioi lukijoitaan. Haastan lehden nimeämään yhdenkin varteenotettavan suomalaisen kansalaisjärjestön, joka ajaa Zimbabwen, Haitin tai Pohjois-Korean mallia. Jos se tämän tekee, olen valmis pehmentämään sanojani hieman. Ehkä voisimme tällöin toimia yhdessä tähän hetkeen soveltuvien vaihtoehtojen esittäjinä.

Mikäli haasteeseen vastaaminen ei Iltalehdeltä onnistu, jää sen argumentointi mutu-tuntumassaan muistuttamaan valitettavan paljon erästä toista yhteiskunnallista ryhmittymää: niitä Rostockissa mellakoineita mustahuppuja.


Matti Ylönen
Attacin hallituksen jäsen

Kauppapolitiikan rakennekriitikot ja teorian tarve

Mielekäs uusliberalismin analyysi edellyttää sen tarkastelemista hegemonisena projektina. Uusliberalismissa ei ole kyse vain jonkin ryhmittymän ajamasta poliittisesta ohjelmasta, vaan ennen kaikkea tietorakenteesta, joka reifikoi (luonnollistaa) tietyt poliittiset valtasuhteet ja vallitsevan sosiaalisen järjestyksen. Näin se häivyttää yhteiskunnallisen todellisuuden muuttuvan ja historiallisen luonteen.

Uusliberaali hegemonisaatio ei ainoastaan rajoita poliittisia vaihtoehtoja ja mielikuvitusta. Se tunkeutuu myös politiikan perusmekanismeihin – vastarintaan ja kritiikkiin. Uusliberaali projekti on näin ollen lähellä hegemonian täydellistymistä: tilannetta jossa uusliberalismi tuottaa itse oman kritiikkinsä.

Erityisen hyvin tämä on nähtävissä ajankohtaisessa kauppapoliittisessa keskustelussa, jonka osapuolet koostuvat uusliberalismista ja – niin – uusliberalismista. Tässä keskustelussa erilaiset kehitysjärjestöt ja muut solidaarisuusliikkeet ovat omaksuneet "kriittisen" roolin. Ne hyökkäävät länsimaita ja maailmankaupan rakenteita vastaan aseinaan ricardolainen kauppateoria ja sen myöhemmät uusklassiset muunnokset kuten Hecksher–Ohlin-malli.

Nämä kauppapolitiikan rakennekriitikot puolustavat kehitysmaita ortodoksisen talousteorian huterista lähtökohdista. Heidän perusargumentaationsa pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan kehitysmaiden ongelmat johtuvat länsimaiden "itsekkäästä" kauppapolitiikasta. Näiden järjestöjen loputtomat laskelmat ja mallinnukset osoittavat, kuinka länsimaiden tullimuurit ja vientituet estävät kehitysmaita hyödyntämästä suhteellista etuaan. Heidän sanomansa on selvä: globaalin tasa-arvon saavuttaminen edellyttää maailmankaupan kiireellistä liberalisoimista.

Tällainen moderni kauppapolitiikan rakennekritiikki kärsii ainakin kolmenlaisista ongelmista. Ensinnäkin se on empiirisesti kestämätöntä. Maailman talouskasvu on hiipunut samanaikaisesti kun kaupan vapauttaminen on edennyt. Kiina ja Intia ovat menestyneet viime vuosina hyvin, mutta nämä maat ovat monella tavalla vapaamarkkinaglobalisaation ulkopuolella. Ne ovat esimerkiksi pitkään säädelleet pääomanliikkeitä, ja niillä on valtavat julkiset sektorit erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että edes ortodoksisten kauppateorioiden perusolettamukset eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi tutkiessaan Yhdysvaltojen kaupparakennetta vuonna 1954 Wassily W. Leontief havaitsi, että maa vie työvoimaintensiivisiä hyödykkeitä ja tuo pääomaintensiivisiä hyödykkeitä – aivan päinvastoin kuin Hecksher–Ohlin-mallin olettaa.

Toiseksi ortodoksisen talousperinteen metodologiset (ja ontologiset) ongelmat ovat tunnettuja. Atomistinen ihmis- ja todellisuuskäsitys ei lepää vahvalla teoreettisella pohjalla. Ennen kaikkea kysymys on kuitenkin etiikasta ja demokratiasta. Vapaamarkkina-ajattelusta johdetut FDI-pohjaiset kasvustrategiat pakottavat kansalliset päättäjät seuraamaan poikkikansallisen sijoittajaluokan intressejä. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä monetaristista rahapolitiikkaa ja deflationaarista finanssipolitiikkaa. Näissä olosuhteissa esimerkiksi toimivien sosiaali- tai koulutuspoliittisten järjestelmien rakentaminen on käytännössä mahdotonta.

