Mielekäs uusliberalismin analyysi edellyttää sen tarkastelemista hegemonisena projektina. Uusliberalismissa ei ole kyse vain jonkin ryhmittymän ajamasta poliittisesta ohjelmasta, vaan ennen kaikkea tietorakenteesta, joka reifikoi (luonnollistaa) tietyt poliittiset valtasuhteet ja vallitsevan sosiaalisen järjestyksen. Näin se häivyttää yhteiskunnallisen todellisuuden muuttuvan ja historiallisen luonteen.
Uusliberaali hegemonisaatio ei ainoastaan rajoita poliittisia vaihtoehtoja ja mielikuvitusta. Se tunkeutuu myös politiikan perusmekanismeihin – vastarintaan ja kritiikkiin. Uusliberaali projekti on näin ollen lähellä hegemonian täydellistymistä: tilannetta jossa uusliberalismi tuottaa itse oman kritiikkinsä.
Erityisen hyvin tämä on nähtävissä ajankohtaisessa kauppapoliittisessa keskustelussa, jonka osapuolet koostuvat uusliberalismista ja – niin – uusliberalismista. Tässä keskustelussa erilaiset kehitysjärjestöt ja muut solidaarisuusliikkeet ovat omaksuneet "kriittisen" roolin. Ne hyökkäävät länsimaita ja maailmankaupan rakenteita vastaan aseinaan ricardolainen kauppateoria ja sen myöhemmät uusklassiset muunnokset kuten Hecksher–Ohlin-malli.
Nämä kauppapolitiikan rakennekriitikot puolustavat kehitysmaita ortodoksisen talousteorian huterista lähtökohdista. Heidän perusargumentaationsa pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan kehitysmaiden ongelmat johtuvat länsimaiden "itsekkäästä" kauppapolitiikasta. Näiden järjestöjen loputtomat laskelmat ja mallinnukset osoittavat, kuinka länsimaiden tullimuurit ja vientituet estävät kehitysmaita hyödyntämästä suhteellista etuaan. Heidän sanomansa on selvä: globaalin tasa-arvon saavuttaminen edellyttää maailmankaupan kiireellistä liberalisoimista.
Tällainen moderni kauppapolitiikan rakennekritiikki kärsii ainakin kolmenlaisista ongelmista. Ensinnäkin se on empiirisesti kestämätöntä. Maailman talouskasvu on hiipunut samanaikaisesti kun kaupan vapauttaminen on edennyt. Kiina ja Intia ovat menestyneet viime vuosina hyvin, mutta nämä maat ovat monella tavalla vapaamarkkinaglobalisaation ulkopuolella. Ne ovat esimerkiksi pitkään säädelleet pääomanliikkeitä, ja niillä on valtavat julkiset sektorit erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että edes ortodoksisten kauppateorioiden perusolettamukset eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi tutkiessaan Yhdysvaltojen kaupparakennetta vuonna 1954 Wassily W. Leontief havaitsi, että maa vie työvoimaintensiivisiä hyödykkeitä ja tuo pääomaintensiivisiä hyödykkeitä – aivan päinvastoin kuin Hecksher–Ohlin-mallin olettaa.
Toiseksi ortodoksisen talousperinteen metodologiset (ja ontologiset) ongelmat ovat tunnettuja. Atomistinen ihmis- ja todellisuuskäsitys ei lepää vahvalla teoreettisella pohjalla. Ennen kaikkea kysymys on kuitenkin etiikasta ja demokratiasta. Vapaamarkkina-ajattelusta johdetut FDI-pohjaiset kasvustrategiat pakottavat kansalliset päättäjät seuraamaan poikkikansallisen sijoittajaluokan intressejä. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä monetaristista rahapolitiikkaa ja deflationaarista finanssipolitiikkaa. Näissä olosuhteissa esimerkiksi toimivien sosiaali- tai koulutuspoliittisten järjestelmien rakentaminen on käytännössä mahdotonta.
Globaalia köyhyysongelmaa ei ratkaista lisäämällä vapaakauppaa. Kehitysmaiden ongelmien ratkaisemisessa kestävän rahoituksen turvaaminen on olennaisinta. Tämä taas edellyttää merkittäviä muutoksia globaalissa talousjärjestelmässä. Perinteinen kehitysapu, yksityinen rahoitus tai Bretton Woods -instituutioiden Washingtonin konsensukseen sidottu rahoitus eivät ongelmaa ratkaise.
Erityisesti globaalit verojärjestelmät ovat tässä keskeisessä asemassa. Myös John Maynard Keynesin 60 vuoden takainen ajatus kansainvälisestä rahoitusselvitysliitosta on mielenkiintoinen. Keynesin ehdotuksessa kauppaylijäämiä olisi verotettu aggressiivisesti. Kauppapolitiikka olisikin kytkettävä osaksi globaalia suhdanne- ja rakennepolitiikkaa.
Altermondialismi elää kyvystään esittää vaihtoehtoja. Uusliberalismin haastaminen on mahdotonta, ellemme ymmärrä, millaiset teoriaperinteet ylläpitävät sitä. Ilman tätä ymmärrystä myös altermondialismi voi päätyä samaan suohon kuin monet populistiset kehitysjärjestöt.
