Johtajuuden puute tuotti kitkerän pannukakun

Ihmiskunnan historian yksi merkittävimmistä kansainvälisistä kokouksista on juuri päättynyt Kööpenhaminassa, eikä lopputulokseen ole tyytyväinen kukaan. Ilmaston kannalta merkittävin seuraus Kööpenhaminasta lienevät pirskeiden järjestämisestä ja vieraiden kuskaamisesta aiheutuneet päästöt. Neuvottelijoiden jumitettua puolitoista viikkoa muotoseikkoja ja eri sopimusraiteita vatvoen tulivat valtioiden päämiehet ja -naiset lopulta perjantain ja lauantaiyön kuluessa runttaamaan läpi laimennetun poliittisen lausunnon, jossa ei ole sisältöä nimeksikään. Paperin nimi, Copenhagen Accord, (Kööpenhaminan sopimus, tai Kööpenhaminan ”yhteisymmärrys”) onkin surkuhupaisalla tavalla tunnuskuvallinen koko neuvotteluprosessille, josta oli yhteisymmärrys kaukana.

Ne pääasiat, joista paperissa tunnustaudutaan yhtämielisiksi, ovat tiivistettävissä kahteen ympäripyöreään lauseeseen:

- Päästöjä pitäisi vähentää ilmastotieteen mukaisesti niin, että pysytään 2 asteen ilmastonlämpenemisen alla.

- Kehittyneet maat tulevat tukemaan kehittyvien maiden mukautumista ilmastonmuutoksen estämiseen ja sen seurauksiin.

Selkeitä numeroita tai päämääriä paperissa ei tuon kahden asteen mainitsemisen lisäksi anneta sen enempää tarvittavista maakohtaisista päästövähennyksistä, kuin rahoitusvelvollisuuden jakamisestakaan. Eri maiden tai maaryhmien tämänhetkiset päästövähennystavoitteet on toki lueteltu, mutta tämän listan olisi helposti kerännyt ilman kokoustakin. Pois on jätetty aiemmassa luonnoksessa ollut rivi, joka paljasti tällä hetkellä luvattujen päästövähennyksien riittämättömyyden kahden asteen tavoitteessa pysymiseen. Sisällön ollessa noin olematon, ei paperin laillisen sitovuuden puute enää jo taittunutta kamelinselkää paina. Kaiken kaikkiaan Kööpenhamina tuntuu olevan miltei askel taaksepäin Kiotosta, jonka tuloksena oli sentään laillisesti sitova sopimus, vaikkei suurin kehittynyt saastuttaja Yhdysvallat siinä mukana ollutkaan.

Huonon kolmisivuisen vitsin voi ladata luettavakseen vaikkapa täältä:
http://www.berlingske.dk/klima/copenhagen-accord-foreloebig-paa-engelsk

Vaan mitäpä muuta jäi Attacilaisille Kööpenhaminasta käteen, neuvottelujen tuottaman kitkerän pannukakun lisäksi?

No, ainakin entistä suurempi huoli esimerkillisiksi kehuttujen pohjoismaiden demokratian tilasta, kun tuhannet kansalaisjärjestöjen edustajat, joille alun perin oli myönnetty lupa seurata neuvotteluita tapahtumien keskipisteessä, yhtäkkiä suljettiin ulos, ja Tanskan poliisi laajennetuin valtaoikeuksineen, erinäisiä strategioita käyttäen vangitsi ja hiljensi tuhansia mieltään ja huoltaan osoittaneita kansalaisia, joiden näkemys käsillä olevasta ongelmasta ja ratkaisuista ei vastannut virallisia kantoja.

Toisaalta Kööpenhamina nostatti myös uutta toivoa tiedonvälityksen demokratiasta, kun tuhannet ja taas tuhannet bloggarit ja vaihtoehtomediat ympäri maailman tuottivat omia näkemyksiään ja analyysejään tapahtumista, vuotaneiden sopimusluonnosten yksityiskohdista aina mielenosoittajien kohteluun ”pikku-Guantanamossa.” Ken tästä informaatioähkystä jaksoi luettavakseen poimia parikin vaihtoehtoista, rehellisen subjektiivista kantaa, saattoi aivojaan käyttäen muodostaa niistä kutakuinkin objektiivisen näkemyksen todellisuudesta. Tai ainakin objektiivisemman kuin mitä yksikään erinäisten rahoittaja- tai tukijatahojen intressejä valvova, objektiiviseksi itseään väittävä valtamedia on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan.

Kolmanneksi, epäluottamus maailman nykyistä johtoa kohtaan ei Kööpenhaminan tuloksena ainakaan hälventynyt. Tasavallan presidentti Tarja Halosen kommentti YLE1:n toimittajan haastattelussa neuvottelujen loppupuolella on kuvaava: ”joko täällä on liikaa johtajia, tai sitten täällä ei ole johtoa.” Jos Kööpenhaminassa olisi ideologista johtajuutta tarjolla ollutkin, niin Tanskan poliisi piti varsin hyvän huolen siitä, ettei sitä ainakaan Bella Centerissä asti päästy kuulemaan.

Seuraava yritys katastrofaaliseen ilmastonlämpenemiseen reagoimiseksi on ensi vuonna Mexico Cityssa. Välittömien sitovien toimenpiteiden lykkääntyminen vuodella on kuitenkin kohtalokasta monille. Näin mm. Tuvalulaisille, joilla näyttää positiivistenkin arvioiden mukaan olevan hyvällä tuurilla jäljellä viitisenkymmentä vuotta aikaa pakata elämänsä ja muuttaa ylävämmille maille. Jos suomalaiset eivät ilmastonmuutoksen torjuntaan riittävän kunnianhimoisin tavoittein halunneetkaan lähteä, niin sitä suurempaa muutosta maahanmuuttopolitiikkaan piakkoin kaivataan, kun miljoonat hätäänsä syyttömät ilmastopakolaiset lähtevät etsimään uutta maata jalkojensa alle.


Eeva Talvikallio