Globaalia köyhyysongelmaa ei ratkaista lisäämällä vapaakauppaa. Kehitysmaiden ongelmien ratkaisemisessa kestävän rahoituksen turvaaminen on olennaisinta. Tämä taas edellyttää merkittäviä muutoksia globaalissa talousjärjestelmässä. Perinteinen kehitysapu, yksityinen rahoitus tai Bretton Woods -instituutioiden Washingtonin konsensukseen sidottu rahoitus eivät ongelmaa ratkaise.

Erityisesti globaalit verojärjestelmät ovat tässä keskeisessä asemassa. Myös John Maynard Keynesin 60 vuoden takainen ajatus kansainvälisestä rahoitusselvitysliitosta on mielenkiintoinen. Keynesin ehdotuksessa kauppaylijäämiä olisi verotettu aggressiivisesti. Kauppapolitiikka olisikin kytkettävä osaksi globaalia suhdanne- ja rakennepolitiikkaa.

Altermondialismi elää kyvystään esittää vaihtoehtoja. Uusliberalismin haastaminen on mahdotonta, ellemme ymmärrä, millaiset teoriaperinteet ylläpitävät sitä. Ilman tätä ymmärrystä myös altermondialismi voi päätyä samaan suohon kuin monet populistiset kehitysjärjestöt.

Lauri Holappa

Quis custodiet ipsos custodes?

Roomalaisilla oli syytä kysellä sitä, kuka vahtii vallankäyttäjiä. Tasavallan demokratiavaihe haaksirikkoutui myöhempien keisarien tyranniaan ja korruptoituneeseen vallankäyttöön. Voimme uskotella, että olemme oppineet historian muistakin demokratiakokeiluista. Mutta miten voi demokratia Suomessa? Vieläkö sen peruspilarit kannattavat? Olen miettinyt tätä viimeaikaisten ilmiöiden valossa. Yksi niistä on pääministerin käsitys, ettei keskeneräisiin poliittisiin prosesseihin tule puuttua. Samalla kuitenkin areenalle astuvat kaupalliset lobbarit. Valtalehdistö on myös pitkään toiminut uusliberalistisen markkinaliberalismin äänitorvena. Puoluelehdistöltäkin heppa helposti karkaa. Demokratiaan kuuluisi kuitenkin raikas ja railakas moniääninen keskustelu. Sitä vielä tapaa pienilevikkisissä kulttuuri- ja vaihtoehtolehdissä. Hyvä esimerkki niistä on Kerberos-lehti.

Tämän vuoden ensimmäisessä Kerberos-numerossa on ainakin kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen niistä on venäläisen kirjailijan Vladimir Sorokinin haastattelu ”Yhteiskunnan pimeä energia”. Sorokin sanoo ”Meillä todella on erityisiä ihmisiä, joille kaikki on sallittua. Vallan uhripapeille. Ne taas, jotka evät kuulu heidän joukkoonsa, ovat suhteessa valtioon vailla mitään oikeuksia.” Sorokin korostaa sitä, että ”jokaisessa meissä asuu kansalainen. Brezhnevin, Andropovin, Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan pyrin jatkuvasti työntämään kansalaista itsessäni taka-alalle, vakuutin itselleni, että olen taiteilija. Minusta muotoutui kirjailija Moskovan undergroundin vaikutuspiirissä, oli paikallaan olla epäpoliittinen. Muistan suusta suuhun kulkeneen jutun: kun saksalaisten joukot saapuivat Pariisiin, Picasso istui ja piirsi omenaa…Sellainen oli meidänkin asenteemme: istu ja piirrä omenaasi, välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin myös elin viisiinkymmeniin asti. Kansalainen minussa on nyt herännyt.” Sorokinin mukaan ”jokaisen tulee herätellä kansalainen itsessään.”

Demokratia tarvitsee kansalaisia, ei kuluttajia. Mutta suuri osa kansasta – eikä vain äänestäjistä – nukkuu. Sitä korostaa toinen Kerberoksessa julkaistu artikkeli. Christopher Lasch vastaa kysymykseen ”Missä oikeisto on väärässä?” Se on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, mutta on ihmeellisen tuore ja visionäärinen: puhuu kuin tästä päivästä. Kun lukee Laschin artikkelin, tulee ajatelleeksi miten meilläkin on jo paljon tabuja – asioita joista ei saa puhua – ja jotka ovat siirtyneet poliittisen korrektiuden piiriin. Suuri joukko on myös naamioitunut edistyksellisiksi ajatuksiksi. Orwelliin viitaten, Lasch toteaa että ”varma ongelmien merkki on se, ettei asioista voi enää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kuvata niitä suorasukaisesti.”

