Ihmiskunnan historian yksi merkittävimmistä kansainvälisistä kokouksista on juuri päättynyt Kööpenhaminassa, eikä lopputulokseen ole tyytyväinen kukaan. Ilmaston kannalta merkittävin seuraus Kööpenhaminasta lienevät pirskeiden järjestämisestä ja vieraiden kuskaamisesta aiheutuneet päästöt. Neuvottelijoiden jumitettua puolitoista viikkoa muotoseikkoja ja eri sopimusraiteita vatvoen tulivat valtioiden päämiehet ja -naiset lopulta perjantain ja lauantaiyön kuluessa runttaamaan läpi laimennetun poliittisen lausunnon, jossa ei ole sisältöä nimeksikään. Paperin nimi, Copenhagen Accord, (Kööpenhaminan sopimus, tai Kööpenhaminan ”yhteisymmärrys”) onkin surkuhupaisalla tavalla tunnuskuvallinen koko neuvotteluprosessille, josta oli yhteisymmärrys kaukana.
Ne pääasiat, joista paperissa tunnustaudutaan yhtämielisiksi, ovat tiivistettävissä kahteen ympäripyöreään lauseeseen:
- Päästöjä pitäisi vähentää ilmastotieteen mukaisesti niin, että pysytään 2 asteen ilmastonlämpenemisen alla.
- Kehittyneet maat tulevat tukemaan kehittyvien maiden mukautumista ilmastonmuutoksen estämiseen ja sen seurauksiin.
Selkeitä numeroita tai päämääriä paperissa ei tuon kahden asteen mainitsemisen lisäksi anneta sen enempää tarvittavista maakohtaisista päästövähennyksistä, kuin rahoitusvelvollisuuden jakamisestakaan. Eri maiden tai maaryhmien tämänhetkiset päästövähennystavoitteet on toki lueteltu, mutta tämän listan olisi helposti kerännyt ilman kokoustakin. Pois on jätetty aiemmassa luonnoksessa ollut rivi, joka paljasti tällä hetkellä luvattujen päästövähennyksien riittämättömyyden kahden asteen tavoitteessa pysymiseen. Sisällön ollessa noin olematon, ei paperin laillisen sitovuuden puute enää jo taittunutta kamelinselkää paina. Kaiken kaikkiaan Kööpenhamina tuntuu olevan miltei askel taaksepäin Kiotosta, jonka tuloksena oli sentään laillisesti sitova sopimus, vaikkei suurin kehittynyt saastuttaja Yhdysvallat siinä mukana ollutkaan.
Huonon kolmisivuisen vitsin voi ladata luettavakseen vaikkapa täältä:
http://www.berlingske.dk/klima/copenhagen-accord-foreloebig-paa-engelsk
Vaan mitäpä muuta jäi Attacilaisille Kööpenhaminasta käteen, neuvottelujen tuottaman kitkerän pannukakun lisäksi?
No, ainakin entistä suurempi huoli esimerkillisiksi kehuttujen pohjoismaiden demokratian tilasta, kun tuhannet kansalaisjärjestöjen edustajat, joille alun perin oli myönnetty lupa seurata neuvotteluita tapahtumien keskipisteessä, yhtäkkiä suljettiin ulos, ja Tanskan poliisi laajennetuin valtaoikeuksineen, erinäisiä strategioita käyttäen vangitsi ja hiljensi tuhansia mieltään ja huoltaan osoittaneita kansalaisia, joiden näkemys käsillä olevasta ongelmasta ja ratkaisuista ei vastannut virallisia kantoja.
Toisaalta Kööpenhamina nostatti myös uutta toivoa tiedonvälityksen demokratiasta, kun tuhannet ja taas tuhannet bloggarit ja vaihtoehtomediat ympäri maailman tuottivat omia näkemyksiään ja analyysejään tapahtumista, vuotaneiden sopimusluonnosten yksityiskohdista aina mielenosoittajien kohteluun ”pikku-Guantanamossa.” Ken tästä informaatioähkystä jaksoi luettavakseen poimia parikin vaihtoehtoista, rehellisen subjektiivista kantaa, saattoi aivojaan käyttäen muodostaa niistä kutakuinkin objektiivisen näkemyksen todellisuudesta. Tai ainakin objektiivisemman kuin mitä yksikään erinäisten rahoittaja- tai tukijatahojen intressejä valvova, objektiiviseksi itseään väittävä valtamedia on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan.
Kolmanneksi, epäluottamus maailman nykyistä johtoa kohtaan ei Kööpenhaminan tuloksena ainakaan hälventynyt. Tasavallan presidentti Tarja Halosen kommentti YLE1:n toimittajan haastattelussa neuvottelujen loppupuolella on kuvaava: ”joko täällä on liikaa johtajia, tai sitten täällä ei ole johtoa.” Jos Kööpenhaminassa olisi ideologista johtajuutta tarjolla ollutkin, niin Tanskan poliisi piti varsin hyvän huolen siitä, ettei sitä ainakaan Bella Centerissä asti päästy kuulemaan.
Seuraava yritys katastrofaaliseen ilmastonlämpenemiseen reagoimiseksi on ensi vuonna Mexico Cityssa. Välittömien sitovien toimenpiteiden lykkääntyminen vuodella on kuitenkin kohtalokasta monille. Näin mm. Tuvalulaisille, joilla näyttää positiivistenkin arvioiden mukaan olevan hyvällä tuurilla jäljellä viitisenkymmentä vuotta aikaa pakata elämänsä ja muuttaa ylävämmille maille. Jos suomalaiset eivät ilmastonmuutoksen torjuntaan riittävän kunnianhimoisin tavoittein halunneetkaan lähteä, niin sitä suurempaa muutosta maahanmuuttopolitiikkaan piakkoin kaivataan, kun miljoonat hätäänsä syyttömät ilmastopakolaiset lähtevät etsimään uutta maata jalkojensa alle.
Eeva Talvikallio
lauantai 19. joulukuuta 2009
tiistai 15. joulukuuta 2009
Ennaltaehkäisyä?
Tanskan poliisin tekemistä massapidätyksistä huolimatta mielenosoitukset Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä jatkuvat. Viime sunnuntaina kaupungin keskustan tuntumassa mobilisoituivat yhtä aikaa kansainvälisen Via Campesina maanviljelijäjärjestön joukot tukijoineen, sekä erinäisistä ryhmittymistä ja yksityishenkilöistä muodostunut Hit the Production of Climate Chaos -kulkue. Jälkimmäisen päämääränä oli marssia parin kilometrin matka Kööpenhaminan satamaan, estääkseen sen toimintaa rauhanomaisin keinoin. Tempaus olisi onnistuessaan välittänyt vahvan vertauskuvallisen viestin: satama on yksi vapaakaupan symboleista, ja siihen tiivistyvät kapitalistisen markkinatalouden räikeimmät ongelmakohdat, ympäristötuhoista taloudelliseen ja sosiaaliseen hyväksikäyttöön.
