Joustoa yrityksille. Joustoa työllisyyteen. Joustoa verotukseen. Tämän vaalimoton edessä iltapäiväkahvi solahti ruokatorveen. Jopas jotakin, maan suurimman puolueen helsinkiläinen ehdokas ehdottaa joustoja kutakuinkin kaikkiin niihin keinoihin, joilla oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa on perinteisesti pyritty pitämään yllä – eli työntekijöiden oikeuksiin, työnantajille asetettuihin velvoitteisiin ja hyvinvointia sekä tasaisempaa tulonjakoa luoviin mekanismeihin.
Toisaalta: kukapa haluaisi olla joustamaton, hankala ja kankea. Siinä mielessä ehdokkaan retoriikka on siis kohdallaan. Vaalilauseen taakse kätkeytyi myös ”argumentointia”. Nokkelimmat ajatuksensiemenet äänestäjälle tarjotaan ehdokkaan verkkosivuilla, joilla esitetään ”10 Syytä Veronkevennyksiin”:
* Vanhemmat pystyisivät taloudellisesti tukemaan lapsiaan opiskelussa
* Mielenterveysongelmat vähenevät, kun ei tarvitse elää köyhyydessä
* Sukulaisilla olisi varaa auttaa suvun vanhimpia
* Jos on enemmän rahaa käytettävissä, voi toteuttaa itseään ja unelmaansa
* Yritystoiminta lisääntyisi ja sitä kautta työpaikat
* Kierrättämällä raha talouden kautta, saadaan suuremmat verotulot, joita voi alentaa entisestään. Suoraan valtiolle menevä veroraha ei tuota mitään muuta kuin byrokratiaa.
* Oppilaitosten on annettava kasvattaa varojaan - vain taivas rajana.
* Opettajien motivaatio nousisi ja he jaksavat opettaa paremmin
* Sijoitukset Suomeen lisääntyvät elämän laadun lisääntyessä
* Verotulot lisääntyvät, kun kaikki seisovat omilla jaloillaan!
Tällaisen ajattelun edessä ei voi tuntea oikeastaan muuta kuin voimattomuutta. Ei tietenkään sen vuoksi, etteikö listan väitteitä pystyisi kumoamaan rutinoituneesti, vaan lähinnä siksi, että ehdokkaan päättelyketju ravisteli taas muistamaan, millaista puhetta vastaan me hyvinvointiyhteiskuntaa puolustavat joudumme taistelemaan. Häviääkö argumentointi jälleen kerran populismille 100-0?
Kysymykset, joiden ääreen ehdokas johdattelee, ovat lopulta hyvinkin perustavanlaatuisia: Miksi veroja maksetaan? Mikä on yhteiskunta? Mitä on onnellisuus, tai miten unelmia toteutetaan? Kuka auttaa, jos omat jalat eivät kanna tai jos vaikka sattuu vanhenemaan? Perinteisesti kun on ajateltu, että verojen tarkoituksena on ennemminkin ehkäistä köyhyyttä kuin tuottaa sitä - tai tarjota koulutusta ennemmin kuin viedä lasten mahdollisuudet opiskeluun. Oma argumentointi täytyykin siis ehkä aloittaa tästä – ei hallintarekisterilainsäädännöstä tai vapaatuotantoalueiden kritiikistä.
Yksi asia kuitenkin huojentaa mieltä. Näissä vaaleissa Keskustan lista Helsingissä on tunnetusti laiha ja luokaton. Ehkäpä siis ehdokasseula ei ole ollut kaikkein tiheimmästä päästä.
Hanna Kuusela
perjantai 16. maaliskuuta 2007
maanantai 5. maaliskuuta 2007
Globaali politiikka pysyy (edelleen) horisontissa
Vaalit tulevat, mutta ulkopolitiikka loistaa keskusteluissa poissaolollaan. Aukko on huomattu ainakin lehtien pääkirjoituksissa ja kotipihaansa kauemmaksi katsovien ehdokkaiden kannanotoissa. Sen täyttäminen vaatisi ulkopolitiikan käsitteiden remonttia.