Demokratia tarvitsee hereillä olevia kansalaisia, ei passivoituneita kulutusnarkomaaneja. Lehdistöllä olisi tärkeä rooli toimia kansakunnan unilukkarina. Sen tulisi nostaa esille konsensuspolitiikasta poikkeavat tabut. Sen tulisi tutkiskella vallan markkinoimia itsestäänselvyyksiä sekä politiikan ja kaupan linkkejä. Demokratiassa tarvitaan kriittistä ja moniarvoista lehdistöä. Uskomme, että meillä sellainen on. Olemme taipuvaisia itsekehuun ja kavahdamme ihmisiä, jotka nostavat ongelmat esiin. Bonnier konsernia on vaikea väheksyä. Konsernin mukaan vielä 2000-luvun Suomessakin esiintyy yrityksiä vaientaa kiusallisia kysymyksiä esittävien äänet.

Suomen perustuslain mukaan kansalaiset saavat sanoa ja kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, mutta saako niitä julkisille arvovaltaisille foorumeille? Hömppäheittojen sekaan ne helposti saa ja sinne ne hukkuvat, kuten lienee tarkoituksin. Kaikkien mielipide ei paina yhtä paljon. Valtaeliitillä on kaikkialla pyrkimys määrittää mikä maailmassa on ’totta’ ja tärkeätä. Se myös suosii itselleen uskollisia ja luotettavia äänitorvia. Jo 1840-luvulla J. V. Snellman joutui tämän epädemokraattisen prosessin kärsijäksi kirjoittaessaan yhteiskunnallisista kysymyksistä Saimaa-lehdessä.

Huolestuttava on myös eduskuntalaitoksemme tila. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta. Demokratian uhkana ovat parlamentaariset prosessit, joissa yksityissektorin edustajat häärivät kansan valitsemien edustajien rinnalla, kuten kävi nyt hallitusneuvotteluissa. Samalla kun kansalaiset ovat entistä vähemmin kiinnittyneitä edustuksellisen demokratian instituutioihin, liimautuvat kauppalobbarit niihin entistä julkeammin. Ne eivät edes vaivaudu enää piileskelemään kulissien takana.

Demokratia on jatkuva prosessi, samalla kun se on myös päämäärä. Päämäärä ei ole pääteasema, pikemminkin ideaali, jota – parhaassa tapauksessa – koko ajan lähestytään. Sitä tulee myös koko ajan vahtia, ja keskustelua uusintaa muuttuvien haasteiden mukaan. Tarkkana pitää kuitenkin olla, etteivät uutuusfetisistit sotke sitä vääriin asioihin. Nykyään markkinoitu kulutuskansalaisen idea on yksi tällainen lordikonsepti, demokratian kadotukseen johtava tie.

Meidän pitäisi keskittyä demokratiaa parantaviin ja syventäviin prosesseihin, mutta koko ajan joudumme puolustamaan jo saavutettuja demokratian periaatteita. Meidän tulisi voida tukea perustuslain toteutumista. Tärkeää olisi parantaa perustuslaissakin ilmaistuja osallistavia prosesseja, kuten kansalaisten osallistumisoikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Siihen tarvitsemme uusia osallistavia prosesseja ja instituutioita. Meillä vielä vallitsee auktoriteetti-kulttuuri. Asiantuntijat asettuvat kansalaisten yläpuolelle neuvomaan kansalaisia kuin lapsia. Meillä vallitsee myös demokratiakäsitys, joka suhtautuu vielä epäilevästi kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoon ja vaikuttamiseen. Näin esimerkiksi Oikeusministeriön demokratiayksikön kohdalla. Se teetätti demokratiaindikaattorit 12 tutkijalla, jotka konsultoivat toisiaan ja toisia tutkijoita ilman kansalaisjärjestöjen edustajien mukanaoloa!

Myös yhteiskunnallisesti toimivien kansalaisjärjestöjen tila on kaventumaan päin. Sitä häiritään leimaamalla mielenosoitukset mellakoiksi. Siitä kertoo myös yritykset kieltää toreilla osallistuminen. Myös demokratiaprosesseja yritetään ulkoistaa. Pari kuukautta sitten konsulttifirma kutsui järjestöni hankkimaan – korvausta vastaan - kansalaistapahtumaan virkeitä vanhuksia. Firmalle oli ulkoistettu kansalaiskampanjan tekeminen!