Vaan järjestysvalta päätti tälläkin kertaa toisin.
Muutamisen sataa mielenosoittajaa kertyi puolilta päivin Trianglenin aukiolle Kööpenhaminan pohjoisosaan marssiakseen sieltä joukolla satamaan. Poliiseja ja mediaa paikalle oli kertynyt reilusti jo ennen varsinaisten mielenosoittajien saapumista.
Lauantain suurmielenosoituksen yhteydessä tehdyt massapidätykset lienevät tehneet protestoijista erityisen varovaisia, sillä kulkue, niin kauan kuin sen annettiin edetä, oli mielenosoitukseksi jopa ihmeellisen rauhallinen. Poliisien massiivinen läsnäolo teki tunnelmasta jännittyneen, ja joukon keskellä kulkeneen protestiauton lavalta iskulauseiden huutoa johtaneet järjestäjät kehottivat ihmisiä pysyttelemään tiiviissä ryhmässä. Samaa halusivat ilmeisesti poliisitkin, sillä tuskin marssi oli päässyt alkamaan, kun kaksi tiivistä poliisirivistöä reunusti marssijat kummaltakin puolelta. Osa mielenosoittajista jäi poliisirivistöjen ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta, mutta loppujen ei enää annettu poistua.
Noin puolen tunnin marssimisen jälkeen, Folke Bernadottens Allén t-risteyksessä, josta mielenosoituskulkueen oli määrä kääntyä vasemalle kohti satamaa, poliisi yhtäkkiä pysäytti kulkueen piirittämällä sen tiiviisti. Saarto tapahtui niin nopeasti, että mielenosoitusauton ja poliisin väliin jääneet joutuivat elämöimään, jotta auto pysähtyisi. Paikalla olleen mielenosoittajan mukaan poliisit tunkeutuivat tämän jälkeen voimallisesti kulkueen läpi auton lähelle, ja – kuskin totellessa ilmeisesti liian hitaasti ikkunanavaamiskäskyyn – iskivät siitä ikkunan sisään. Samainen auto oli järjestäjien mukaan ratsattu jo kerran aamulla ennen mielenosoitusta, ja sen ottamista ylipäätään mielenosoitukseen oli harkittu tarkoin, nimenomaan edellisen päivän pidätysten johdosta.
Tapahtumien sydämessä olleiden mukaan poliisin agressiivisuus ihmisten kiinniottamisen ja maahan istuttamisen yhteydessä oli pelottavaa. Varsinkin, kun mitään näkyvää syytä agressiivisuuteen ei tässä vaiheessa ollut. Jo pelkkä poliisien määrä suhteessa mielenosoittajiin tuntui kulkueen alusta asti jokseenkin liioitellulta.
Liekö poliisi ottanut jotain opikseen Tanskan mediassa jo pilkahtaneesta kritiikistä mielenosoittajien kylmällä maalla istuttamista kohtaan, sillä pidätysbussit saapuivat tällä kertaa huomattavasti lauantaita nopeammin. Kolme bussillista kesyinä riveinä maassa istuneita protestoijia kuljetettiin pois, ja kapitalismikriittinen kulkue oli tehokkaasti lopetettu.
Sunnuntain jälkeen Kööpenhaminan mielenosoituksissa tehtyjen pidätysten määrä nousi jo reilusti yli tuhanteen. Lähes kaikki pidätetyistä on kuitenkin päästetty nopeasti vapaaksi, ja tähän mennessä vain kolmea vastaan on jonkinlaisia syytteitä. Poliisin toiminnasta puolestaan on tehty ainakin 600 valitusta.
Jos ilmastonmuutosta lähdettäisiin ennaltaehkäisemään yhtä suurella voimankäytöllä kuin mielenosoittajien mahdollisia järjestyshäiriöaikeita, ja jos siihen pistettäisiin puoliksikaan yhtä paljon resursseja kuin rahoitusjärjestelmän pelastamiseksi tuoreimmalta finanssikriisiltä, niin mitään aihetta mielenosoittamiselle ei enää olisi.
Eeva Talvikallio
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Kaikki tai ei mitään
Neuvottelujen kuudennen päivän aamuna Greenpeacen Lauri Myllyvirta ja Ilmasto.orgin Sini Eräjä saapuvat majoituksellemme antamaan lyhyen summauksen neuvottelujen kulusta tähän asti. Peruskysymykset ovat pysyneet kutakuinkin samoina: teollisuusmaiden osuus päästövähennyksistä ja rahoituksesta, mitkä maat ylipäätään luetaan teollisuusmaihin, rahoitusmekanismit ja sitä hallinnoivat tahot, metsä-kysymys, jne.
Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.
Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:
1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.
2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”
3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.
Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.
Eeva Talvikallio
Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.
Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:
1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.
2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”
3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.
Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.
Eeva Talvikallio
Attaclaiset saarrossa
Tänään lauantaina järjestäjien arvion mukaan 100 000 mielenosoittajaa ilmaisi huolensa ilmaston puolesta. Ilmastomarssi sujui pääosin rauhallisesti, karnevaalitunnelmissa, mutta joitain mutkiakin matkaan tuli. Poliisi pidätti joukon mustiinpukeutuneita aktivisteja ja siinä sivussa joutui saartoon myös muutama Suomen Attacin jäsen. Uusimman tiedon mukaan poliisi on pidättänyt 900 aktivistia ja loppuillasta mielenilmaisun kohteena ovatkin olleet poliisin massapidätykset. Tanskan Attacin tiedon mukaan pidätettyjen joukossa on myös Attaclaisia ja suomalaisen lakitukihenkilön mukaan puolestaan 7-18 suomalaista.
Raisa Ranta
perjantai 11. joulukuuta 2009
Kohti Kööpenhaminaa
Tänä iltana Suomesta lähti neljä bussilastillista kansalaisvaikuttajia kohti Kööpenhaminaa. Mukana on myös useita Attacin aktiivijäseniä. Tarkoituksemme on raportoida tapahtumista Kööpenhaminan ilmastokokouksen ympärillä. Seurueemme on perillä Köpiksessä perjantai-iltana. Odotettavissa on tapaamisia muiden maiden Attacien kanssa, mielenosoituksia ja osallistuupa muutama Suomen Attacin jäsen myös virallisiin kokouksiinkin seuraajana.
