Kiitos, kiitos kiltit lapset

...Suomen Attac kiittää Suomen ulkoministeriä lausunnoistaan...Norjan kehitysministeri kiittää Suomen Attacia saamastaan tunnustuksesta...Kehityspoliittinen toimikunta kiittää Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeriä hänen työpanoksestaan...Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri kiittää Kehityspoliittista toimikuntaa toimikunnan jäsenten tekemästä työstä...

Kiitoksia riittää ja satelee. Onko siis niin, että maailma onkin varsin kelpo paikka elää ja huoli globaalista epäoikeudenmukaisuudesta on lähinnä kärttyisten ihmisten kitinää? Onko niin, että kaikki toimivat aina ja vain yhteisen hyvämme eteen, eikä kukaan vedä kotiin päin. Joulupukilla on siis vain kilttejä lapsia lahjottavanaan, ja joulupöytä notkuu herkkuja. Ja kuten tiedämme: jouluna yölläkin saa syödä. Näin voisi puheiden perusteella kuvitella, mutta näin tuskin on.

Viime viikkojen kiitostulvat saavat miettimään, millainen osa kritiikille on jäänyt poliittisessa kulttuurissamme – tai tarkemmin ottaen, onko sille jäänyt roolia lainkaan. Attacin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut murskata ajatus vaihtoehdottomuudesta. Tämän pitäisi edelleenkin olla yksi Attacin perusideoista. Vaihtoehdoista puhuminen on kuitenkin vaikeaa, jos poliittiset ristiriidat pyritään hautaamaan ja piilottamaan kiitospuheiden taakse.

Suuryrityksen etu ei aina ole yhteneväinen pienviljelijän edun kanssa. Veroparatiisissa majaansa pitävä yhtiö hyötyy verottomuudesta, mutta hyötyvätkö paratiisin kansalaiset? Jos palvelujen kauppa kehitysmaiden ja EU:n välillä avataan, hyötyvätkö molemmat järjestelystä yhtä paljon?

On selvää, että maailmantaloudessa kaikilla ei ole samat intressit, vaikka näin ehkä usein väitetäänkin. Maailman talouskasvu ei vielä kerro paljoakaan siitä, kuka on huomenna onnellisempi kuin tänään. Siksi on tärkeää, että poliittisista erimielisyyksistä ja vastakkaisista tavoitteista puhutaan suoraan. Siksi on tärkeää, että (kehityspolitiikassakin) argumentoidaan erilaisten vaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan. Maailma ei todellakaan ole valmis eikä oikeudenmukainen. Päinvastoin, maailmaa tuskailee katastrofin kourissa, ja ihmisten välinen eriarvoisuus näännyttää, turhauttaa ja lopulta tappaa ihmisiä. Tavassa, jolla me suomalaisetkin hoidamme maapalloamme ja tavassa, jolla suhtaudumme maailmamme ihmisiin, ei ole paljoakaan kiiteltävää. Oikeastaan meillä on lähinnä hävettävää.

Sanonnan mukaan kissa ei elä kiitoksella. Myös poliittisten toimijoiden – ja Attacin - ruokalistaan pitäisi kuulua paljon muutakin kuin kauniita sanoja. Olisikohan aika aloittaa riitely?

Hanna Kuusela