Kansalaisjärjestösektori on sekin kriisissä. Aila-Leena Matthiesin mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) se edustaa enää harvoin kansalaisia. Vahtikoirat ovat hampaattomia ja vallanpitäjien talutusnuorassa. Äänessä ovat konsensuksen kannattajat ja erimielisyys tukahtuu jo paikallistasolla. Vahtikoiran roolin sijasta kansalaisjärjestöt valjastetaan mieluimmin rahtihumman asemaan, vallanpitäjien palveluntarjoajaksi.

ATTAC ei ole jäänyt vierestä seuraamaan nykyistä kehitystä. Olemme laatineet demokratia periaatteet ennen kaikkea EU:ta varten. Ne sopivat aivan yhtä hyvin myös kotimaan tilanteeseen. Samalla on demokratisoitava tiloja, jotka on suljettu avoimen keskustelun ulkopuolelle. Tätä on Teivo Teivanenkin korostanut ja kiinnittänyt huomioita siihen, miten menetämme demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia kapitalistisessa järjestelmässä. Samalla on pyrittävä tukemaan sellaista yhteiskuntakehitystä (public policy), jossa rajoitetaan rahan vallan tunkeutumista elämän kaikille alueille, ja etenkin alueille joille sillä ei ole asiaa. Raha on Midas: sillä on taipumus muuttaa kaikki kaltaisekseen. Yhteinen hyvä muuttuu hyödykkeiksi ja yhteiskunnan syvempi ja henkisempi kehitys kärsii, kun jokaisen aktiviteetin on perusteltava olemassaolonsa oikeutus vain taloudellisten seikkojen avulla. Näin kaikesta tulee yritystoimintaa. Uutistoimittamisesta tulee viihdyttämistä. Tiedonhankinnasta ja oppineisuudesta tulee innovaatiokilpailua. Sosiaalityöstä tulee teknokraattista köyhyyden hallitsemista. Myös ihminen tuotteistetaan. Hänellä ei ole arvoa, jos hän ei ole tuottava tai varakas. Samalla globalisaatio ajaa kaikkia toimijoita hajalle. Yhteiskunnista irrallinen toiminta korostuu. Päämääränä on välitön hyöty, ei pitkä ja kestävä vastuu, syvät sitoumukset.

Anita Kelles-Viitanen

Mikä hiton Itella?

EU:n postidirektiivin seurauksena postilaitos siirtyy takaisin yhteiskunnan julkisesta sen yksityiseen sfääriin. Tämän siirron jälkeen postipalvelusta ei enää päätetä julkisella tasolla, ts. poliittisesti, vaan tärkeimmät postipalvelua koskevat päätökset tehdään yksityisten yhtiöiden liikkeenjohdon piirissä.

Nykyisessä kapitalistisessa kasinotaloudessa tämä merkitsee, että postin toiminnot alistetaan rahoitusmarkkinoiden pelureiden mielivallalle.

Samoin Suomen Postin muuttuminen Itellaksi johtaa siihen, että "kannan ottaminen" postipalveluun jää pelkäksi mielenilmaukseksi, joka ei enää liity julkiseen päätöksentekoon.

Julkisen postipalvelun yksityistäminen on nähtävä myös finanssiglobalisaation olennaiseksi osaksi. Tärkeä askel kohti postin yksityistämistä, joka samalla merkitsi rahoitusmarkkinoiden irroittamista yhteiskunnasta, otettiin esim. Suomessa v. 1997 kun v. 1887 toimintaansa alkanut valtiollinen Postisäästöpankki (1990-1997 nimeltään Postipankki) muuttui ensin Leoniaksi ja sen jälkeen Sampoksi eli yksityiseksi liikepankiksi.

Edistyksellinen opettaja ja kosmopoliitti Laurin Zilliacus saattoi vielä 1950-luvulla kirjoittaa:

"Vårt postväsende, denna "mänsklighetens välgörare, för att tala med Voltaire, har inte uppstått utan vidare. Det förefaller mig som om den långa kamp som föregått denna storartade institution skulle kasta ett visst ljus på det sociala framåtskridandet överhuvud; och den väg som postväsendet har vandrat kan ännu visa sig bli vår väg mot en fridfull, enad värld" (Det gula hornet. Glimtar ur postens oroliga historia, Helsingfors 1958, företalet)

Viisikymmentä vuotta myöhemmin "suurenmoisesta laitoksesta" on tullut holdingyhtiöiden ja hedgerahastojen, pörssihaiden ja valuuttakeinottelijoiden, wahlroosien ja relandereiden temmellyskenttä. Siinäpä vasta "ihmiskunnan hyväntekijöitä"!