Kokoussalien lisäksi tapahtumia on luvassa myös kaduilla. Seurueessa liikkuu paljon erilaisia arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Oletettavaa on, että myös konflikteja aktivistien ja poliisin välillä syntyy. Toivottavasti kansalaisjärjestöjen ääni ei kuitenkaan kokonaan hautaudu mellakkalööppien alle.
Kuvassa Attacin ilmastoryhmän vetäjä Eeva Talvikallio. Lue Eevan ja muiden attaclaisten kuulumisia Köpiksestä tästä blogista lähipäivien aikana.
Raisa Ranta
Kyseenalaistaen Kööpenhaminaan
Muutamaa päivää ennen Kööpenhaminan kokouksen alkua ystäväni, jota tuolloin vielä luulin ilmastonmuutosskeptikoksi, alkoi ”avuliaasti” lähetellä minulle linkkejä ilmastotiedettä kyseenalaistaviin artikkeleihin. Hän kysyi mistä Kööpenhaminassa lopulta voidaan puhua, jos perusasioistakaan ei olla samaa mieltä. Laiskuuttani en jaksanut sillä hetkellä kerätä voimiani ja lähteitäni kunnon vasta-argumentaatioon, ja päädyin vain toteamaan, että a) niin, eipä ihmistiede ole tähän mennessä koskaan täysin erheetöntä ollut, että b.) vaikken kielitieteilijätaustallani ole yhtään häntä pätevämpi arvioimaan mm. IPCC:n toimintaa, niin massiivinen valtaosa niistä, joilla alan pätevyyttä on, ovat edelleen yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan aiheuttama ja sen olemassaoloa vakavasti uhkaava ongelma, ja c.) vaikka ilmastonmuutos jonkin ihmeen kautta osoittautuisikin ihmiskunnan historian Suurimmaksi Huijaukseksi, niin se ei muuta sitä tosiseikkaa, että nykyisissä toimintatavoissamme on useita perustavanlaatuisia virheitä, ja että monet ilmastonmuutosta torjuvat ja siihen sopeuttavat keinot kohdistuvat onnistuessaan noihinkin ongelmiin.
Yksinkertaistaakseni asiaa edelleen esitin simppelin metaforan: kuvitellaan, että sinulla on lapsi, ja lapsi kieltäytyy syömästä vihanneksiaan. Saadaksesi hänet syömään vihanneksensa uskottelet hänelle, että Mörkö tulee ja vie hänet, jollei hän niitä syö. Jos hän tämän seurauksena oppii syömään vihanneksensa ja kasvaa terveemmäksi aikuiseksi, niin kuinka paljon lapselle lopulta on haittaa Mörköön uskomisesta? Raakaa yksinkertaistamista, kyllä, mutta puutteistaan huolimatta metafora on mielestäni oikeutettu. Vai kuka kehtaisi väittää, että radikaalit investoinnit energiatehokkuuteen, hiipuvista öljyvaroista irrottautuminen, kasvavaan kulutukseen perustuvan maailmankuvan kyseenalaistaminen, konkreettisten toimien käynnistäminen kehitysmaiden kehityksen tukemiseksi vuosikymmeniä jatkuneiden kauniiden mutta tehottomien puheiden sijaan, muitakin kuin hiilidioksidipäästöjä ilmoille tupruttelevan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiantuotannon alasajo, tai lukematon määrä muita suurempia tai pienempiä ilmastonmuutostakin torjuvia toimia olisivat ihmiskunnalle jotenkin pahasta?
”No hei, älä hiilly,” vastasi ystäväni, ja kertoi toimivansa vain ”paholaisen asianajajana,” yrittäen saada minut kyseenalaistamaan omatkin tietoni. ”Hienoa, jos lapsi oppii syömään vihanneksensa, mutta jos vihannekset ovat pilaantuneita, niin mitä hyötyä Mörköön uskomisesta silloin on?” Ja myönnettävähän se oli, että ystävä puhui asiaa.
Kaikki eivät pidä Kööpenhaminaa ykkösluokan kasviksena ihmiskunnan ohjaamiseksi kohti terveempää tulevaisuutta. Sen sijaan että pelättäisiin, ettei minkäänlaista sopimusta saada aikaan, jotkut pelkäävät nimenomaan, että sopimus saadaan aikaan, ja että siitä tulee vääränlainen. Yhteisen uhan ja huolen tunnustaminen on hyvä lähtökohta globaalille ilmastopolitiikalle, mutta jos tarjotut ratkaisut osoittautuvat vain vihreäksi kulissiksi, jonka takana kriisin pääasialliset aiheuttajat – kehittyneet teollisuusmaat, ylikansallinen suurpääoma, ja ne poliitikot, jotka näiden käskyjä tottelevat – voivat jatkaa totuttuun malliin, niin mistään todellisesta ratkaisusta ei voida puhua.
Vasemmistonuorten ystävällisesti organisoimalla linja-autoretkellämme Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli jo Suomen puolella lämmin tunnelma. Lämmitystä toisinajattelijoiden sydämille tarjosivat linja-auton lämmityslaitteiden lisäksi kyytivastaavien satunnaiset selonteot mielenosoittajien oikeuksista Tanskassa, mikäli poliisi laajennettuine valtaoikeuksineen päättäisi napata hipin rautoihin, sekä Suomessa Climate Action Networkin radikaalia ilmastosanomaa välittävän Hyökyaalto-toimintaryhmän nollabudjetilla julkaisema pamfletti nimeltä Kuumotus, jossa jaetaan avuliaita ohjeita nimenomaan vaitiolo-oikeudestaan nauttimaan pääsemiseksi. Yksinkertaistavasta ja provokatiivisesta äänenpainostaan huolimatta Kuumottava pamfletti sisältää paljon sellaista olennaista asiaa, josta virallisen median ei juuri kuule pukahtavan. Ilmeisin näistä on tietenkin se tosiseikka, että kapitalistiselle talousjärjestelmälle ei elinvoimansa säilyttävällä maapallolla yksinkertaisesti ole tilaa. Jos joku ei tätä ole aiempien kriisien yhteydessä huomannut, niin ilmastokriisin viimeistään pitäisi herättää se tajuamaan. Kyse ei ole enää edes oikeisto-vasemmisto tai muustakaan puoluepoliittisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että kapitalismi ajattelumallina ei toimi. Liiallinen vastakkainasettelua korostava retoriikka saattaa jopa toimia esteenä yhteisen vihollisen, kapitalismin, tunnustamiselle, ja yhtenäisen muutoksen käynnistämiselle, kun leiriin tai toiseen leimautumista pelkäävät ”perusjunnut” ujostelevat koko kapitalismi-sanan käyttöä, vaikka sen periaatteisiin tosiasiassa kriittisesti suhtautuisivatkin.
