Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin?

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta on edellisen hallituksen
asettama uusi valtiollinen elin,
(http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2007/20070269) jonka olemassaoloa periaatteessa vastustan. Se, että valtion ja kansalaisyhteiskunnan
välillä pitää olla dialogia ja yhteistoimintaa, on itsestäänselvää. Mutta juuri siksi mitään erillistä kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaneuvottelukuntaa ei tarvitakaan.

Erillisen kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan olemassaolo on omiaan hämärtämään valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä rajaa. Voidaan tietenkin aina kysyä missä se sellainen raja kulkee. Vastaus kuuluu: se on, tai sen on oltava, tietoisuudessamme. Se on mentaalinen
konstruktio samoin kuin vapaus. Jos hämärrämme rajaa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä, silloin vapaus voi helpommin kadota kuin jos pidämme tätä rajaa kirkkaana päässämme.

Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisen rajan tietty epäselvyys lienee suomalaisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan ehkä hieman kielteinen ominaispiirre. Sen juuret ovat hegeliläisessä, snellmannilaisessa yhteiskuntafilosofiassa. Sen yksi syy lienee myös siinä, että Suomi on
edelleen varsin nuori kansallisvaltio missä patrioottinen lojaalisuus on vielä kaikki kaikessa. Niinpä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välille ei haluta hyväksyä säröjä.

Vapaus ei kuitenkaan merkitse ainoastaan välttämättömyyden tiedostamista. Vapaus merkitsee myös, että valtio antaa kansalaisten olla rauhassa eikä puutu heidän elämäänsä. Ennen kaikkea se merkitsee, että valtio alistuu kansalaisten tahtoon.

Kansalaisten ja virkamiesten erillistä neuvottelukuntaa voidaan liiankin helposti käyttää tiettyjen valtiollisten projektien oikeuttamiseen. Kansalaisyhteiskuntapoliittinen neuvottelukunta tulee tekemään päätöksiä. Se tulee ottamaan kantaa erilaisiin tärkeisiin asioihin, välillä ehkä sellaisiin asioihin, joita virkamiehet mielellään haluavat
toteuttaa, mutta joihin kansalaiset sen sijaan suhtautuvat enemmän tai vähemmän epäillen tai kielteisesti. Tällaisissa tapauksissa Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnasta saattaa muodostua tehokas lyömäase virkamiehille ja niiden takana istuvalle hallitukselle.

Olettakaamme esimerkiksi, että kansalaisyhteiskuntapoliittisessa neuvottelukunnassa otettaisiin kantaa kysymykseen: tuleeko Suomen NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? En väitä, että
neuvottelukuntaa on kaavailtu käsittelemään juuri tätä kysymystä, mutta onhan tuossa yksi ajankohtainen ja tärkeä asia, joista valtio ja kansalaisyhteiskunta lienevät eri linjoilla. Kansalaisten enemmistö ei halua, että Suomi liitetään NATO:on, kun taas Suomen valtiota kantavat
piirit, tai ainakin useat johtavat poliitikot ja virkamiehet, taitavat olla NATO-jäsenyyden puolella. Niinpä ajatus, että "valtio" mielellään haluaisi "neuvotella" "kansalaisyhteiskunnan" kanssa NATO-kansanäänestyksen välttämiseksi, ei ehkä ole kovinkaan kaukaa haettu.

Asetuksessa lukee, että "Neuvottelukunnassa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja enintään 18 muuta jäsentä". Edelleen: "kansalaisyhteiskunnasta neuvottelukunnassa on yksi edustaja keskeisistä liikuntajärjestöistä, lapsi- ja nuorisojärjestöistä, taide- ja kulttuurijärjestöistä, sosiaali- ja terveysjärjestöistä, ympäristö- ja asukasjärjestöistä, ihmisoikeus- ja maahanmuuttajajärjestöistä sekä lisäksi yksi kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen edustaja ja kaksi
elinkeinoelämän edustajaa".

Tästä seuraa, että ministeriöiden virkamiehet ovat enemmistössä. En myöskään ihmettelisi, jos "elinkeinoelämän edustajat" olisivat joissakin olennaisissa kysymyksissä taipuvaisia ottamaan saman kannan kuin Sailaksen veljekset (eli neuvottelukunnan virkamiesedustajat). Niinpä
esimerkiksi SAK:n ja muiden kansalaisjärjestöjen edustajat jäisivät todennäköisesti useimmiten vähemmistöön.

Usein tällaisissa tilanteissa riidellään ja taistellaan paikoista ja siitä, mitä kukin edustaa.

Perusongelmaa ei kuitenkaan voida ratkaista muuttamalla neuvottelukunnan kokoonpanoa.

Tarvitaanko tällaista elintä ylipäänsä? Siinä minusta se olennainen kysymys. Mielestäni suomalaisen kansalaisyhteiskunnan olisi nyt syytä herätä ja sanoa, ettei erillistä Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaa tarvita.

Ehdotan, että pannaan Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista puhua myös "kansalaisyhteiskunnan maisteriohjelmasta" sekä kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professuurista, joka on perustettu tai perusteilla Jyväskylän
yliopistoon. Ei tietenkään pidä vastustaa kansalaisyhteiskuntaa koskevaa tutkimusta.Sopii kuitenkin kysyä, mitä sosiologit tekevät jo ennestään elleivät juuri yhteiskuntaa koskevaa tutkimusta? Missä kulkee yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan välinen raja?

Uuden kansalaisyhteiskuntatutkimuksen perustamisen taustalla on ilmeisesti nykyinen teknokraattinen näkemys, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta muodostaa valtion ja "elinkeinoelämän" rinnalla yhteiskunnan ns. "kolmannen sektorin".

Mutta miksi me kansalaiset olisimme kolmas sektori ? Miksei ensimmäinen?

Eräs yliopistolla vaikuttava henkilö huomautti minulle, että kansalaisyhteiskuntatutkimuksen eriyttäminen muusta yhteiskuntatutkimuksesta on meneillään olevan tutkintouudistuksen
seurausta, ja että siinä on järkeä, koska se tekee kansalaisyhteiskunnnan tutkijoille helpommaksi löytää toisensa ja ryhtyä yhteistyöhön. Haluan lopuksi toistaa, etten näe kansalaisyhteiskunnan
tutkimisessa mitään pahaa. Oikeastaan päinvastoin, sillä yhteiskuntatutkimus ja tutkimustulosten levitys voi kenties auttaa kansalaisia parantamaan asemiaan valtiossa.

Mikael Böök