"Tämä on loukkaus, tämä tosiaan on ryöstö! Ei postiryöstö vaan postin ryöstö", kirjoitti Leena Krohn (Kolme sokeaa miestä ja 1 näkevä, Helsinki 2003, s. 122).

Julkista postilaitosta alas ajaessaan EU:n komissio toteuttaa maailman palvelukaupan sopimusta eli GATS-sopimusta. Myös esim. Japanin postin yksityistäminen on käynnissä. Sitä ollaan Koizumin hallituksen ehdotuksesta siirtämässä holdingyhtiön omistukseen tämän vuoden lokakuuhun mennessä.

Attacin ja muiden finanssiglobalisaatiota vastustavien liikkeiden ei mielestäni pidä vaatia kansallisten postilaitosten ja postipankkien paluuta, vaan niiden tulee esittää visio globaalisesta julkisesta palvelusta ja ryhdyttävä kamppailuun sellaisen palvelun toteuttamiseksi yhdessä postialan ammattiyhdistysten, Maailman postiliiton (UPU) ja Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) kanssa. Yhteinen, EU:n piirissä
toimiva Eurooppalainen posti on toivottava ja luultavasti myös välttämätön etappi Maailmanpostin perustamiseen johtavalla tiellä. EU voisi näin toimia myönteisenä tiennäyttäjänä ja esimerkkinä muulle maailmalle samalla kuin se lujittaisi omaa liittovaltiotaan.

On totta, että postialan kansainväliset järjestöt kuten UPU ja ITU noudattavat hallitusten, ja hallitukset puolestaan alati uusia sijoituskohteita kaipaavien kapitalistien tahtoa. Mutta yhtä varmaa on, että postialan ammattilaisten ja televiestintäinsinöörien piiristä löytyy julkisten peruspalvelujen ja todellisen, maailman kansoja yhdistävän poliittisen globalisaation - federalismin - kannattajia.

Belgialainen tutkija Francine Mestrum y.m. ehdottivat äskettäin, että Postilaitos voisi hoitaa Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta pohjoiseen muuttaneiden siirtotyöläisten rahanpalautukset kotimaahaansa jääneille perheille. Rahan lähettäminen tulee näet kalliiiksi kun erilaiset välikädet verottavat miljoonien ihmisten muutenkin surkeita ansiotuloja:

"A transfer of 100 dollars from Texas to Mexico costs the emigrant 18.99 dollars. A transfer of 100 Euro from Italy towards Morocco costs 14.99 Euro. Senegalese emigrants in Belgium transfer on average 154 Euro per
month to their family, Congolese emigrants average 78 Euro per month. In the Benelux countries, transfers between 100 and 200 Euro cost 17 Euro" (Mestrum, F.: It's poor people's money that makes the wealthy rich. About the scandalous gains by banks and other financial institutions profiting from the revenues and money transfers of emigrants, in http://www.libr.org/isc/issues/ISC24/A13-Mestrum.pdf)

Eikö näitä rahalähetyksiä muka voisi järjestää edullisemmin jos maailmanfinanssit olisivat julkisia (vrt. http://www.worldpublicfinance.org/)ja - tässä tapauksessa - hoidettaisiin Postin toimesta?

Tulevaisuusvisio eurooppalaisesta ja lopulta maailmanlaajuisesta julkisesta postilaitoksesta ja käytännön toiminta tämän tavoitteen saavuttamiseksi voivat nojautua osuustoiminnan suhteellisen vanhaan ja internetin suhteelliseen nuoreen perinteeseen. Internetissä moderni posti toimii jo nyt tavallaan osuustoiminnallisesti, koska internetin kautta tapahtuva verkottuminen ei ole luonteeltaan kaupallista vaan kooperatiivista, yhteistoiminnallista. Internet ei ole yksityisessä omistuksessa eikä sen tarkoitus ole olla "tuottava" toisin kuin Itellan.

Itella ei ole oikea nimi vaan tyhjä merkkijono, siansaksaa, joka - kuten sanotaan - ei ole mistään kotoisin. Se kai on tarkoituskin.

