Huomenna alkava G-20 kokous on kylmään sotaan verrattavien kysymyksien äärellä. Avainasemassa kokouksessa ovat Kiina ja Yhdysvallat. Kiina on esittänyt siirtymistä uuden globaalin reservivaluutan käyttöön. Yhdysvallat haluaa luonnollisesti jatkaa nykyistä dollarivetoista tietä. Monet kehitysmaat ovat todennäköisesti myötämielisiä Kiinan ajatukselle.
Kiinalla on hyvä syy vaatia muutosta reservijärjestelmään. Sen valuuttareservit ovat biljoonaluokkaa ja niistä valtaosa on dollareissa. Yhdysvallat on kriisin seurauksena alkanut painaa rahaa, mikä laskee Kiinan reservien arvoa. Kiina ei tietenkään halua pelata peliä, jossa se itse häviää ja USA voittaa, etenkään nyt kun vienti ei vedä Yhdysvaltoihin entiseen malliin. Toisaalta spekulaatio muutoksella voi painaa dollaria, minkä vuoksi Kiina menettäisi taas lisää rahaa.
Valittavana on kaksi tietä: luoda talouskupla uudelleen (Yhdysvaltojen kanta) tai lähteä kohti Yhdysvaltojen taloushegemonian jälkeistä aikaa (Kiinan kanta). Yhdysvallat tarvitsee G-20 –ryhmän tuen pelastaakseen kompuroivan taloutensa. Markkinat odottavat varmasti massamittaista elvytystä, joka pelastaisi Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman. Voi kuitenkin olla, että muut sanovat Kiinan johdolla tälle ratkaisulle ei.
Uuteen reservijärjestelmään siirtyminen vie toki aikaa. The Economist lehden mukaan lähinnä IMF:n käytössä olevaa SDR –reservivaluutta on tällä hetkellä olemassa 32 miljardin dollarin arvosta verrattuna 11 biljoonaan dollariin Yhdysvaltojen velkakirjoja. SDR on keinotekoinen valuutta, jonka arvo määrittyy dollarin, euron, punnan ja jenin arvojen keskiarvona.
Obaman ”Yes, we can” saattaa kokouksen jälkeen kuulua ”No, we couldn’t”. Hallinnon talousihmiset ovat Wall Streetin poikia ja pääsisivät mielellään takaisin peliensä pariin. Samoin ulkomaisten reservivirtojen menettämisellä voi olla arvaamattomia sisäpoliittisia seurauksia. Vaikutus on merkittävä vakuutusjärjestelmän (oli kyse eläke-, sosiaali-, tai muista vakuutuksista) ja rahan saatavuuden eli luottoihin perustuvan kulutuksen kannalta. Itse asiassa koko amerikkalainen velkaelämäntapa perustuu dollarin asemaan maailman mahtivaluuttana.
Kehitys vie aikaa, mutta suunta todennäköisesti otetaan Lontoossa. Tuloksista ei ole minkäänlaisia takuita. Ranska on BBC:n mukaan ilmoittanut, että se kävelee kokouksesta ulos, jos sen säätelyvaatimuksiin ei vastata. Brasilian kannoista on tiedossa vain vähän, mutta maan presidentti Lula on jopa vilauttanut rotukorttia ja syyttänyt valkoisia sinisilmäisiä miehiä kriisistä.
Pelottavaksi tilanteen tekee kompuroivan jättiläisen reaktio. Yhdysvaltojen mahdollinen taantuminen globaalina supervaltana ei välttämättä ole kivuton prosessi. Monet kommentaattorit sanoivat Irakin sodan alussa, että sodan taustalla olivat Irakin suunnitelmat siirtyä öljykaupassaan dollarista euroon. Tällä kertaa kyse on suuremmasta asiasta, kuin yhden maan öljykaupasta.
- Mikko Sauli
tiistai 31. maaliskuuta 2009
Kuvakooste G20 kritisoivista mielenosoituksista
Lauantaina 28.3.2009 osoitettiin mieltä ympäri Eurooppaa tällä viikolla Lontoossa alkavan G20-kokouksen aattona. Mielenosoituksiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Suurimmat marssit nähtiin Lontoossa ja Saksassa. Alla kuvakooste protesteista.
http://www.youtube.com/watch?v=VyWqxUvXcGc
http://www.youtube.com/watch?v=VyWqxUvXcGc
Lontoolainen yliopisto panikoi G20-kokouksen alla
Lontoossa torstaina alkavan G20-kokouksen alla oli keskiviikkona 1.4.2009 tarkoitus järjestää vaihtoehtoinen kokous - Alternative London Summit www.altg20.org.uk. Puhujina oli poliitikkoja, tutkijoita ja kansalaistoimijoita.
