Quis custodiet ipsos custodes?

Roomalaisilla oli syytä kysellä sitä, kuka vahtii vallankäyttäjiä. Tasavallan demokratiavaihe haaksirikkoutui myöhempien keisarien tyranniaan ja korruptoituneeseen vallankäyttöön. Voimme uskotella, että olemme oppineet historian muistakin demokratiakokeiluista. Mutta miten voi demokratia Suomessa? Vieläkö sen peruspilarit kannattavat? Olen miettinyt tätä viimeaikaisten ilmiöiden valossa. Yksi niistä on pääministerin käsitys, ettei keskeneräisiin poliittisiin prosesseihin tule puuttua. Samalla kuitenkin areenalle astuvat kaupalliset lobbarit. Valtalehdistö on myös pitkään toiminut uusliberalistisen markkinaliberalismin äänitorvena. Puoluelehdistöltäkin heppa helposti karkaa. Demokratiaan kuuluisi kuitenkin raikas ja railakas moniääninen keskustelu. Sitä vielä tapaa pienilevikkisissä kulttuuri- ja vaihtoehtolehdissä. Hyvä esimerkki niistä on Kerberos-lehti.

Tämän vuoden ensimmäisessä Kerberos-numerossa on ainakin kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen niistä on venäläisen kirjailijan Vladimir Sorokinin haastattelu ”Yhteiskunnan pimeä energia”. Sorokin sanoo ”Meillä todella on erityisiä ihmisiä, joille kaikki on sallittua. Vallan uhripapeille. Ne taas, jotka evät kuulu heidän joukkoonsa, ovat suhteessa valtioon vailla mitään oikeuksia.” Sorokin korostaa sitä, että ”jokaisessa meissä asuu kansalainen. Brezhnevin, Andropovin, Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan pyrin jatkuvasti työntämään kansalaista itsessäni taka-alalle, vakuutin itselleni, että olen taiteilija. Minusta muotoutui kirjailija Moskovan undergroundin vaikutuspiirissä, oli paikallaan olla epäpoliittinen. Muistan suusta suuhun kulkeneen jutun: kun saksalaisten joukot saapuivat Pariisiin, Picasso istui ja piirsi omenaa…Sellainen oli meidänkin asenteemme: istu ja piirrä omenaasi, välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin myös elin viisiinkymmeniin asti. Kansalainen minussa on nyt herännyt.” Sorokinin mukaan ”jokaisen tulee herätellä kansalainen itsessään.”

Demokratia tarvitsee kansalaisia, ei kuluttajia. Mutta suuri osa kansasta – eikä vain äänestäjistä – nukkuu. Sitä korostaa toinen Kerberoksessa julkaistu artikkeli. Christopher Lasch vastaa kysymykseen ”Missä oikeisto on väärässä?” Se on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, mutta on ihmeellisen tuore ja visionäärinen: puhuu kuin tästä päivästä. Kun lukee Laschin artikkelin, tulee ajatelleeksi miten meilläkin on jo paljon tabuja – asioita joista ei saa puhua – ja jotka ovat siirtyneet poliittisen korrektiuden piiriin. Suuri joukko on myös naamioitunut edistyksellisiksi ajatuksiksi. Orwelliin viitaten, Lasch toteaa että ”varma ongelmien merkki on se, ettei asioista voi enää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kuvata niitä suorasukaisesti.”

Demokratia tarvitsee hereillä olevia kansalaisia, ei passivoituneita kulutusnarkomaaneja. Lehdistöllä olisi tärkeä rooli toimia kansakunnan unilukkarina. Sen tulisi nostaa esille konsensuspolitiikasta poikkeavat tabut. Sen tulisi tutkiskella vallan markkinoimia itsestäänselvyyksiä sekä politiikan ja kaupan linkkejä. Demokratiassa tarvitaan kriittistä ja moniarvoista lehdistöä. Uskomme, että meillä sellainen on. Olemme taipuvaisia itsekehuun ja kavahdamme ihmisiä, jotka nostavat ongelmat esiin. Bonnier konsernia on vaikea väheksyä. Konsernin mukaan vielä 2000-luvun Suomessakin esiintyy yrityksiä vaientaa kiusallisia kysymyksiä esittävien äänet.

Suomen perustuslain mukaan kansalaiset saavat sanoa ja kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, mutta saako niitä julkisille arvovaltaisille foorumeille? Hömppäheittojen sekaan ne helposti saa ja sinne ne hukkuvat, kuten lienee tarkoituksin. Kaikkien mielipide ei paina yhtä paljon. Valtaeliitillä on kaikkialla pyrkimys määrittää mikä maailmassa on ’totta’ ja tärkeätä. Se myös suosii itselleen uskollisia ja luotettavia äänitorvia. Jo 1840-luvulla J. V. Snellman joutui tämän epädemokraattisen prosessin kärsijäksi kirjoittaessaan yhteiskunnallisista kysymyksistä Saimaa-lehdessä.