ALAVIITE:

Oheiset kaksi lainausta - toinen vuodelta 2000, toinen lokakuulta v.
2006 - valaisevat jonkin verran postin ns. vapauttamista EU:n piirissä.

Postipalvelujen avaaminen kilpailulle
Esittelijä: Markus FERBER (PPE-DE, D)
Asiakirja: A5-0361/2000
Menettely: Yhteispäätösmenettely (ensimmäinen käsittely)
Keskustelu: 13.12.2000

Markus FERBERIN (PPE-DE, D) mielestä postipalveluja koskevassa
keskustelussa on usein unohdettu kolme keskeistä seikkaa: postipalvelujen
hinta, laatu ja saatavuus kaikilla alueilla. Komission
direktiiviehdotuksessa, joka koskee postipalveluiden avaamista
kilpailulle, on kyse siitä, kuinka paljon monopolia tarvitaan edullisten
hintojen, korkean laadun ja laaja-alaisen saatavuuden varmistamiseksi.
Ferberin mielestä vastaus on selvä: kilpailun tulee olla mahdollisimman
laajaa ja monopolin mahdollisimman rajallinen. Komissio on ehdottanut,
että alle 50 gramman painoisten lähetysten toimittaminen kuuluisi
monopolille. Parlamentin liikennevaliokunnan mielestä rajan tulisi olla
150 grammaa. Komissio ehdottaa markkinoiden vapauttamista kaiken lähtevän
ulkomaanpostin osalta. Valiokunta puolestaan säilyttäisi monopolin.
Valiokunnan ja komission kannat eroavat myös erityispalveluiden ja
markkinoiden avaamisen aikataulun osalta. Ferber piti tärkeänä, että
direktiivissa määritellään selkeästi ajankohta, jolloin jatkotoimista on
päätettävä.

Ferber muistutti että kansalaiset maksavat monopolin kustannukset.
Postipalveluiden laatu ei ole parantunut viimeisen 500 vuoden aikana.
Postin tehtävä ei ole ensi sijassa luoda työllisyyttä, vaan kuljettaa
kirjeitä paikasta A paikkaan B. Komission ehdotus merkitsee
postipalveluiden asteittaista vapauttamista. Ferber sanoi olevansa melko
tyytyväinen komission ehdotukseen, mutta valiokunta on päätynyt
varovaisemmalle kannalle.

Lähde:
http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+PRESS+DN-20001213-1+0+DOC+XML+V0//FI#SECTION1

Bryssel 18. lokakuuta 2006

Postipalvelut:

Komissio ehdottaa markkinoiden täydellistä avaamista vuoteen 2009 mennessä
Euroopan komissio on tehnyt ehdotuksen EU:n postimarkkinoiden
täydellisestä avaamisesta kilpailulle vuoteen 2009 mennessä eli nykyisessä
postidirektiivissä sovitun tavoiteaikataulun mukaisesti. Laajamittaisen
tutkimuksen perusteella komissio uskoo, että tämä on EU:n kuluttajien ja
yritysten kannalta paras keino säilyttää yleispalvelu ja parantaa laatua
ja valinnanvaraa. Markkinoiden täydellinen avaaminen tarkoittaa, että
kansallisilla postialan toimijoilla ei enää ole monopolia tietyn
painorajan alittavissa postilähetyksissä (nykyisin enintään 50 grammaa),
jotka tunnetaan nimellä "varatut palvelut". Jäsenvaltioille tarjotaan
joustava valikoima keinoja yleispalvelun tarjonnan rahoittamiseen tai
mahdollisuus jakaa yleispalveluvelvoite usean toimijan kesken.
Ehdotuksessa on kuvattu selkeästi, kuinka tämä voidaan saavuttaa.
Ehdotettu uusi direktiivi on viimeinen vaihe pitkässä uudistusprosessissa,
jonka kuluessa EU:n postimarkkinoita on jo laajamittaisesti avattu
kilpailulle erittäin myönteisin tuloksin.

Sisämarkkinoista ja palveluista vastaava komissaari Charlie McCreevy
totesi: "Uskon vakaasti, että postipalveluiden sisämarkkinoiden
toteuttaminen on olennaisen tärkeää palveluiden parantamiseksi edelleen ja
jo saavutettujen edistysaskelten ja tulosten turvaamiseksi. Ehdotusta
laatiessamme asetimme etusijalle kuluttajien ja käyttäjien tarpeet. Kun
markkinat avautuvat täydellisesti vuonna 2009, voimme odottaa yhä uusia
innovaatiota, parempia palveluja ja parempaa kustannustehokkuutta. Ilman
tätä EU:n postimarkkinat kykenisivät yhä huonommin suoriutumaan
kommunikaatiovallankumouksen haasteista.? Markkinoiden avaaminen on
keskeisessä asemassa postialan kannattavuuden ja sen tuottaman
työllisyyden pitkän aikavälin turvaamisessa.?