Lauri Holappa
perjantai 18. toukokuuta 2007
Quis custodiet ipsos custodes?
Roomalaisilla oli syytä kysellä sitä, kuka vahtii vallankäyttäjiä. Tasavallan demokratiavaihe haaksirikkoutui myöhempien keisarien tyranniaan ja korruptoituneeseen vallankäyttöön. Voimme uskotella, että olemme oppineet historian muistakin demokratiakokeiluista. Mutta miten voi demokratia Suomessa? Vieläkö sen peruspilarit kannattavat? Olen miettinyt tätä viimeaikaisten ilmiöiden valossa. Yksi niistä on pääministerin käsitys, ettei keskeneräisiin poliittisiin prosesseihin tule puuttua. Samalla kuitenkin areenalle astuvat kaupalliset lobbarit. Valtalehdistö on myös pitkään toiminut uusliberalistisen markkinaliberalismin äänitorvena. Puoluelehdistöltäkin heppa helposti karkaa. Demokratiaan kuuluisi kuitenkin raikas ja railakas moniääninen keskustelu. Sitä vielä tapaa pienilevikkisissä kulttuuri- ja vaihtoehtolehdissä. Hyvä esimerkki niistä on Kerberos-lehti.
Tämän vuoden ensimmäisessä Kerberos-numerossa on ainakin kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen niistä on venäläisen kirjailijan Vladimir Sorokinin haastattelu ”Yhteiskunnan pimeä energia”. Sorokin sanoo ”Meillä todella on erityisiä ihmisiä, joille kaikki on sallittua. Vallan uhripapeille. Ne taas, jotka evät kuulu heidän joukkoonsa, ovat suhteessa valtioon vailla mitään oikeuksia.” Sorokin korostaa sitä, että ”jokaisessa meissä asuu kansalainen. Brezhnevin, Andropovin, Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan pyrin jatkuvasti työntämään kansalaista itsessäni taka-alalle, vakuutin itselleni, että olen taiteilija. Minusta muotoutui kirjailija Moskovan undergroundin vaikutuspiirissä, oli paikallaan olla epäpoliittinen. Muistan suusta suuhun kulkeneen jutun: kun saksalaisten joukot saapuivat Pariisiin, Picasso istui ja piirsi omenaa…Sellainen oli meidänkin asenteemme: istu ja piirrä omenaasi, välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin myös elin viisiinkymmeniin asti. Kansalainen minussa on nyt herännyt.” Sorokinin mukaan ”jokaisen tulee herätellä kansalainen itsessään.”
Demokratia tarvitsee kansalaisia, ei kuluttajia. Mutta suuri osa kansasta – eikä vain äänestäjistä – nukkuu. Sitä korostaa toinen Kerberoksessa julkaistu artikkeli. Christopher Lasch vastaa kysymykseen ”Missä oikeisto on väärässä?” Se on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, mutta on ihmeellisen tuore ja visionäärinen: puhuu kuin tästä päivästä. Kun lukee Laschin artikkelin, tulee ajatelleeksi miten meilläkin on jo paljon tabuja – asioita joista ei saa puhua – ja jotka ovat siirtyneet poliittisen korrektiuden piiriin. Suuri joukko on myös naamioitunut edistyksellisiksi ajatuksiksi. Orwelliin viitaten, Lasch toteaa että ”varma ongelmien merkki on se, ettei asioista voi enää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kuvata niitä suorasukaisesti.”
Demokratia tarvitsee hereillä olevia kansalaisia, ei passivoituneita kulutusnarkomaaneja. Lehdistöllä olisi tärkeä rooli toimia kansakunnan unilukkarina. Sen tulisi nostaa esille konsensuspolitiikasta poikkeavat tabut. Sen tulisi tutkiskella vallan markkinoimia itsestäänselvyyksiä sekä politiikan ja kaupan linkkejä. Demokratiassa tarvitaan kriittistä ja moniarvoista lehdistöä. Uskomme, että meillä sellainen on. Olemme taipuvaisia itsekehuun ja kavahdamme ihmisiä, jotka nostavat ongelmat esiin. Bonnier konsernia on vaikea väheksyä. Konsernin mukaan vielä 2000-luvun Suomessakin esiintyy yrityksiä vaientaa kiusallisia kysymyksiä esittävien äänet.
Suomen perustuslain mukaan kansalaiset saavat sanoa ja kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, mutta saako niitä julkisille arvovaltaisille foorumeille? Hömppäheittojen sekaan ne helposti saa ja sinne ne hukkuvat, kuten lienee tarkoituksin. Kaikkien mielipide ei paina yhtä paljon. Valtaeliitillä on kaikkialla pyrkimys määrittää mikä maailmassa on ’totta’ ja tärkeätä. Se myös suosii itselleen uskollisia ja luotettavia äänitorvia. Jo 1840-luvulla J. V. Snellman joutui tämän epädemokraattisen prosessin kärsijäksi kirjoittaessaan yhteiskunnallisista kysymyksistä Saimaa-lehdessä.