Nyt järjestäjänä ollut Itä-Lontoon yliopisto on perääntynyt hankkeesta ja päättänyt sulkea koko yliopiston kahdeksi päiväksi. Järjestäjät lupaavat toteuttaa kokouksen tavalla tai toisella ja toivovat ihmisten protestoivan yliopiston päätöstä vastaan allekirjoittamalla vetoomuksen http://www.petitiononline.com/openUEL/
Hanna Kuusela
Nyt järjestäjänä ollut Itä-Lontoon yliopisto on perääntynyt hankkeesta ja päättänyt sulkea koko yliopiston kahdeksi päiväksi. Järjestäjät lupaavat toteuttaa kokouksen tavalla tai toisella ja toivovat ihmisten protestoivan yliopiston päätöstä vastaan allekirjoittamalla vetoomuksen http://www.petitiononline.com/openUEL/
Hanna Kuusela
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Mikään ei mennyt pieleen
Suomalaismediassakin on etukäteen intoiltu Lontoon G20-kokouksen vastatapahtumista ja -mielenosoituksista. Lähinnä on intoiltu poliisien ja anarkistien kuurupiilosta.
Tänään Lontoossa alkoivat protestit, joiden on tarkoitus jatkua pitkälle ensi viikkoon. Päivän päämielenosoitus keräsi poliisin arvioiden mukaan 35 000 ihmistä. Pääviestin mukaan ihmiset on laitettava etusijalle.
Kuten Suomessa, myös Briteissä on povailtu mellakoita, väkivaltaa ja maailmanloppua. Mellakoita saattaa toki myöhemmin tulla, maailmanloppua tuskin, vaikka konservatiivinen sanomalehti Telegraph jaksaa siihenkin uskoa. Samaa lehteä kiinnosti tänään myös se, mitä pääministeri Gordon Brown vaimoineen antaa kokousvierailla lahjaksi.
Tänään Lontoon keskustan läpi kulkeneessa marssissa mikään ei mennyt pieleen, vaikka juuri epäonnistumista oltiin odoteltu jo viikkoja. Marssijoille jaettiin vihreitä rakennusmiesten kypäriä. Ehkä ne symboloivat ympäristön huomioon ottavaa uuden rakentamista. Mukana oli musiikkia ja hauskoja asuja. Tunnelmassa oli jotain samaa kuin vuosituhannen vaihteen protesteissa: huumoria, tanssia, karnevaalia. Silti en jaa joidenkin näkemystä siitä, että tämä tarkoittaisi globalisaatiokriittisen liikkeen paluuta. Ei liike mihinkään palaa. Se on aina ollut olemassa. Nyt kriisin keskellä vain mediaakin alkaa taas kiinnostaa.
Hanna Kuusela
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Valuutanvaihtovero olisi auttanut finanssikriisissä
Attacin pj:n Mikko Saulin Vieraskynä Helsingin Sanomissa 13.3.
Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.
Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.
Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.
Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.
Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.
Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.
Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.
Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.
Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.
Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.
Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.
Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.
Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.
Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.
Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.
Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.
Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.
Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.
Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.
Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.
Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.
Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.
Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.
Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.
Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.
Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.
Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.
Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Attac palkitsi Paavo Lipposen
Tiedote 6.3.2009 - julkaisuvapaa heti
Attac palkitsee Paavo Lipposen
Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava
anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti
Lipposen kömpelö takinkääntö Turun sanomissa tänään. Lipponen syyttää
kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä
uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.
Teoksessaan "Järki voittaa" Lipponen esitti luokittelun suomalaisista
intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin
anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia
avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.
Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon
positiivista. "Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On
sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen
avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän
yhteiskunnallisessa keskustelussa," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko
Sauli.
"On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi
juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti
otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi", moittii
Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. " Vuoden anti-intellektuelli
Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys," Salo
valottaa palkinnon myöntämisperusteita.
Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä
Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. "Toivomme, että kerta
riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta
uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä," Salo päättää.
Lisätietoja:
Mikko Sauli, puheenjohtaja, 040-7474323
Sanna Salo, hallituksen jäsen, 045-1308579
Attac palkitsee Paavo Lipposen
Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava
anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti
Lipposen kömpelö takinkääntö Turun sanomissa tänään. Lipponen syyttää
kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä
uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.
Teoksessaan "Järki voittaa" Lipponen esitti luokittelun suomalaisista
intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin
anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia
avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.
Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon
positiivista. "Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On
sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen
avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän
yhteiskunnallisessa keskustelussa," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko
Sauli.
"On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi
juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti
otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi", moittii
Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. " Vuoden anti-intellektuelli
Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys," Salo
valottaa palkinnon myöntämisperusteita.
Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä
Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. "Toivomme, että kerta
riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta
uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä," Salo päättää.
Lisätietoja:
Mikko Sauli, puheenjohtaja, 040-7474323
Sanna Salo, hallituksen jäsen, 045-1308579
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