Huolestuttava on myös eduskuntalaitoksemme tila. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta. Demokratian uhkana ovat parlamentaariset prosessit, joissa yksityissektorin edustajat häärivät kansan valitsemien edustajien rinnalla, kuten kävi nyt hallitusneuvotteluissa. Samalla kun kansalaiset ovat entistä vähemmin kiinnittyneitä edustuksellisen demokratian instituutioihin, liimautuvat kauppalobbarit niihin entistä julkeammin. Ne eivät edes vaivaudu enää piileskelemään kulissien takana.

Demokratia on jatkuva prosessi, samalla kun se on myös päämäärä. Päämäärä ei ole pääteasema, pikemminkin ideaali, jota – parhaassa tapauksessa – koko ajan lähestytään. Sitä tulee myös koko ajan vahtia, ja keskustelua uusintaa muuttuvien haasteiden mukaan. Tarkkana pitää kuitenkin olla, etteivät uutuusfetisistit sotke sitä vääriin asioihin. Nykyään markkinoitu kulutuskansalaisen idea on yksi tällainen lordikonsepti, demokratian kadotukseen johtava tie.

Meidän pitäisi keskittyä demokratiaa parantaviin ja syventäviin prosesseihin, mutta koko ajan joudumme puolustamaan jo saavutettuja demokratian periaatteita. Meidän tulisi voida tukea perustuslain toteutumista. Tärkeää olisi parantaa perustuslaissakin ilmaistuja osallistavia prosesseja, kuten kansalaisten osallistumisoikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Siihen tarvitsemme uusia osallistavia prosesseja ja instituutioita. Meillä vielä vallitsee auktoriteetti-kulttuuri. Asiantuntijat asettuvat kansalaisten yläpuolelle neuvomaan kansalaisia kuin lapsia. Meillä vallitsee myös demokratiakäsitys, joka suhtautuu vielä epäilevästi kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoon ja vaikuttamiseen. Näin esimerkiksi Oikeusministeriön demokratiayksikön kohdalla. Se teetätti demokratiaindikaattorit 12 tutkijalla, jotka konsultoivat toisiaan ja toisia tutkijoita ilman kansalaisjärjestöjen edustajien mukanaoloa!

Myös yhteiskunnallisesti toimivien kansalaisjärjestöjen tila on kaventumaan päin. Sitä häiritään leimaamalla mielenosoitukset mellakoiksi. Siitä kertoo myös yritykset kieltää toreilla osallistuminen. Myös demokratiaprosesseja yritetään ulkoistaa. Pari kuukautta sitten konsulttifirma kutsui järjestöni hankkimaan – korvausta vastaan - kansalaistapahtumaan virkeitä vanhuksia. Firmalle oli ulkoistettu kansalaiskampanjan tekeminen!

Kansalaisjärjestösektori on sekin kriisissä. Aila-Leena Matthiesin mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) se edustaa enää harvoin kansalaisia. Vahtikoirat ovat hampaattomia ja vallanpitäjien talutusnuorassa. Äänessä ovat konsensuksen kannattajat ja erimielisyys tukahtuu jo paikallistasolla. Vahtikoiran roolin sijasta kansalaisjärjestöt valjastetaan mieluimmin rahtihumman asemaan, vallanpitäjien palveluntarjoajaksi.

ATTAC ei ole jäänyt vierestä seuraamaan nykyistä kehitystä. Olemme laatineet demokratia periaatteet ennen kaikkea EU:ta varten. Ne sopivat aivan yhtä hyvin myös kotimaan tilanteeseen. Samalla on demokratisoitava tiloja, jotka on suljettu avoimen keskustelun ulkopuolelle. Tätä on Teivo Teivanenkin korostanut ja kiinnittänyt huomioita siihen, miten menetämme demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia kapitalistisessa järjestelmässä. Samalla on pyrittävä tukemaan sellaista yhteiskuntakehitystä (public policy), jossa rajoitetaan rahan vallan tunkeutumista elämän kaikille alueille, ja etenkin alueille joille sillä ei ole asiaa. Raha on Midas: sillä on taipumus muuttaa kaikki kaltaisekseen. Yhteinen hyvä muuttuu hyödykkeiksi ja yhteiskunnan syvempi ja henkisempi kehitys kärsii, kun jokaisen aktiviteetin on perusteltava olemassaolonsa oikeutus vain taloudellisten seikkojen avulla. Näin kaikesta tulee yritystoimintaa. Uutistoimittamisesta tulee viihdyttämistä. Tiedonhankinnasta ja oppineisuudesta tulee innovaatiokilpailua. Sosiaalityöstä tulee teknokraattista köyhyyden hallitsemista. Myös ihminen tuotteistetaan. Hänellä ei ole arvoa, jos hän ei ole tuottava tai varakas. Samalla globalisaatio ajaa kaikkia toimijoita hajalle. Yhteiskunnista irrallinen toiminta korostuu. Päämääränä on välitön hyöty, ei pitkä ja kestävä vastuu, syvät sitoumukset.

Anita Kelles-Viitanen