Huolestuttava on myös eduskuntalaitoksemme tila. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta. Demokratian uhkana ovat parlamentaariset prosessit, joissa yksityissektorin edustajat häärivät kansan valitsemien edustajien rinnalla, kuten kävi nyt hallitusneuvotteluissa. Samalla kun kansalaiset ovat entistä vähemmin kiinnittyneitä edustuksellisen demokratian instituutioihin, liimautuvat kauppalobbarit niihin entistä julkeammin. Ne eivät edes vaivaudu enää piileskelemään kulissien takana.
Demokratia on jatkuva prosessi, samalla kun se on myös päämäärä. Päämäärä ei ole pääteasema, pikemminkin ideaali, jota – parhaassa tapauksessa – koko ajan lähestytään. Sitä tulee myös koko ajan vahtia, ja keskustelua uusintaa muuttuvien haasteiden mukaan. Tarkkana pitää kuitenkin olla, etteivät uutuusfetisistit sotke sitä vääriin asioihin. Nykyään markkinoitu kulutuskansalaisen idea on yksi tällainen lordikonsepti, demokratian kadotukseen johtava tie.
Meidän pitäisi keskittyä demokratiaa parantaviin ja syventäviin prosesseihin, mutta koko ajan joudumme puolustamaan jo saavutettuja demokratian periaatteita. Meidän tulisi voida tukea perustuslain toteutumista. Tärkeää olisi parantaa perustuslaissakin ilmaistuja osallistavia prosesseja, kuten kansalaisten osallistumisoikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Siihen tarvitsemme uusia osallistavia prosesseja ja instituutioita. Meillä vielä vallitsee auktoriteetti-kulttuuri. Asiantuntijat asettuvat kansalaisten yläpuolelle neuvomaan kansalaisia kuin lapsia. Meillä vallitsee myös demokratiakäsitys, joka suhtautuu vielä epäilevästi kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoon ja vaikuttamiseen. Näin esimerkiksi Oikeusministeriön demokratiayksikön kohdalla. Se teetätti demokratiaindikaattorit 12 tutkijalla, jotka konsultoivat toisiaan ja toisia tutkijoita ilman kansalaisjärjestöjen edustajien mukanaoloa!
Myös yhteiskunnallisesti toimivien kansalaisjärjestöjen tila on kaventumaan päin. Sitä häiritään leimaamalla mielenosoitukset mellakoiksi. Siitä kertoo myös yritykset kieltää toreilla osallistuminen. Myös demokratiaprosesseja yritetään ulkoistaa. Pari kuukautta sitten konsulttifirma kutsui järjestöni hankkimaan – korvausta vastaan - kansalaistapahtumaan virkeitä vanhuksia. Firmalle oli ulkoistettu kansalaiskampanjan tekeminen!
Kansalaisjärjestösektori on sekin kriisissä. Aila-Leena Matthiesin mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) se edustaa enää harvoin kansalaisia. Vahtikoirat ovat hampaattomia ja vallanpitäjien talutusnuorassa. Äänessä ovat konsensuksen kannattajat ja erimielisyys tukahtuu jo paikallistasolla. Vahtikoiran roolin sijasta kansalaisjärjestöt valjastetaan mieluimmin rahtihumman asemaan, vallanpitäjien palveluntarjoajaksi.
ATTAC ei ole jäänyt vierestä seuraamaan nykyistä kehitystä. Olemme laatineet demokratia periaatteet ennen kaikkea EU:ta varten. Ne sopivat aivan yhtä hyvin myös kotimaan tilanteeseen. Samalla on demokratisoitava tiloja, jotka on suljettu avoimen keskustelun ulkopuolelle. Tätä on Teivo Teivanenkin korostanut ja kiinnittänyt huomioita siihen, miten menetämme demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia kapitalistisessa järjestelmässä. Samalla on pyrittävä tukemaan sellaista yhteiskuntakehitystä (public policy), jossa rajoitetaan rahan vallan tunkeutumista elämän kaikille alueille, ja etenkin alueille joille sillä ei ole asiaa. Raha on Midas: sillä on taipumus muuttaa kaikki kaltaisekseen. Yhteinen hyvä muuttuu hyödykkeiksi ja yhteiskunnan syvempi ja henkisempi kehitys kärsii, kun jokaisen aktiviteetin on perusteltava olemassaolonsa oikeutus vain taloudellisten seikkojen avulla. Näin kaikesta tulee yritystoimintaa. Uutistoimittamisesta tulee viihdyttämistä. Tiedonhankinnasta ja oppineisuudesta tulee innovaatiokilpailua. Sosiaalityöstä tulee teknokraattista köyhyyden hallitsemista. Myös ihminen tuotteistetaan. Hänellä ei ole arvoa, jos hän ei ole tuottava tai varakas. Samalla globalisaatio ajaa kaikkia toimijoita hajalle. Yhteiskunnista irrallinen toiminta korostuu. Päämääränä on välitön hyöty, ei pitkä ja kestävä vastuu, syvät sitoumukset.