Toivoa sopii, että Kööpenhaminassa edes joku saisi myös järjestelmän kritiikin kuulumaan neuvottelijoiden korviin, ja että joku sitä kuuntelisi. On totta, että niin kauan kuin asioista päättävät keskenään vain ne, jotka niistä ovat tähänkin asti päättäneet – nähtävin seurauksin – niin todellisia muutoksia lienee turha odottaa.
Vaan kuinka sitten saada vaihtoehtoisia viestejä perille itse päätöksentekoon? Mellakoimalla? Pukeutumalla jakkupukuun ja tunkemalla mukaan?
Kööpenhaminassa on lupa odottaa kumpaakin, ja kaikkea siitä väliltä.
Yrityksen puutteesta ei näiden pirskeiden kuokkijoita ainakaan tulla syyttämään. Se mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan Kööpenhaminassa, on kuitenkin vasta alkusoittoa. Vähintään yhtä tärkeää on se, mitä tapahtuu Kööpenhaminan jälkeen – ja mitä tapahtuu samaan aikaan toisaalla. Joulukuun 12. päivä järjestetään lukuisia Kööpenhaminaa komppaavia ilmastomielenosoituksia kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Ja äänekäs mielenosoitus siellä, minne valtamedian huomio ei jo valmiiksi ole kohdistunut, voi paikallisella tasolla saada aikaan jopa suurempia heräämisiä, kuin pisarana massassa vellominen. Kyltti vaan kouraan ja osoittamaan se mieli!
Eeva Talvikallio
Yksinkertaistaakseni asiaa edelleen esitin simppelin metaforan: kuvitellaan, että sinulla on lapsi, ja lapsi kieltäytyy syömästä vihanneksiaan. Saadaksesi hänet syömään vihanneksensa uskottelet hänelle, että Mörkö tulee ja vie hänet, jollei hän niitä syö. Jos hän tämän seurauksena oppii syömään vihanneksensa ja kasvaa terveemmäksi aikuiseksi, niin kuinka paljon lapselle lopulta on haittaa Mörköön uskomisesta? Raakaa yksinkertaistamista, kyllä, mutta puutteistaan huolimatta metafora on mielestäni oikeutettu. Vai kuka kehtaisi väittää, että radikaalit investoinnit energiatehokkuuteen, hiipuvista öljyvaroista irrottautuminen, kasvavaan kulutukseen perustuvan maailmankuvan kyseenalaistaminen, konkreettisten toimien käynnistäminen kehitysmaiden kehityksen tukemiseksi vuosikymmeniä jatkuneiden kauniiden mutta tehottomien puheiden sijaan, muitakin kuin hiilidioksidipäästöjä ilmoille tupruttelevan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiantuotannon alasajo, tai lukematon määrä muita suurempia tai pienempiä ilmastonmuutostakin torjuvia toimia olisivat ihmiskunnalle jotenkin pahasta?
”No hei, älä hiilly,” vastasi ystäväni, ja kertoi toimivansa vain ”paholaisen asianajajana,” yrittäen saada minut kyseenalaistamaan omatkin tietoni. ”Hienoa, jos lapsi oppii syömään vihanneksensa, mutta jos vihannekset ovat pilaantuneita, niin mitä hyötyä Mörköön uskomisesta silloin on?” Ja myönnettävähän se oli, että ystävä puhui asiaa.
Kaikki eivät pidä Kööpenhaminaa ykkösluokan kasviksena ihmiskunnan ohjaamiseksi kohti terveempää tulevaisuutta. Sen sijaan että pelättäisiin, ettei minkäänlaista sopimusta saada aikaan, jotkut pelkäävät nimenomaan, että sopimus saadaan aikaan, ja että siitä tulee vääränlainen. Yhteisen uhan ja huolen tunnustaminen on hyvä lähtökohta globaalille ilmastopolitiikalle, mutta jos tarjotut ratkaisut osoittautuvat vain vihreäksi kulissiksi, jonka takana kriisin pääasialliset aiheuttajat – kehittyneet teollisuusmaat, ylikansallinen suurpääoma, ja ne poliitikot, jotka näiden käskyjä tottelevat – voivat jatkaa totuttuun malliin, niin mistään todellisesta ratkaisusta ei voida puhua.
Vasemmistonuorten ystävällisesti organisoimalla linja-autoretkellämme Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli jo Suomen puolella lämmin tunnelma. Lämmitystä toisinajattelijoiden sydämille tarjosivat linja-auton lämmityslaitteiden lisäksi kyytivastaavien satunnaiset selonteot mielenosoittajien oikeuksista Tanskassa, mikäli poliisi laajennettuine valtaoikeuksineen päättäisi napata hipin rautoihin, sekä Suomessa Climate Action Networkin radikaalia ilmastosanomaa välittävän Hyökyaalto-toimintaryhmän nollabudjetilla julkaisema pamfletti nimeltä Kuumotus, jossa jaetaan avuliaita ohjeita nimenomaan vaitiolo-oikeudestaan nauttimaan pääsemiseksi. Yksinkertaistavasta ja provokatiivisesta äänenpainostaan huolimatta Kuumottava pamfletti sisältää paljon sellaista olennaista asiaa, josta virallisen median ei juuri kuule pukahtavan. Ilmeisin näistä on tietenkin se tosiseikka, että kapitalistiselle talousjärjestelmälle ei elinvoimansa säilyttävällä maapallolla yksinkertaisesti ole tilaa. Jos joku ei tätä ole aiempien kriisien yhteydessä huomannut, niin ilmastokriisin viimeistään pitäisi herättää se tajuamaan. Kyse ei ole enää edes oikeisto-vasemmisto tai muustakaan puoluepoliittisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että kapitalismi ajattelumallina ei toimi. Liiallinen vastakkainasettelua korostava retoriikka saattaa jopa toimia esteenä yhteisen vihollisen, kapitalismin, tunnustamiselle, ja yhtenäisen muutoksen käynnistämiselle, kun leiriin tai toiseen leimautumista pelkäävät ”perusjunnut” ujostelevat koko kapitalismi-sanan käyttöä, vaikka sen periaatteisiin tosiasiassa kriittisesti suhtautuisivatkin.
