Kaikki tai ei mitään

Neuvottelujen kuudennen päivän aamuna Greenpeacen Lauri Myllyvirta ja Ilmasto.orgin Sini Eräjä saapuvat majoituksellemme antamaan lyhyen summauksen neuvottelujen kulusta tähän asti. Peruskysymykset ovat pysyneet kutakuinkin samoina: teollisuusmaiden osuus päästövähennyksistä ja rahoituksesta, mitkä maat ylipäätään luetaan teollisuusmaihin, rahoitusmekanismit ja sitä hallinnoivat tahot, metsä-kysymys, jne.

Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.

Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:

1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.

2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”

3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.

Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.


Eeva Talvikallio