Jotta ulkopolitiikka – eli globaalipolitiikka – voisi todella nousta keskusteluihin, pitäisi seuraavat kolme asiaa tunnustaa:
1. Tärkeimmät kohtaamamme ongelmat ovat globaaleja. Tämä tunnustetaan ehkä puheissa, mutta väistämättömiä johtopäätöksiä ei uskalleta tehdä. Globaalit kysymykset ghettoutetaan yksittäisiin raportteihin ja selvityksiin sen sijaan että ne nähtäisiin kaikkien poliittisten ohjelmien välttämättömänä kehyksenä. Resurssien riittävyys, globaalit pörssiromahdukset, kansainvälinen veronkierto ja ilmastonmuutos ovat koko poliittiseen järjestelmään kohdistuvia riskejä ja uhkia.
2. Suomella on mahdollisuus ja velvollisuus tehdä globaalipolitiikkaa. Ei tarvitse katsoa kauemmaksi kuin Norjaan huomatakseen, että kansainvälinen vaikutusvalta ei riipu maan koosta. Sen sijaan se edellyttää tämän päivän ongelmiin sopivaa analyysiä siitä, missä pöydissä mielekästä politiikkaa tehdään. YK-järjestöt, kehitys- ja rauhanyhteistyö sekä monet muut kansainväliset järjestöt sisältävät valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Arvaamattoman suurvallan johtamassa Natossa - auringonlaskun järjestössä - tätä potentiaalia ei ole.
Velvollisuus globaaliin työhön nousee jo siitä, että monet elämäntapamme haittavaikutuksista on ulkoistettu kehitysmaiden ympäristöongelmiksi ja hikipajoihin. Olemme myös itse saaneet aikoinaan kehitysapua.
3. Yhteistyökumppaneita voi ja tulee etsiä muualtakin kuin kylmän sodan aikaisista maailmankartoista. Ulkopoliittista keskustelua tuntuu vaivaavan jonkinlainen fetissi Yhdysvaltojen ja Venäjän suosiosta. Kolumnisti Riku Sihvonen määritteli tämän mainiosti keski-ikäisten miesten identiteettipolitiikaksi: kun vain pääsisimme samaan pöytään yhdysvaltojen kanssa, voitaisiin taistolaisuuden ajan traumoille saada vihdoin päätös.
Yhteistyökumppanit pitäisi valita eri asiakysymyksissä yhteisten intressien mukaan. Tämä tarkoittaa yhä useammin yhteistyötä globaalin etelän valtioiden, eli kehitysmaiden, kanssa.
On oireellista, että globaalipolitiikan sijaan yhä laajalti puhutaan ulkopolitiikasta. Sanavalinta kertoo omalta osaltaan siitä, että kansainvälisen politiikan ongelmissa ja keinoissa tapahtuneita muutoksia ei olla sisäistety. Attac tulee pitämään niistä ääntä jatkossakin.
Attacin vuosikokous pidettiin eilen. Sen yhteydessä järjestettiin vaalipaneeli globaalipolitiikan kysymyksistä. Useamman puolueen panelisteilta tuntui löytyvän innostusta ja kykyä globaalien kysymysten käsittelyyn.
Kepan vaalikone löytyy osoitteesta http://www.07vaalikone.fi/
Matti Ylönen
Jotta ulkopolitiikka – eli globaalipolitiikka – voisi todella nousta keskusteluihin, pitäisi seuraavat kolme asiaa tunnustaa:
1. Tärkeimmät kohtaamamme ongelmat ovat globaaleja. Tämä tunnustetaan ehkä puheissa, mutta väistämättömiä johtopäätöksiä ei uskalleta tehdä. Globaalit kysymykset ghettoutetaan yksittäisiin raportteihin ja selvityksiin sen sijaan että ne nähtäisiin kaikkien poliittisten ohjelmien välttämättömänä kehyksenä. Resurssien riittävyys, globaalit pörssiromahdukset, kansainvälinen veronkierto ja ilmastonmuutos ovat koko poliittiseen järjestelmään kohdistuvia riskejä ja uhkia.