Anita Kelles-Viitanen
Tämän vuoden ensimmäisessä Kerberos-numerossa on ainakin kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen niistä on venäläisen kirjailijan Vladimir Sorokinin haastattelu ”Yhteiskunnan pimeä energia”. Sorokin sanoo ”Meillä todella on erityisiä ihmisiä, joille kaikki on sallittua. Vallan uhripapeille. Ne taas, jotka evät kuulu heidän joukkoonsa, ovat suhteessa valtioon vailla mitään oikeuksia.” Sorokin korostaa sitä, että ”jokaisessa meissä asuu kansalainen. Brezhnevin, Andropovin, Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan pyrin jatkuvasti työntämään kansalaista itsessäni taka-alalle, vakuutin itselleni, että olen taiteilija. Minusta muotoutui kirjailija Moskovan undergroundin vaikutuspiirissä, oli paikallaan olla epäpoliittinen. Muistan suusta suuhun kulkeneen jutun: kun saksalaisten joukot saapuivat Pariisiin, Picasso istui ja piirsi omenaa…Sellainen oli meidänkin asenteemme: istu ja piirrä omenaasi, välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin myös elin viisiinkymmeniin asti. Kansalainen minussa on nyt herännyt.” Sorokinin mukaan ”jokaisen tulee herätellä kansalainen itsessään.”
Demokratia tarvitsee kansalaisia, ei kuluttajia. Mutta suuri osa kansasta – eikä vain äänestäjistä – nukkuu. Sitä korostaa toinen Kerberoksessa julkaistu artikkeli. Christopher Lasch vastaa kysymykseen ”Missä oikeisto on väärässä?” Se on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, mutta on ihmeellisen tuore ja visionäärinen: puhuu kuin tästä päivästä. Kun lukee Laschin artikkelin, tulee ajatelleeksi miten meilläkin on jo paljon tabuja – asioita joista ei saa puhua – ja jotka ovat siirtyneet poliittisen korrektiuden piiriin. Suuri joukko on myös naamioitunut edistyksellisiksi ajatuksiksi. Orwelliin viitaten, Lasch toteaa että ”varma ongelmien merkki on se, ettei asioista voi enää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kuvata niitä suorasukaisesti.”
Demokratia tarvitsee hereillä olevia kansalaisia, ei passivoituneita kulutusnarkomaaneja. Lehdistöllä olisi tärkeä rooli toimia kansakunnan unilukkarina. Sen tulisi nostaa esille konsensuspolitiikasta poikkeavat tabut. Sen tulisi tutkiskella vallan markkinoimia itsestäänselvyyksiä sekä politiikan ja kaupan linkkejä. Demokratiassa tarvitaan kriittistä ja moniarvoista lehdistöä. Uskomme, että meillä sellainen on. Olemme taipuvaisia itsekehuun ja kavahdamme ihmisiä, jotka nostavat ongelmat esiin. Bonnier konsernia on vaikea väheksyä. Konsernin mukaan vielä 2000-luvun Suomessakin esiintyy yrityksiä vaientaa kiusallisia kysymyksiä esittävien äänet.
Suomen perustuslain mukaan kansalaiset saavat sanoa ja kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, mutta saako niitä julkisille arvovaltaisille foorumeille? Hömppäheittojen sekaan ne helposti saa ja sinne ne hukkuvat, kuten lienee tarkoituksin. Kaikkien mielipide ei paina yhtä paljon. Valtaeliitillä on kaikkialla pyrkimys määrittää mikä maailmassa on ’totta’ ja tärkeätä. Se myös suosii itselleen uskollisia ja luotettavia äänitorvia. Jo 1840-luvulla J. V. Snellman joutui tämän epädemokraattisen prosessin kärsijäksi kirjoittaessaan yhteiskunnallisista kysymyksistä Saimaa-lehdessä.
Huolestuttava on myös eduskuntalaitoksemme tila. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta. Demokratian uhkana ovat parlamentaariset prosessit, joissa yksityissektorin edustajat häärivät kansan valitsemien edustajien rinnalla, kuten kävi nyt hallitusneuvotteluissa. Samalla kun kansalaiset ovat entistä vähemmin kiinnittyneitä edustuksellisen demokratian instituutioihin, liimautuvat kauppalobbarit niihin entistä julkeammin. Ne eivät edes vaivaudu enää piileskelemään kulissien takana.
Demokratia on jatkuva prosessi, samalla kun se on myös päämäärä. Päämäärä ei ole pääteasema, pikemminkin ideaali, jota – parhaassa tapauksessa – koko ajan lähestytään. Sitä tulee myös koko ajan vahtia, ja keskustelua uusintaa muuttuvien haasteiden mukaan. Tarkkana pitää kuitenkin olla, etteivät uutuusfetisistit sotke sitä vääriin asioihin. Nykyään markkinoitu kulutuskansalaisen idea on yksi tällainen lordikonsepti, demokratian kadotukseen johtava tie.