Toivoa sopii, että Kööpenhaminassa edes joku saisi myös järjestelmän kritiikin kuulumaan neuvottelijoiden korviin, ja että joku sitä kuuntelisi. On totta, että niin kauan kuin asioista päättävät keskenään vain ne, jotka niistä ovat tähänkin asti päättäneet – nähtävin seurauksin – niin todellisia muutoksia lienee turha odottaa.
Vaan kuinka sitten saada vaihtoehtoisia viestejä perille itse päätöksentekoon? Mellakoimalla? Pukeutumalla jakkupukuun ja tunkemalla mukaan?
Kööpenhaminassa on lupa odottaa kumpaakin, ja kaikkea siitä väliltä.
Yrityksen puutteesta ei näiden pirskeiden kuokkijoita ainakaan tulla syyttämään. Se mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan Kööpenhaminassa, on kuitenkin vasta alkusoittoa. Vähintään yhtä tärkeää on se, mitä tapahtuu Kööpenhaminan jälkeen – ja mitä tapahtuu samaan aikaan toisaalla. Joulukuun 12. päivä järjestetään lukuisia Kööpenhaminaa komppaavia ilmastomielenosoituksia kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Ja äänekäs mielenosoitus siellä, minne valtamedian huomio ei jo valmiiksi ole kohdistunut, voi paikallisella tasolla saada aikaan jopa suurempia heräämisiä, kuin pisarana massassa vellominen. Kyltti vaan kouraan ja osoittamaan se mieli!
Eeva Talvikallio
torstai 2. huhtikuuta 2009
Rauhassa on vaikea olla
Rauhanomainen mielenosoittaminen on muuttumassa yhä hankalammaksi ainakin Lontoon finanssikeskuksessa Cityssä. Paljon yli sadan hengen ihmisryhmiä ei pääse muodostumaan poliisin piirittäessä tai hajottaessa rauhallisesti käyttäytyviä ihmisiä. Pukuihin pukeutuneet miehet ja autot pääsevät yleensä poliisiketjujen läpi. Myös eilen kuolleen miehen muistotilaisuus hajotettiin iltapäivällä.
Hanna Kuusela
Hanna Kuusela
G-20 meni oikeaan suuntaan, mutta jäi puoli tiehen
G-20 kokouksen lopputulema on oikean suuntainen, mutta jäi puolitiehen. Kokonaisuudessaan kokous valitsi strategian, joka tähtää kuplan uudelleen luomiseen. Kokous otti kuitenkin useita askeleita, jotka ovat linjassa vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikkeen vaatimuksien kanssa.
Edistystä saavutettin erityisesti veroparatiisien osalta. G-20 julistaa pankkisalaisuuden olevan kuollut. Tiedonvaihdon lisääntymistä on kuitenkin luvassa ainoastaan pyynnöstä, eli automaattisen valvonnan saralla ei ole oletettavissa suuria muutoksia. Näin ollen veroparatiisien osalta ei taistelu ei vielä ole ohi. Attac oli keskeisesti nostamassa kysymystä globaalille agendalle kymmenen vuotta sitten.
Kansainvälisten verojen osalta kokous on oletettu pettymys. Ne loistavat poissaolollaan. Tulevaisuudessa niitä käsitellään kuitenkin muilla foorumeilla, kuten innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden johtoryhmässä, jossa Suomi on jäsenenä.
Maailmanpankin ja IMF:n pääjohtajat valitaan vastaisuudessa meriittien perusteella, eikä paikkoja enää jyvitetä Euroopalle ja Yhdysvalloille. Tämä on merkittävä edistysaskel, jota kansalaisliikkeet ovat vaatineet vuosia. Rikkailla mailla säilyy toki monia tapoja vaikuttaa valintaprosesseihin kulisseissa.
Kiinan ja YK:n alaisen Stiglitzin ryhmän ehdotus uuteen globaaliin reservivaluuttaan siirtymisestä siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Aika näyttää, edetäänkö asiassa. Kokous kuitenkin linjasi, että keinotekoisen SDR-reservivaluutan määrä liki kymmenkertaistetaan, mikä on siirto oikeaan suuntaan.
Kaiken kaikkiaan komeat sanat ovat vielä abstraktilla tasolla ja monia keskeisiä valtarakenneuudistuksia siirrettiin myöhemmin määriteltäväksi. Rahaa G-20 lupasi käyttää vähemmän, kuin ennakkoon ounasteltiin. Tulos on silti varovainen ensiaskel kohti globaalin talouden kesyttämistä.
Vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikeen kannalta voidaan sanoa, että sen teemat ovat nyt valtavirtaa. Kyllä se kestikin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
- Mikko Sauli
Edistystä saavutettin erityisesti veroparatiisien osalta. G-20 julistaa pankkisalaisuuden olevan kuollut. Tiedonvaihdon lisääntymistä on kuitenkin luvassa ainoastaan pyynnöstä, eli automaattisen valvonnan saralla ei ole oletettavissa suuria muutoksia. Näin ollen veroparatiisien osalta ei taistelu ei vielä ole ohi. Attac oli keskeisesti nostamassa kysymystä globaalille agendalle kymmenen vuotta sitten.
Kansainvälisten verojen osalta kokous on oletettu pettymys. Ne loistavat poissaolollaan. Tulevaisuudessa niitä käsitellään kuitenkin muilla foorumeilla, kuten innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden johtoryhmässä, jossa Suomi on jäsenenä.
Maailmanpankin ja IMF:n pääjohtajat valitaan vastaisuudessa meriittien perusteella, eikä paikkoja enää jyvitetä Euroopalle ja Yhdysvalloille. Tämä on merkittävä edistysaskel, jota kansalaisliikkeet ovat vaatineet vuosia. Rikkailla mailla säilyy toki monia tapoja vaikuttaa valintaprosesseihin kulisseissa.
Kiinan ja YK:n alaisen Stiglitzin ryhmän ehdotus uuteen globaaliin reservivaluuttaan siirtymisestä siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Aika näyttää, edetäänkö asiassa. Kokous kuitenkin linjasi, että keinotekoisen SDR-reservivaluutan määrä liki kymmenkertaistetaan, mikä on siirto oikeaan suuntaan.