2. Suomella on mahdollisuus ja velvollisuus tehdä globaalipolitiikkaa. Ei tarvitse katsoa kauemmaksi kuin Norjaan huomatakseen, että kansainvälinen vaikutusvalta ei riipu maan koosta. Sen sijaan se edellyttää tämän päivän ongelmiin sopivaa analyysiä siitä, missä pöydissä mielekästä politiikkaa tehdään. YK-järjestöt, kehitys- ja rauhanyhteistyö sekä monet muut kansainväliset järjestöt sisältävät valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Arvaamattoman suurvallan johtamassa Natossa - auringonlaskun järjestössä - tätä potentiaalia ei ole.
Velvollisuus globaaliin työhön nousee jo siitä, että monet elämäntapamme haittavaikutuksista on ulkoistettu kehitysmaiden ympäristöongelmiksi ja hikipajoihin. Olemme myös itse saaneet aikoinaan kehitysapua.
3. Yhteistyökumppaneita voi ja tulee etsiä muualtakin kuin kylmän sodan aikaisista maailmankartoista. Ulkopoliittista keskustelua tuntuu vaivaavan jonkinlainen fetissi Yhdysvaltojen ja Venäjän suosiosta. Kolumnisti Riku Sihvonen määritteli tämän mainiosti keski-ikäisten miesten identiteettipolitiikaksi: kun vain pääsisimme samaan pöytään yhdysvaltojen kanssa, voitaisiin taistolaisuuden ajan traumoille saada vihdoin päätös.
Yhteistyökumppanit pitäisi valita eri asiakysymyksissä yhteisten intressien mukaan. Tämä tarkoittaa yhä useammin yhteistyötä globaalin etelän valtioiden, eli kehitysmaiden, kanssa.
On oireellista, että globaalipolitiikan sijaan yhä laajalti puhutaan ulkopolitiikasta. Sanavalinta kertoo omalta osaltaan siitä, että kansainvälisen politiikan ongelmissa ja keinoissa tapahtuneita muutoksia ei olla sisäistety. Attac tulee pitämään niistä ääntä jatkossakin.
Attacin vuosikokous pidettiin eilen. Sen yhteydessä järjestettiin vaalipaneeli globaalipolitiikan kysymyksistä. Useamman puolueen panelisteilta tuntui löytyvän innostusta ja kykyä globaalien kysymysten käsittelyyn.
Kepan vaalikone löytyy osoitteesta http://www.07vaalikone.fi/
Matti Ylönen
torstai 1. maaliskuuta 2007
Kiitos, kiitos kiltit lapset
...Suomen Attac kiittää Suomen ulkoministeriä lausunnoistaan...Norjan kehitysministeri kiittää Suomen Attacia saamastaan tunnustuksesta...Kehityspoliittinen toimikunta kiittää Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeriä hänen työpanoksestaan...Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri kiittää Kehityspoliittista toimikuntaa toimikunnan jäsenten tekemästä työstä...
Kiitoksia riittää ja satelee. Onko siis niin, että maailma onkin varsin kelpo paikka elää ja huoli globaalista epäoikeudenmukaisuudesta on lähinnä kärttyisten ihmisten kitinää? Onko niin, että kaikki toimivat aina ja vain yhteisen hyvämme eteen, eikä kukaan vedä kotiin päin. Joulupukilla on siis vain kilttejä lapsia lahjottavanaan, ja joulupöytä notkuu herkkuja. Ja kuten tiedämme: jouluna yölläkin saa syödä. Näin voisi puheiden perusteella kuvitella, mutta näin tuskin on.
Viime viikkojen kiitostulvat saavat miettimään, millainen osa kritiikille on jäänyt poliittisessa kulttuurissamme – tai tarkemmin ottaen, onko sille jäänyt roolia lainkaan. Attacin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut murskata ajatus vaihtoehdottomuudesta. Tämän pitäisi edelleenkin olla yksi Attacin perusideoista. Vaihtoehdoista puhuminen on kuitenkin vaikeaa, jos poliittiset ristiriidat pyritään hautaamaan ja piilottamaan kiitospuheiden taakse.
Suuryrityksen etu ei aina ole yhteneväinen pienviljelijän edun kanssa. Veroparatiisissa majaansa pitävä yhtiö hyötyy verottomuudesta, mutta hyötyvätkö paratiisin kansalaiset? Jos palvelujen kauppa kehitysmaiden ja EU:n välillä avataan, hyötyvätkö molemmat järjestelystä yhtä paljon?