Meidän pitäisi keskittyä demokratiaa parantaviin ja syventäviin prosesseihin, mutta koko ajan joudumme puolustamaan jo saavutettuja demokratian periaatteita. Meidän tulisi voida tukea perustuslain toteutumista. Tärkeää olisi parantaa perustuslaissakin ilmaistuja osallistavia prosesseja, kuten kansalaisten osallistumisoikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Siihen tarvitsemme uusia osallistavia prosesseja ja instituutioita. Meillä vielä vallitsee auktoriteetti-kulttuuri. Asiantuntijat asettuvat kansalaisten yläpuolelle neuvomaan kansalaisia kuin lapsia. Meillä vallitsee myös demokratiakäsitys, joka suhtautuu vielä epäilevästi kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoon ja vaikuttamiseen. Näin esimerkiksi Oikeusministeriön demokratiayksikön kohdalla. Se teetätti demokratiaindikaattorit 12 tutkijalla, jotka konsultoivat toisiaan ja toisia tutkijoita ilman kansalaisjärjestöjen edustajien mukanaoloa!
Myös yhteiskunnallisesti toimivien kansalaisjärjestöjen tila on kaventumaan päin. Sitä häiritään leimaamalla mielenosoitukset mellakoiksi. Siitä kertoo myös yritykset kieltää toreilla osallistuminen. Myös demokratiaprosesseja yritetään ulkoistaa. Pari kuukautta sitten konsulttifirma kutsui järjestöni hankkimaan – korvausta vastaan - kansalaistapahtumaan virkeitä vanhuksia. Firmalle oli ulkoistettu kansalaiskampanjan tekeminen!
Kansalaisjärjestösektori on sekin kriisissä. Aila-Leena Matthiesin mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) se edustaa enää harvoin kansalaisia. Vahtikoirat ovat hampaattomia ja vallanpitäjien talutusnuorassa. Äänessä ovat konsensuksen kannattajat ja erimielisyys tukahtuu jo paikallistasolla. Vahtikoiran roolin sijasta kansalaisjärjestöt valjastetaan mieluimmin rahtihumman asemaan, vallanpitäjien palveluntarjoajaksi.
ATTAC ei ole jäänyt vierestä seuraamaan nykyistä kehitystä. Olemme laatineet demokratia periaatteet ennen kaikkea EU:ta varten. Ne sopivat aivan yhtä hyvin myös kotimaan tilanteeseen. Samalla on demokratisoitava tiloja, jotka on suljettu avoimen keskustelun ulkopuolelle. Tätä on Teivo Teivanenkin korostanut ja kiinnittänyt huomioita siihen, miten menetämme demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia kapitalistisessa järjestelmässä. Samalla on pyrittävä tukemaan sellaista yhteiskuntakehitystä (public policy), jossa rajoitetaan rahan vallan tunkeutumista elämän kaikille alueille, ja etenkin alueille joille sillä ei ole asiaa. Raha on Midas: sillä on taipumus muuttaa kaikki kaltaisekseen. Yhteinen hyvä muuttuu hyödykkeiksi ja yhteiskunnan syvempi ja henkisempi kehitys kärsii, kun jokaisen aktiviteetin on perusteltava olemassaolonsa oikeutus vain taloudellisten seikkojen avulla. Näin kaikesta tulee yritystoimintaa. Uutistoimittamisesta tulee viihdyttämistä. Tiedonhankinnasta ja oppineisuudesta tulee innovaatiokilpailua. Sosiaalityöstä tulee teknokraattista köyhyyden hallitsemista. Myös ihminen tuotteistetaan. Hänellä ei ole arvoa, jos hän ei ole tuottava tai varakas. Samalla globalisaatio ajaa kaikkia toimijoita hajalle. Yhteiskunnista irrallinen toiminta korostuu. Päämääränä on välitön hyöty, ei pitkä ja kestävä vastuu, syvät sitoumukset.
Anita Kelles-Viitanen
lauantai 5. toukokuuta 2007
Mikä hiton Itella?
EU:n postidirektiivin seurauksena postilaitos siirtyy takaisin yhteiskunnan julkisesta sen yksityiseen sfääriin. Tämän siirron jälkeen postipalvelusta ei enää päätetä julkisella tasolla, ts. poliittisesti, vaan tärkeimmät postipalvelua koskevat päätökset tehdään yksityisten yhtiöiden liikkeenjohdon piirissä.
Nykyisessä kapitalistisessa kasinotaloudessa tämä merkitsee, että postin toiminnot alistetaan rahoitusmarkkinoiden pelureiden mielivallalle.
Samoin Suomen Postin muuttuminen Itellaksi johtaa siihen, että "kannan ottaminen" postipalveluun jää pelkäksi mielenilmaukseksi, joka ei enää liity julkiseen päätöksentekoon.