Kaiken kaikkiaan komeat sanat ovat vielä abstraktilla tasolla ja monia keskeisiä valtarakenneuudistuksia siirrettiin myöhemmin määriteltäväksi. Rahaa G-20 lupasi käyttää vähemmän, kuin ennakkoon ounasteltiin. Tulos on silti varovainen ensiaskel kohti globaalin talouden kesyttämistä.
Vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikeen kannalta voidaan sanoa, että sen teemat ovat nyt valtavirtaa. Kyllä se kestikin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
- Mikko Sauli
Kansalaisjärjestöt skeptisiä
Kansainvälisillä listoilla liikkuvien tietojen ja analyysien mukaan kansalaisjärjestökenttä ei odota kokoukselta suuria läpimurtoja. Kokous ei todennäköisesti pääse sopuun sellaisista politiikka- ja systeemitason uudistuksista, joita globaali järjestelmä kaipaa.
YK:n pääsihteeriä kritisoidaan kulisseissa passiivisuudesta YK:n korkean tason asiantuntijapaneelin suosituksien ajamisessa. Talousnobelisti Joseph Stiglitzin vetämä ryhmä on esittänyt mm. kansainvälisten verojen käyttöönottoa ja talouskriisin hoitamista osallistavasti kaikkien maailman maiden johtajien kesken YK:n yleiskokouksen tapaan.
Lontoon virallisen kokouksen sihteeristön mukaan G-20 tulee seuraamaan Stiglitzin komission työtä vastaisuudessa. G-20 ei kuitenkaan ole kaikista suosituksista samaa mieltä. YK:n rooliksi globaalin talouskriisin rakaisemisessa on järjestöperspektiivistä jäämässä kehitystavoitteista ja -sitoumuksista muistuttelu.
- Mikko Sauli
YK:n pääsihteeriä kritisoidaan kulisseissa passiivisuudesta YK:n korkean tason asiantuntijapaneelin suosituksien ajamisessa. Talousnobelisti Joseph Stiglitzin vetämä ryhmä on esittänyt mm. kansainvälisten verojen käyttöönottoa ja talouskriisin hoitamista osallistavasti kaikkien maailman maiden johtajien kesken YK:n yleiskokouksen tapaan.
Lontoon virallisen kokouksen sihteeristön mukaan G-20 tulee seuraamaan Stiglitzin komission työtä vastaisuudessa. G-20 ei kuitenkaan ole kaikista suosituksista samaa mieltä. YK:n rooliksi globaalin talouskriisin rakaisemisessa on järjestöperspektiivistä jäämässä kehitystavoitteista ja -sitoumuksista muistuttelu.
- Mikko Sauli
Kansalaisjärjestöjä käännytetty G20-kokouksesta
Ainakin kaksi kansalaisjärjestöä, joiden oli tarkoitus osallistua viralliseen G20-kokoukseen, on käännytetty ovelta. War on want -järjestön sekä World Development Movementin akkreditoinnit on vedetty takaisin. Järjestäjät antoivat alussa selitykseksi tietokonevian, mutta myöhemmin kävi ilmi, että järjestäjät olivat peruneet osallistumiskutsut.
War on Want on ollut aktiivisesti ajamassa muun muassa valuutanvaihtoveroa. Eilisessä Englannin keskuspankilla järjestetyssä mielenosoituksessa järjestön aktivistit kantoivat kuollutta kanarianlintua pankin edessä (ks. kuva alla).
Hanna Kuusela
War on Want on ollut aktiivisesti ajamassa muun muassa valuutanvaihtoveroa. Eilisessä Englannin keskuspankilla järjestetyssä mielenosoituksessa järjestön aktivistit kantoivat kuollutta kanarianlintua pankin edessä (ks. kuva alla).
Hanna Kuusela
Liikkuminen ja protestoiminen hankalaa
Aamu on alkanut Lontoossa poliisin määräämään tahtiin. Kolme juna-asemaa G20-kokousalueen lähellä on suljettu, minkä vuoksi kaupungin laidalla olevalle kokousalueelle on vaikea päästä. Lontoon pörssin edessä olleessa rauhallisessa aamumielenosoituksessa oli paikalla enemmän poliiseja kuin mielenosoittajia. Myös sosiaalikeskuksilla ja aktivistein kokoontumistaloilla on poliiseja. Samaan aikaan pieniä protesteja alkaa nousta eri puolille kaupunkia.
Hanna Kuusela
Hanna Kuusela
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Rahoitusrikoksia ja kakkua Lontoossa
Tämän päivän G20-protestoinnit ovat minulta takana, vaikka kaupungissa ne toki jatkuvat. Muutama tunti päivästä kului poliisin piirityksessä Bank of Englandilla. Rahoitusrikoksia vastaan marssineet mielenosoittajat marssivat pankille osoittaakseen tyytymättömyytensä maailman talousjärjestelmään. Matkan varrella turistibussit saivat huomata, miten matka etenee, kun kansalaiset ovat tulleet kaduille.
Loppuillasta söimme kakkua ilmastonmuutoksen vastaisella Climate camp -telttaleirillä Euroopan ilmastopörssin edessä. Tuhannet päästökauppaan tyytymättömät protestoijat olivat tuoneet kymmeniä telttoja, ruokaa, vessoja ja tanssin ja laulun keskelle maailman finanssimaailman keskusta. Mellakkapoliisit toki piirittivät leirin muutamassa tunnissa, minkä jälkeen vaihtoehdoksi jäi laulaminen ja soittaminen saartorenkaan molemmin puolin.
Hanna Kuusela
Poliisi piirittää G20-mielenosoittajia - Attacin edustaja saartorenkaan sisällä
Lontoon poliisi piirittää parhaillaan G20-kokousta vastustavia mielenosoittajia.
Saartorenkaan sisällä on myös Attacin Hanna Kuusela, jonka oli määrä kommentoida Lontoon tämän päivän tapahtumia tässä blogissa.
Kerromme tilanteesta tarkemmin saatuamme yhteyden paikan päälle. Tällä hetkellä puhelinyhteys on poikki.
Saartorenkaan sisällä on myös Attacin Hanna Kuusela, jonka oli määrä kommentoida Lontoon tämän päivän tapahtumia tässä blogissa.
Kerromme tilanteesta tarkemmin saatuamme yhteyden paikan päälle. Tällä hetkellä puhelinyhteys on poikki.
Tausta-aineistoa maailmantalouden tilasta
maailmantalous.net
Sivustolta löytyy tausta-aineistoa maailmantalouden kehityskuluista ja finanssikriisistä.