On selvää, että maailmantaloudessa kaikilla ei ole samat intressit, vaikka näin ehkä usein väitetäänkin. Maailman talouskasvu ei vielä kerro paljoakaan siitä, kuka on huomenna onnellisempi kuin tänään. Siksi on tärkeää, että poliittisista erimielisyyksistä ja vastakkaisista tavoitteista puhutaan suoraan. Siksi on tärkeää, että (kehityspolitiikassakin) argumentoidaan erilaisten vaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan. Maailma ei todellakaan ole valmis eikä oikeudenmukainen. Päinvastoin, maailmaa tuskailee katastrofin kourissa, ja ihmisten välinen eriarvoisuus näännyttää, turhauttaa ja lopulta tappaa ihmisiä. Tavassa, jolla me suomalaisetkin hoidamme maapalloamme ja tavassa, jolla suhtaudumme maailmamme ihmisiin, ei ole paljoakaan kiiteltävää. Oikeastaan meillä on lähinnä hävettävää.
Sanonnan mukaan kissa ei elä kiitoksella. Myös poliittisten toimijoiden – ja Attacin - ruokalistaan pitäisi kuulua paljon muutakin kuin kauniita sanoja. Olisikohan aika aloittaa riitely?
Hanna Kuusela
Kiitoksia riittää ja satelee. Onko siis niin, että maailma onkin varsin kelpo paikka elää ja huoli globaalista epäoikeudenmukaisuudesta on lähinnä kärttyisten ihmisten kitinää? Onko niin, että kaikki toimivat aina ja vain yhteisen hyvämme eteen, eikä kukaan vedä kotiin päin. Joulupukilla on siis vain kilttejä lapsia lahjottavanaan, ja joulupöytä notkuu herkkuja. Ja kuten tiedämme: jouluna yölläkin saa syödä. Näin voisi puheiden perusteella kuvitella, mutta näin tuskin on.
Viime viikkojen kiitostulvat saavat miettimään, millainen osa kritiikille on jäänyt poliittisessa kulttuurissamme – tai tarkemmin ottaen, onko sille jäänyt roolia lainkaan. Attacin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut murskata ajatus vaihtoehdottomuudesta. Tämän pitäisi edelleenkin olla yksi Attacin perusideoista. Vaihtoehdoista puhuminen on kuitenkin vaikeaa, jos poliittiset ristiriidat pyritään hautaamaan ja piilottamaan kiitospuheiden taakse.
Suuryrityksen etu ei aina ole yhteneväinen pienviljelijän edun kanssa. Veroparatiisissa majaansa pitävä yhtiö hyötyy verottomuudesta, mutta hyötyvätkö paratiisin kansalaiset? Jos palvelujen kauppa kehitysmaiden ja EU:n välillä avataan, hyötyvätkö molemmat järjestelystä yhtä paljon?
On selvää, että maailmantaloudessa kaikilla ei ole samat intressit, vaikka näin ehkä usein väitetäänkin. Maailman talouskasvu ei vielä kerro paljoakaan siitä, kuka on huomenna onnellisempi kuin tänään. Siksi on tärkeää, että poliittisista erimielisyyksistä ja vastakkaisista tavoitteista puhutaan suoraan. Siksi on tärkeää, että (kehityspolitiikassakin) argumentoidaan erilaisten vaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan. Maailma ei todellakaan ole valmis eikä oikeudenmukainen. Päinvastoin, maailmaa tuskailee katastrofin kourissa, ja ihmisten välinen eriarvoisuus näännyttää, turhauttaa ja lopulta tappaa ihmisiä. Tavassa, jolla me suomalaisetkin hoidamme maapalloamme ja tavassa, jolla suhtaudumme maailmamme ihmisiin, ei ole paljoakaan kiiteltävää. Oikeastaan meillä on lähinnä hävettävää.
Sanonnan mukaan kissa ei elä kiitoksella. Myös poliittisten toimijoiden – ja Attacin - ruokalistaan pitäisi kuulua paljon muutakin kuin kauniita sanoja. Olisikohan aika aloittaa riitely?
Hanna Kuusela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