Julkisen postipalvelun yksityistäminen on nähtävä myös finanssiglobalisaation olennaiseksi osaksi. Tärkeä askel kohti postin yksityistämistä, joka samalla merkitsi rahoitusmarkkinoiden irroittamista yhteiskunnasta, otettiin esim. Suomessa v. 1997 kun v. 1887 toimintaansa alkanut valtiollinen Postisäästöpankki (1990-1997 nimeltään Postipankki) muuttui ensin Leoniaksi ja sen jälkeen Sampoksi eli yksityiseksi liikepankiksi.
Edistyksellinen opettaja ja kosmopoliitti Laurin Zilliacus saattoi vielä 1950-luvulla kirjoittaa:
Viisikymmentä vuotta myöhemmin "suurenmoisesta laitoksesta" on tullut holdingyhtiöiden ja hedgerahastojen, pörssihaiden ja valuuttakeinottelijoiden, wahlroosien ja relandereiden temmellyskenttä. Siinäpä vasta "ihmiskunnan hyväntekijöitä"!
"Tämä on loukkaus, tämä tosiaan on ryöstö! Ei postiryöstö vaan postin ryöstö", kirjoitti Leena Krohn (Kolme sokeaa miestä ja 1 näkevä, Helsinki 2003, s. 122).
Julkista postilaitosta alas ajaessaan EU:n komissio toteuttaa maailman palvelukaupan sopimusta eli GATS-sopimusta. Myös esim. Japanin postin yksityistäminen on käynnissä. Sitä ollaan Koizumin hallituksen ehdotuksesta siirtämässä holdingyhtiön omistukseen tämän vuoden lokakuuhun mennessä.
Attacin ja muiden finanssiglobalisaatiota vastustavien liikkeiden ei mielestäni pidä vaatia kansallisten postilaitosten ja postipankkien paluuta, vaan niiden tulee esittää visio globaalisesta julkisesta palvelusta ja ryhdyttävä kamppailuun sellaisen palvelun toteuttamiseksi yhdessä postialan ammattiyhdistysten, Maailman postiliiton (UPU) ja Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) kanssa. Yhteinen, EU:n piirissä
toimiva Eurooppalainen posti on toivottava ja luultavasti myös välttämätön etappi Maailmanpostin perustamiseen johtavalla tiellä. EU voisi näin toimia myönteisenä tiennäyttäjänä ja esimerkkinä muulle maailmalle samalla kuin se lujittaisi omaa liittovaltiotaan.
On totta, että postialan kansainväliset järjestöt kuten UPU ja ITU noudattavat hallitusten, ja hallitukset puolestaan alati uusia sijoituskohteita kaipaavien kapitalistien tahtoa. Mutta yhtä varmaa on, että postialan ammattilaisten ja televiestintäinsinöörien piiristä löytyy julkisten peruspalvelujen ja todellisen, maailman kansoja yhdistävän poliittisen globalisaation - federalismin - kannattajia.
Belgialainen tutkija Francine Mestrum y.m. ehdottivat äskettäin, että Postilaitos voisi hoitaa Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta pohjoiseen muuttaneiden siirtotyöläisten rahanpalautukset kotimaahaansa jääneille perheille. Rahan lähettäminen tulee näet kalliiiksi kun erilaiset välikädet verottavat miljoonien ihmisten muutenkin surkeita ansiotuloja:
Eikö näitä rahalähetyksiä muka voisi järjestää edullisemmin jos maailmanfinanssit olisivat julkisia (vrt. http://www.worldpublicfinance.org/)ja - tässä tapauksessa - hoidettaisiin Postin toimesta?
Nykyisessä kapitalistisessa kasinotaloudessa tämä merkitsee, että postin toiminnot alistetaan rahoitusmarkkinoiden pelureiden mielivallalle.
Samoin Suomen Postin muuttuminen Itellaksi johtaa siihen, että "kannan ottaminen" postipalveluun jää pelkäksi mielenilmaukseksi, joka ei enää liity julkiseen päätöksentekoon.
Julkisen postipalvelun yksityistäminen on nähtävä myös finanssiglobalisaation olennaiseksi osaksi. Tärkeä askel kohti postin yksityistämistä, joka samalla merkitsi rahoitusmarkkinoiden irroittamista yhteiskunnasta, otettiin esim. Suomessa v. 1997 kun v. 1887 toimintaansa alkanut valtiollinen Postisäästöpankki (1990-1997 nimeltään Postipankki) muuttui ensin Leoniaksi ja sen jälkeen Sampoksi eli yksityiseksi liikepankiksi.
Edistyksellinen opettaja ja kosmopoliitti Laurin Zilliacus saattoi vielä 1950-luvulla kirjoittaa:
"Vårt postväsende, denna "mänsklighetens välgörare, för att tala med Voltaire, har inte uppstått utan vidare. Det förefaller mig som om den långa kamp som föregått denna storartade institution skulle kasta ett visst ljus på det sociala framåtskridandet överhuvud; och den väg som postväsendet har vandrat kan ännu visa sig bli vår väg mot en fridfull, enad värld" (Det gula hornet. Glimtar ur postens oroliga historia, Helsingfors 1958, företalet)
Viisikymmentä vuotta myöhemmin "suurenmoisesta laitoksesta" on tullut holdingyhtiöiden ja hedgerahastojen, pörssihaiden ja valuuttakeinottelijoiden, wahlroosien ja relandereiden temmellyskenttä. Siinäpä vasta "ihmiskunnan hyväntekijöitä"!