Sivustolta löytyy tausta-aineistoa maailmantalouden kehityskuluista ja finanssikriisistä.
tiistai 31. maaliskuuta 2009
Kompuroivan jättiläisen tulevaisuus vaakalaudalla Lontoossa
Huomenna alkava G-20 kokous on kylmään sotaan verrattavien kysymyksien äärellä. Avainasemassa kokouksessa ovat Kiina ja Yhdysvallat. Kiina on esittänyt siirtymistä uuden globaalin reservivaluutan käyttöön. Yhdysvallat haluaa luonnollisesti jatkaa nykyistä dollarivetoista tietä. Monet kehitysmaat ovat todennäköisesti myötämielisiä Kiinan ajatukselle.
Kiinalla on hyvä syy vaatia muutosta reservijärjestelmään. Sen valuuttareservit ovat biljoonaluokkaa ja niistä valtaosa on dollareissa. Yhdysvallat on kriisin seurauksena alkanut painaa rahaa, mikä laskee Kiinan reservien arvoa. Kiina ei tietenkään halua pelata peliä, jossa se itse häviää ja USA voittaa, etenkään nyt kun vienti ei vedä Yhdysvaltoihin entiseen malliin. Toisaalta spekulaatio muutoksella voi painaa dollaria, minkä vuoksi Kiina menettäisi taas lisää rahaa.
Valittavana on kaksi tietä: luoda talouskupla uudelleen (Yhdysvaltojen kanta) tai lähteä kohti Yhdysvaltojen taloushegemonian jälkeistä aikaa (Kiinan kanta). Yhdysvallat tarvitsee G-20 –ryhmän tuen pelastaakseen kompuroivan taloutensa. Markkinat odottavat varmasti massamittaista elvytystä, joka pelastaisi Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman. Voi kuitenkin olla, että muut sanovat Kiinan johdolla tälle ratkaisulle ei.
Uuteen reservijärjestelmään siirtyminen vie toki aikaa. The Economist lehden mukaan lähinnä IMF:n käytössä olevaa SDR –reservivaluutta on tällä hetkellä olemassa 32 miljardin dollarin arvosta verrattuna 11 biljoonaan dollariin Yhdysvaltojen velkakirjoja. SDR on keinotekoinen valuutta, jonka arvo määrittyy dollarin, euron, punnan ja jenin arvojen keskiarvona.
Obaman ”Yes, we can” saattaa kokouksen jälkeen kuulua ”No, we couldn’t”. Hallinnon talousihmiset ovat Wall Streetin poikia ja pääsisivät mielellään takaisin peliensä pariin. Samoin ulkomaisten reservivirtojen menettämisellä voi olla arvaamattomia sisäpoliittisia seurauksia. Vaikutus on merkittävä vakuutusjärjestelmän (oli kyse eläke-, sosiaali-, tai muista vakuutuksista) ja rahan saatavuuden eli luottoihin perustuvan kulutuksen kannalta. Itse asiassa koko amerikkalainen velkaelämäntapa perustuu dollarin asemaan maailman mahtivaluuttana.
Kehitys vie aikaa, mutta suunta todennäköisesti otetaan Lontoossa. Tuloksista ei ole minkäänlaisia takuita. Ranska on BBC:n mukaan ilmoittanut, että se kävelee kokouksesta ulos, jos sen säätelyvaatimuksiin ei vastata. Brasilian kannoista on tiedossa vain vähän, mutta maan presidentti Lula on jopa vilauttanut rotukorttia ja syyttänyt valkoisia sinisilmäisiä miehiä kriisistä.
Pelottavaksi tilanteen tekee kompuroivan jättiläisen reaktio. Yhdysvaltojen mahdollinen taantuminen globaalina supervaltana ei välttämättä ole kivuton prosessi. Monet kommentaattorit sanoivat Irakin sodan alussa, että sodan taustalla olivat Irakin suunnitelmat siirtyä öljykaupassaan dollarista euroon. Tällä kertaa kyse on suuremmasta asiasta, kuin yhden maan öljykaupasta.
- Mikko Sauli
Kiinalla on hyvä syy vaatia muutosta reservijärjestelmään. Sen valuuttareservit ovat biljoonaluokkaa ja niistä valtaosa on dollareissa. Yhdysvallat on kriisin seurauksena alkanut painaa rahaa, mikä laskee Kiinan reservien arvoa. Kiina ei tietenkään halua pelata peliä, jossa se itse häviää ja USA voittaa, etenkään nyt kun vienti ei vedä Yhdysvaltoihin entiseen malliin. Toisaalta spekulaatio muutoksella voi painaa dollaria, minkä vuoksi Kiina menettäisi taas lisää rahaa.
Valittavana on kaksi tietä: luoda talouskupla uudelleen (Yhdysvaltojen kanta) tai lähteä kohti Yhdysvaltojen taloushegemonian jälkeistä aikaa (Kiinan kanta). Yhdysvallat tarvitsee G-20 –ryhmän tuen pelastaakseen kompuroivan taloutensa. Markkinat odottavat varmasti massamittaista elvytystä, joka pelastaisi Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman. Voi kuitenkin olla, että muut sanovat Kiinan johdolla tälle ratkaisulle ei.
Uuteen reservijärjestelmään siirtyminen vie toki aikaa. The Economist lehden mukaan lähinnä IMF:n käytössä olevaa SDR –reservivaluutta on tällä hetkellä olemassa 32 miljardin dollarin arvosta verrattuna 11 biljoonaan dollariin Yhdysvaltojen velkakirjoja. SDR on keinotekoinen valuutta, jonka arvo määrittyy dollarin, euron, punnan ja jenin arvojen keskiarvona.
Obaman ”Yes, we can” saattaa kokouksen jälkeen kuulua ”No, we couldn’t”. Hallinnon talousihmiset ovat Wall Streetin poikia ja pääsisivät mielellään takaisin peliensä pariin. Samoin ulkomaisten reservivirtojen menettämisellä voi olla arvaamattomia sisäpoliittisia seurauksia. Vaikutus on merkittävä vakuutusjärjestelmän (oli kyse eläke-, sosiaali-, tai muista vakuutuksista) ja rahan saatavuuden eli luottoihin perustuvan kulutuksen kannalta. Itse asiassa koko amerikkalainen velkaelämäntapa perustuu dollarin asemaan maailman mahtivaluuttana.
