Kauppapolitiikan rakennekriitikot ja teorian tarve

Mielekäs uusliberalismin analyysi edellyttää sen tarkastelemista hegemonisena projektina. Uusliberalismissa ei ole kyse vain jonkin ryhmittymän ajamasta poliittisesta ohjelmasta, vaan ennen kaikkea tietorakenteesta, joka reifikoi (luonnollistaa) tietyt poliittiset valtasuhteet ja vallitsevan sosiaalisen järjestyksen. Näin se häivyttää yhteiskunnallisen todellisuuden muuttuvan ja historiallisen luonteen.

Uusliberaali hegemonisaatio ei ainoastaan rajoita poliittisia vaihtoehtoja ja mielikuvitusta. Se tunkeutuu myös politiikan perusmekanismeihin – vastarintaan ja kritiikkiin. Uusliberaali projekti on näin ollen lähellä hegemonian täydellistymistä: tilannetta jossa uusliberalismi tuottaa itse oman kritiikkinsä.

Erityisen hyvin tämä on nähtävissä ajankohtaisessa kauppapoliittisessa keskustelussa, jonka osapuolet koostuvat uusliberalismista ja – niin – uusliberalismista. Tässä keskustelussa erilaiset kehitysjärjestöt ja muut solidaarisuusliikkeet ovat omaksuneet "kriittisen" roolin. Ne hyökkäävät länsimaita ja maailmankaupan rakenteita vastaan aseinaan ricardolainen kauppateoria ja sen myöhemmät uusklassiset muunnokset kuten Hecksher–Ohlin-malli.

Nämä kauppapolitiikan rakennekriitikot puolustavat kehitysmaita ortodoksisen talousteorian huterista lähtökohdista. Heidän perusargumentaationsa pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan kehitysmaiden ongelmat johtuvat länsimaiden "itsekkäästä" kauppapolitiikasta. Näiden järjestöjen loputtomat laskelmat ja mallinnukset osoittavat, kuinka länsimaiden tullimuurit ja vientituet estävät kehitysmaita hyödyntämästä suhteellista etuaan. Heidän sanomansa on selvä: globaalin tasa-arvon saavuttaminen edellyttää maailmankaupan kiireellistä liberalisoimista.

Tällainen moderni kauppapolitiikan rakennekritiikki kärsii ainakin kolmenlaisista ongelmista. Ensinnäkin se on empiirisesti kestämätöntä. Maailman talouskasvu on hiipunut samanaikaisesti kun kaupan vapauttaminen on edennyt. Kiina ja Intia ovat menestyneet viime vuosina hyvin, mutta nämä maat ovat monella tavalla vapaamarkkinaglobalisaation ulkopuolella. Ne ovat esimerkiksi pitkään säädelleet pääomanliikkeitä, ja niillä on valtavat julkiset sektorit erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että edes ortodoksisten kauppateorioiden perusolettamukset eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi tutkiessaan Yhdysvaltojen kaupparakennetta vuonna 1954 Wassily W. Leontief havaitsi, että maa vie työvoimaintensiivisiä hyödykkeitä ja tuo pääomaintensiivisiä hyödykkeitä – aivan päinvastoin kuin Hecksher–Ohlin-mallin olettaa.

Toiseksi ortodoksisen talousperinteen metodologiset (ja ontologiset) ongelmat ovat tunnettuja. Atomistinen ihmis- ja todellisuuskäsitys ei lepää vahvalla teoreettisella pohjalla. Ennen kaikkea kysymys on kuitenkin etiikasta ja demokratiasta. Vapaamarkkina-ajattelusta johdetut FDI-pohjaiset kasvustrategiat pakottavat kansalliset päättäjät seuraamaan poikkikansallisen sijoittajaluokan intressejä. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä monetaristista rahapolitiikkaa ja deflationaarista finanssipolitiikkaa. Näissä olosuhteissa esimerkiksi toimivien sosiaali- tai koulutuspoliittisten järjestelmien rakentaminen on käytännössä mahdotonta.

Globaalia köyhyysongelmaa ei ratkaista lisäämällä vapaakauppaa. Kehitysmaiden ongelmien ratkaisemisessa kestävän rahoituksen turvaaminen on olennaisinta. Tämä taas edellyttää merkittäviä muutoksia globaalissa talousjärjestelmässä. Perinteinen kehitysapu, yksityinen rahoitus tai Bretton Woods -instituutioiden Washingtonin konsensukseen sidottu rahoitus eivät ongelmaa ratkaise.

Erityisesti globaalit verojärjestelmät ovat tässä keskeisessä asemassa. Myös John Maynard Keynesin 60 vuoden takainen ajatus kansainvälisestä rahoitusselvitysliitosta on mielenkiintoinen. Keynesin ehdotuksessa kauppaylijäämiä olisi verotettu aggressiivisesti. Kauppapolitiikka olisikin kytkettävä osaksi globaalia suhdanne- ja rakennepolitiikkaa.

Altermondialismi elää kyvystään esittää vaihtoehtoja. Uusliberalismin haastaminen on mahdotonta, ellemme ymmärrä, millaiset teoriaperinteet ylläpitävät sitä. Ilman tätä ymmärrystä myös altermondialismi voi päätyä samaan suohon kuin monet populistiset kehitysjärjestöt.

Lauri Holappa