"Tämä on loukkaus, tämä tosiaan on ryöstö! Ei postiryöstö vaan postin ryöstö", kirjoitti Leena Krohn (Kolme sokeaa miestä ja 1 näkevä, Helsinki 2003, s. 122).
Julkista postilaitosta alas ajaessaan EU:n komissio toteuttaa maailman palvelukaupan sopimusta eli GATS-sopimusta. Myös esim. Japanin postin yksityistäminen on käynnissä. Sitä ollaan Koizumin hallituksen ehdotuksesta siirtämässä holdingyhtiön omistukseen tämän vuoden lokakuuhun mennessä.
Attacin ja muiden finanssiglobalisaatiota vastustavien liikkeiden ei mielestäni pidä vaatia kansallisten postilaitosten ja postipankkien paluuta, vaan niiden tulee esittää visio globaalisesta julkisesta palvelusta ja ryhdyttävä kamppailuun sellaisen palvelun toteuttamiseksi yhdessä postialan ammattiyhdistysten, Maailman postiliiton (UPU) ja Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) kanssa. Yhteinen, EU:n piirissä
toimiva Eurooppalainen posti on toivottava ja luultavasti myös välttämätön etappi Maailmanpostin perustamiseen johtavalla tiellä. EU voisi näin toimia myönteisenä tiennäyttäjänä ja esimerkkinä muulle maailmalle samalla kuin se lujittaisi omaa liittovaltiotaan.
On totta, että postialan kansainväliset järjestöt kuten UPU ja ITU noudattavat hallitusten, ja hallitukset puolestaan alati uusia sijoituskohteita kaipaavien kapitalistien tahtoa. Mutta yhtä varmaa on, että postialan ammattilaisten ja televiestintäinsinöörien piiristä löytyy julkisten peruspalvelujen ja todellisen, maailman kansoja yhdistävän poliittisen globalisaation - federalismin - kannattajia.
Belgialainen tutkija Francine Mestrum y.m. ehdottivat äskettäin, että Postilaitos voisi hoitaa Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta pohjoiseen muuttaneiden siirtotyöläisten rahanpalautukset kotimaahaansa jääneille perheille. Rahan lähettäminen tulee näet kalliiiksi kun erilaiset välikädet verottavat miljoonien ihmisten muutenkin surkeita ansiotuloja:
"A transfer of 100 dollars from Texas to Mexico costs the emigrant 18.99 dollars. A transfer of 100 Euro from Italy towards Morocco costs 14.99 Euro. Senegalese emigrants in Belgium transfer on average 154 Euro per
month to their family, Congolese emigrants average 78 Euro per month. In the Benelux countries, transfers between 100 and 200 Euro cost 17 Euro" (Mestrum, F.: It's poor people's money that makes the wealthy rich. About the scandalous gains by banks and other financial institutions profiting from the revenues and money transfers of emigrants, in http://www.libr.org/isc/issues/ISC24/A13-Mestrum.pdf)
Eikö näitä rahalähetyksiä muka voisi järjestää edullisemmin jos maailmanfinanssit olisivat julkisia (vrt. http://www.worldpublicfinance.org/)ja - tässä tapauksessa - hoidettaisiin Postin toimesta?
Tulevaisuusvisio eurooppalaisesta ja lopulta maailmanlaajuisesta julkisesta postilaitoksesta ja käytännön toiminta tämän tavoitteen saavuttamiseksi voivat nojautua osuustoiminnan suhteellisen vanhaan ja internetin suhteelliseen nuoreen perinteeseen. Internetissä moderni posti toimii jo nyt tavallaan osuustoiminnallisesti, koska internetin kautta tapahtuva verkottuminen ei ole luonteeltaan kaupallista vaan kooperatiivista, yhteistoiminnallista. Internet ei ole yksityisessä omistuksessa eikä sen tarkoitus ole olla "tuottava" toisin kuin Itellan.
Itella ei ole oikea nimi vaan tyhjä merkkijono, siansaksaa, joka - kuten sanotaan - ei ole mistään kotoisin. Se kai on tarkoituskin.
ALAVIITE:
Oheiset kaksi lainausta - toinen vuodelta 2000, toinen lokakuulta v.
2006 - valaisevat jonkin verran postin ns. vapauttamista EU:n piirissä.
Postipalvelujen avaaminen kilpailulle
Esittelijä: Markus FERBER (PPE-DE, D)
Asiakirja: A5-0361/2000
Menettely: Yhteispäätösmenettely (ensimmäinen käsittely)
Keskustelu: 13.12.2000
Markus FERBERIN (PPE-DE, D) mielestä postipalveluja koskevassa
keskustelussa on usein unohdettu kolme keskeistä seikkaa: postipalvelujen
hinta, laatu ja saatavuus kaikilla alueilla. Komission
direktiiviehdotuksessa, joka koskee postipalveluiden avaamista
kilpailulle, on kyse siitä, kuinka paljon monopolia tarvitaan edullisten
hintojen, korkean laadun ja laaja-alaisen saatavuuden varmistamiseksi.