Kehitys vie aikaa, mutta suunta todennäköisesti otetaan Lontoossa. Tuloksista ei ole minkäänlaisia takuita. Ranska on BBC:n mukaan ilmoittanut, että se kävelee kokouksesta ulos, jos sen säätelyvaatimuksiin ei vastata. Brasilian kannoista on tiedossa vain vähän, mutta maan presidentti Lula on jopa vilauttanut rotukorttia ja syyttänyt valkoisia sinisilmäisiä miehiä kriisistä.
Pelottavaksi tilanteen tekee kompuroivan jättiläisen reaktio. Yhdysvaltojen mahdollinen taantuminen globaalina supervaltana ei välttämättä ole kivuton prosessi. Monet kommentaattorit sanoivat Irakin sodan alussa, että sodan taustalla olivat Irakin suunnitelmat siirtyä öljykaupassaan dollarista euroon. Tällä kertaa kyse on suuremmasta asiasta, kuin yhden maan öljykaupasta.
- Mikko Sauli
Kuvakooste G20 kritisoivista mielenosoituksista
Lauantaina 28.3.2009 osoitettiin mieltä ympäri Eurooppaa tällä viikolla Lontoossa alkavan G20-kokouksen aattona. Mielenosoituksiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Suurimmat marssit nähtiin Lontoossa ja Saksassa. Alla kuvakooste protesteista.
http://www.youtube.com/watch?v=VyWqxUvXcGc
http://www.youtube.com/watch?v=VyWqxUvXcGc
Lontoolainen yliopisto panikoi G20-kokouksen alla
Lontoossa torstaina alkavan G20-kokouksen alla oli keskiviikkona 1.4.2009 tarkoitus järjestää vaihtoehtoinen kokous - Alternative London Summit www.altg20.org.uk. Puhujina oli poliitikkoja, tutkijoita ja kansalaistoimijoita.
Nyt järjestäjänä ollut Itä-Lontoon yliopisto on perääntynyt hankkeesta ja päättänyt sulkea koko yliopiston kahdeksi päiväksi. Järjestäjät lupaavat toteuttaa kokouksen tavalla tai toisella ja toivovat ihmisten protestoivan yliopiston päätöstä vastaan allekirjoittamalla vetoomuksen http://www.petitiononline.com/openUEL/
Hanna Kuusela
Nyt järjestäjänä ollut Itä-Lontoon yliopisto on perääntynyt hankkeesta ja päättänyt sulkea koko yliopiston kahdeksi päiväksi. Järjestäjät lupaavat toteuttaa kokouksen tavalla tai toisella ja toivovat ihmisten protestoivan yliopiston päätöstä vastaan allekirjoittamalla vetoomuksen http://www.petitiononline.com/openUEL/
Hanna Kuusela
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Mikään ei mennyt pieleen
Suomalaismediassakin on etukäteen intoiltu Lontoon G20-kokouksen vastatapahtumista ja -mielenosoituksista. Lähinnä on intoiltu poliisien ja anarkistien kuurupiilosta.
Tänään Lontoossa alkoivat protestit, joiden on tarkoitus jatkua pitkälle ensi viikkoon. Päivän päämielenosoitus keräsi poliisin arvioiden mukaan 35 000 ihmistä. Pääviestin mukaan ihmiset on laitettava etusijalle.
Kuten Suomessa, myös Briteissä on povailtu mellakoita, väkivaltaa ja maailmanloppua. Mellakoita saattaa toki myöhemmin tulla, maailmanloppua tuskin, vaikka konservatiivinen sanomalehti Telegraph jaksaa siihenkin uskoa. Samaa lehteä kiinnosti tänään myös se, mitä pääministeri Gordon Brown vaimoineen antaa kokousvierailla lahjaksi.
Tänään Lontoon keskustan läpi kulkeneessa marssissa mikään ei mennyt pieleen, vaikka juuri epäonnistumista oltiin odoteltu jo viikkoja. Marssijoille jaettiin vihreitä rakennusmiesten kypäriä. Ehkä ne symboloivat ympäristön huomioon ottavaa uuden rakentamista. Mukana oli musiikkia ja hauskoja asuja. Tunnelmassa oli jotain samaa kuin vuosituhannen vaihteen protesteissa: huumoria, tanssia, karnevaalia. Silti en jaa joidenkin näkemystä siitä, että tämä tarkoittaisi globalisaatiokriittisen liikkeen paluuta. Ei liike mihinkään palaa. Se on aina ollut olemassa. Nyt kriisin keskellä vain mediaakin alkaa taas kiinnostaa.
Hanna Kuusela
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Valuutanvaihtovero olisi auttanut finanssikriisissä
Attacin pj:n Mikko Saulin Vieraskynä Helsingin Sanomissa 13.3.
Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.
Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.
Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.
Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.
Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.
Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.
Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.
Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.
Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.
Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.
Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.
Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.
Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.
Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.
Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.
Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.
Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.
Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.
Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.
Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.
Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.
Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.
Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.
Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.
Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.
Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.
Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.
Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.
Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Attac palkitsi Paavo Lipposen
Tiedote 6.3.2009 - julkaisuvapaa heti
Attac palkitsee Paavo Lipposen
Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava
anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti
Lipposen kömpelö takinkääntö Turun sanomissa tänään. Lipponen syyttää
kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä
uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.
Teoksessaan "Järki voittaa" Lipponen esitti luokittelun suomalaisista
intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin
anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia
avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.
Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon
positiivista. "Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On
sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen
avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän
yhteiskunnallisessa keskustelussa," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko
Sauli.
"On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi
juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti
otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi", moittii
Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. " Vuoden anti-intellektuelli
Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys," Salo
valottaa palkinnon myöntämisperusteita.
Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä
Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. "Toivomme, että kerta
riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta
uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä," Salo päättää.
Lisätietoja:
Mikko Sauli, puheenjohtaja, 040-7474323
Sanna Salo, hallituksen jäsen, 045-1308579
Attac palkitsee Paavo Lipposen
Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava
anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti
Lipposen kömpelö takinkääntö Turun sanomissa tänään. Lipponen syyttää
kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä
uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.
Teoksessaan "Järki voittaa" Lipponen esitti luokittelun suomalaisista
intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin
anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia
avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.
Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon
positiivista. "Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On
sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen
avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän
yhteiskunnallisessa keskustelussa," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko
Sauli.
"On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi
juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti
otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi", moittii
Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. " Vuoden anti-intellektuelli
Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys," Salo
valottaa palkinnon myöntämisperusteita.
Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä
Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. "Toivomme, että kerta
riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta
uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä," Salo päättää.
Lisätietoja:
Mikko Sauli, puheenjohtaja, 040-7474323
Sanna Salo, hallituksen jäsen, 045-1308579
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