Lähde:
http://europa.eu/rapid/pressReleasesAction.do?reference=IP/06/1419&format=PDF&aged=1&language=FI&guiLanguage=fr

EU:n Postidirektiivi on luettavissa verkosta:

1) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/67/EY, annettu 15
päivänä joulukuuta 1997, yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden
kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä
säännöistä Virallinen lehti nro L 015 , 21/01/1998 s. 0014 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:31997L0067:FI:HTML

2) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/39/EY, annettu 10
päivänä kesäkuuta 2002, direktiivin 97/67/EY muuttamisesta yhteisön
postipalvelujen kilpailulle avaamisen jatkamiseksi Virallinen lehti nro L
176 , 05/07/2002 s. 0021 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:32002L0039:FI:HTML

Mikael Böök * book-at-kaapeli.fi * gsm +358(0)-44 5511 324 *
http://www.kaapeli.fi/book/ * http://blogi.kaapeli.fi/book/

Maailmanpankki ja Wolfowitz

Paul Wolfowitz on ollut alusta asti kiistelty hahmo maailmanpankin johdossa. Nyt tämä hyvän hallinnon moralistinen saarnaaja on itse järjestellyt lähipiirilleen asemansa avulla parempia töitä. Korruption vastaisessa taistelussa miehen uskottavuus lienee mennyttä. Wolfowitz on kuitenkin ilmaissut halunsa jatkaa.

Wolfowitzin eroa on jo vaatinut monet valtiot maailmanpankin johdossa.

Kansalaisliikkeien näkökulmasta kysymys on tätä mielenkiintoisempi: yleensähän tapana on ollut, että maailmanpankin johto on läänitetty USA:lle, ja IMF:n johto EU:lle. Wolfowitzin kausi loppuu parin vuoden päästä - eikö olisi parempi odottaa, että USA:n presidentti vaihtuisi, jotta saisimme mahdollisen demokraattipresidentin nimittämän maailmanpankin johtajan?

Ehkä näin voi realistisesti ajatella, mutta kaikkein paras vaatimus taitaa silti olla koko johtajavalintajärjestelmän uudistaminen. Nykyinen järjestelmä tuottaa juuri Wolfowitz-kriisin kaltaisia tuloksia, ja on näiden instituutioiden epädemokraattisuuden symboli. On irvokasta, että tällaisia johtajapaikkojen läänityksiä esiintyy merkittävimmissä globaaleissa instituutioissa.

Wolfowitz on yksi tapaus muiden joukossa, mutta maailmanpankki ei johtajien vaihtumisen johdosta muutu. Valintajärjestelmä uusiksi, nyt!

Otto Bruun

Irakin uutisia suodattimien kautta

Reuters, AP sekä lukuisat yhdysvaltalaiset lehdet, joita suomalaiset lehdet ahkerasti suomentavat, tarjoavat jatkuvasti positiiviseksi väritettyjä uutisia Irakista. Vaikuttaa siltä, että laiskat tai huonon ammattitaidon omaavat (pää)toimittajat suomentavat näitä surutta ja sen kummemmin miettimättä sisältöä. Näistä jutuista muodostuu perusraami Irak-uutisoinnille.

Otetaanpa esimerkiksi eilinen (16.4.) Reutersin uutinen Helsingin Sanomista: ”...Najafissa viime viikolla järjestetty mielenosoitus puhuu sen puolesta, että kansalaiset haluavat joukkojen poistumiselle aikataulun. Marssiin osallistui kymmeniätuhansia irakilaisia”.

Guardian kertoi osallistujien määrästä seuraavasti: ”...satojatuhansia Irakin shiioja....”
Irakin asiantuntijan Dilip Hiron artikkelissa oli seuraava kuvaus Najafin mielenosoittajien määrästä: ”Yli miljoona irakilaista...”
Jos vertaa Hiron lukua ja Reutersin sanomaa, on jälkimmäinen vain muutamia prosentteja Hiron tarjoamasta lukumäärästä.

Väkivaltainen Viro

Pekka Mykkäsen artikkelissa (HS 13.4.) haavoittuneista yhdysvaltalaisista sotilaista hän toteaa: ”Kukaan ei tiedä edes paljonko irakilaisia on kuollut, kymmeniä- vai satojatuhansia”.