Ferberin mielestä vastaus on selvä: kilpailun tulee olla mahdollisimman
laajaa ja monopolin mahdollisimman rajallinen. Komissio on ehdottanut,
että alle 50 gramman painoisten lähetysten toimittaminen kuuluisi
monopolille. Parlamentin liikennevaliokunnan mielestä rajan tulisi olla
150 grammaa. Komissio ehdottaa markkinoiden vapauttamista kaiken lähtevän
ulkomaanpostin osalta. Valiokunta puolestaan säilyttäisi monopolin.
Valiokunnan ja komission kannat eroavat myös erityispalveluiden ja
markkinoiden avaamisen aikataulun osalta. Ferber piti tärkeänä, että
direktiivissa määritellään selkeästi ajankohta, jolloin jatkotoimista on
päätettävä.
Ferber muistutti että kansalaiset maksavat monopolin kustannukset.
Postipalveluiden laatu ei ole parantunut viimeisen 500 vuoden aikana.
Postin tehtävä ei ole ensi sijassa luoda työllisyyttä, vaan kuljettaa
kirjeitä paikasta A paikkaan B. Komission ehdotus merkitsee
postipalveluiden asteittaista vapauttamista. Ferber sanoi olevansa melko
tyytyväinen komission ehdotukseen, mutta valiokunta on päätynyt
varovaisemmalle kannalle.
Lähde:
http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+PRESS+DN-20001213-1+0+DOC+XML+V0//FI#SECTION1
Bryssel 18. lokakuuta 2006
Postipalvelut:
Komissio ehdottaa markkinoiden täydellistä avaamista vuoteen 2009 mennessä
Euroopan komissio on tehnyt ehdotuksen EU:n postimarkkinoiden
täydellisestä avaamisesta kilpailulle vuoteen 2009 mennessä eli nykyisessä
postidirektiivissä sovitun tavoiteaikataulun mukaisesti. Laajamittaisen
tutkimuksen perusteella komissio uskoo, että tämä on EU:n kuluttajien ja
yritysten kannalta paras keino säilyttää yleispalvelu ja parantaa laatua
ja valinnanvaraa. Markkinoiden täydellinen avaaminen tarkoittaa, että
kansallisilla postialan toimijoilla ei enää ole monopolia tietyn
painorajan alittavissa postilähetyksissä (nykyisin enintään 50 grammaa),
jotka tunnetaan nimellä "varatut palvelut". Jäsenvaltioille tarjotaan
joustava valikoima keinoja yleispalvelun tarjonnan rahoittamiseen tai
mahdollisuus jakaa yleispalveluvelvoite usean toimijan kesken.
Ehdotuksessa on kuvattu selkeästi, kuinka tämä voidaan saavuttaa.
Ehdotettu uusi direktiivi on viimeinen vaihe pitkässä uudistusprosessissa,
jonka kuluessa EU:n postimarkkinoita on jo laajamittaisesti avattu
kilpailulle erittäin myönteisin tuloksin.
Sisämarkkinoista ja palveluista vastaava komissaari Charlie McCreevy
totesi: "Uskon vakaasti, että postipalveluiden sisämarkkinoiden
toteuttaminen on olennaisen tärkeää palveluiden parantamiseksi edelleen ja
jo saavutettujen edistysaskelten ja tulosten turvaamiseksi. Ehdotusta
laatiessamme asetimme etusijalle kuluttajien ja käyttäjien tarpeet. Kun
markkinat avautuvat täydellisesti vuonna 2009, voimme odottaa yhä uusia
innovaatiota, parempia palveluja ja parempaa kustannustehokkuutta. Ilman
tätä EU:n postimarkkinat kykenisivät yhä huonommin suoriutumaan
kommunikaatiovallankumouksen haasteista.? Markkinoiden avaaminen on
keskeisessä asemassa postialan kannattavuuden ja sen tuottaman
työllisyyden pitkän aikavälin turvaamisessa.?
Lähde:
http://europa.eu/rapid/pressReleasesAction.do?reference=IP/06/1419&format=PDF&aged=1&language=FI&guiLanguage=fr
EU:n Postidirektiivi on luettavissa verkosta:
1) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/67/EY, annettu 15
päivänä joulukuuta 1997, yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden
kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä
säännöistä Virallinen lehti nro L 015 , 21/01/1998 s. 0014 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:31997L0067:FI:HTML
2) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/39/EY, annettu 10
päivänä kesäkuuta 2002, direktiivin 97/67/EY muuttamisesta yhteisön
postipalvelujen kilpailulle avaamisen jatkamiseksi Virallinen lehti nro L
176 , 05/07/2002 s. 0021 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:32002L0039:FI:HTML
Mikael Böök * book-at-kaapeli.fi * gsm +358(0)-44 5511 324 *
http://www.kaapeli.fi/book/ * http://blogi.kaapeli.fi/book/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