Kyllä tietää. Irakilaisten kuolleisuudesta on tehty kaksi huipputason tutkimusta, joiden tulokset on julkaistu arvostetussa lääketieteellisessä Lancet-lehdessä. Tiedetään varmuudella, että irakilaisia on kuollut satojatuhansia, ja luultavimmin heitä on kuollut reippaasti yli puoli miljoonaa, joista lähes kolmasosa miehittäjien tappamina. Silti HS:kin käyttää sattumanvaraisesti tietoja irakilaisten menetyksistä.

”Totuutta” ei tietenkään ole, mutta on todennäköisyyksiä. Niiden pohjalta on typerää puhua kymmenistätuhansista. Jos näin olisi, silloin Irakin kuolleisuustutkimuksia johtaneen Les Robertsin mukaan esimerkiksi Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Virossa olisi väkivaltaisten kuolemien määrä ollut suunnilleen samalla tasolla kuin Irakissa viimeisten neljän vuoden aikana. Vaikken itse ole käynyt Tallinnassa tänä vuonna, luulisin siellä olevan turvallisempaa kuin Bagdadissa.

Hesarin harha

Hesarilla on aika raskas ”amerikkalainen harha” Irakin uutisoinnissa. Vuosi sitten vuodenvaihteessa Helsingin sanomissa ilmestyi kuusiosainen artikkelisarja otsikolla ”Yhdysvaltain ahdinko Irakissa”. Yksi kirjoittajista oli suomalainen Fullbright-stipendiaatti, joka opiskeli siis Yhdysvalloissa, ja muut viisi yhdysvaltalaisia kirjoittajia. Näistä viidestä yksi oli toiminut puolustusministeriön neuvonantajana Irakin turvallisuutta koskevissa asioissa, yksi oli Lontoossa toimivan saudiarabialaisrahoitteisen televisioaseman toimittaja, yksi toimi USA:n miehityshallinnon neuvonantajana Irakissa vuosina 2003-2004, ja yksi jälleenrakennuksen koordinaattorina Bagdadissa 2003. Kuudes kirjoittaja on historioitsija Phebe Marr, joka hänkin oli tukenut Yhdysvaltojen invaasiota Irakiin.

Lukematta edes artikkeleita herää kysymys, että miten kuusiosaiseen artikkelisarjaan on saatu näin yksipuolinen kirjoittajakaarti. Irakin sodan vastustus on Yhdysvalloissa kasvanut ja maan ulkopuolella sitä on vastustettu laajalla rintamalla. Tästä joukosta Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan löytänyt yhtään kirjoittajaa laajaan juttusarjaansa. Jälki oli sen mukaista ja ehkä se oli sitä, mitä päätoimittajat luulevat riippumattomaksi uutisvälitykseksi.

Jorma Penttinen

Hallituksen monista muodoista

Suomeen on saatu uljas, uusi hallitus

Näin tuoreeltaan sen kommentoiminen on väistämättä pimeään hutkimista. Tyydytään siis aluksi pelkistettyihin ranskalaisiin viivoihin:

Hallitus istuu, hallitus kommentoi (ja tekee muun muassa seuraavaa)

- Alentaa verotusta kaikissa tuloluokissa.

- Osallistuu aktiivisesti kansainväliseen keskusteluun innovatiivisista rahoitusmekanismeista sekä kehitysmaiden velkojen anteeksianto-ohjelmiin.

- asettaa EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille lukukausimaksukokeilun.

- tekee monella tapaa ilmastopolitiikkaa

- keventää perintöveroa voimakkaasti

- sisällyttää oleskelulupaan työnteko- ja opiskelumahdollisuudet

Vaikka hallitusohjelmassa on sekä mieltä ilahduttavia että surettavia asioita, ei se kuitenkaan taida olla sellaista, jota tarkoitimme, kun perustimme blogin otsikolla Toisenlainen Maailma (ja Suomi) on mahdollinen. Esimerkiksi kattaviin veronalennuksiin käytettävä raha olisi voitu suunnata myös toisin.

Kysymys kuuluu, onko nyt tehty politiikkaa välttämättömyyksien pakon alla vai demokraattisesti tavoitteiden saavuttamiseksi? Mielestäni viimeksi mainittu on painottunut, mikä on demokraattinen ilonaihe sinänsä. Hallituksen politiikan kriittinen arvioiminen ja mahdolliset toimet siihen liittyen ovatkin sitten asia erikseen. Näihin ryhdyttäköön seuraavaksi.

Otto Bruun