Velkaliike Nairobin sosiaalifoorumissa

Nairobissa järjestetystä Maailman sosiaalifoorumista on kirjoitettu paljon järjestöjen uutis- ja blogivirrassa, ja tapahtumasta onkin hieman vaikeaa löytää uutta sanottavaa. Koska itse kuitenkin liikuin paikan päällä Attacin velkakampanjan edustajana, on syytä sanoa muutama sananen siitä, miltä kansainvälinen valkakampanjointi näytti sosiaalifoorumista käsin katsottuna.

Kehitysmaiden sietämätön velkataakka on puheenaihe, joka on etelän agendalla erittäin korkealla, siinä missä pohjoisessa se hypähtelee esiin korkeintaan G8-kokousten uutisoinnin yhteydessä. Asiaan perehtyneille tilanne on selkeä: köyhimmät maat kärsivät yhä velkataakasta, joka estää paitsi taloudellisen tulevaisuusperspektiivin, myös taloudellisen itsenäisyyden. Jälkikolonialismissa maita hallitaan velkojainstituutioista käsin.

Kansainvälinen velkaliike eli mediahuomion huippuhetkeä rikkaissa maissa vuosituhannen vaihteessa, jolloin Jubilee-liike vaati näkyvästi kehitysmaiden velkojen mitätöintiä. Tästä on päästy hyvin vähän eteenpäin: kehitysmaille myönnetyt velkahelpotukset ovat olleet lähinnä kirjanpitoharjoituksia, joiden myötä on todettu ääneen etteivät maat kykene maksamaan tiettyä osaa veloistaan. Velkaa on kuitenkin jätetty maksettavaksi sen verran, että suurten talousinstituutioiden saneluvalta on pysynyt ennallaan. Velkaliikkeen globaalille ryhdistäytymiselle olisi tilausta, ja Nairobissa käydyissä keskusteluissa vahvistui vaikutelma, että myös maailmanpoliittinen hetki olisi tälle otollinen.

Globaalissa tapaamisessa on erityisen hienoa oppia ymmärtämään kampanjoiden agendaa eri puolilla maailmaa. Afrikkalaisten velkakampanjoitsijoiden kanssa jutellessa muistaa, että velkaliikkeen kaltainen solidaarisuusprojekti ei ole niin abstrakti kuin miltä usein meilläpäin vaikuttaa. Paikalliset velkakampanjat tekevät usein myös sosiaalista työtä, ja koulutus, elämä slummeissa, vesi ja vastaavat teemat nivoutuvat luontevasti yhteen velkakampanjat vaatimusten kanssa. Peruslähtökohta on vaatia hallituksia kieltäytymään velanmaksusta – ainakin itä-Afrikan liikkeillä tämä tuntuu olevan varsin laajasti jaettu agenda.

Erityisesti sosiaalifoorumin velkakeskusteluissa korostui kaksi teemaa. Ensinnäkin, miten onnistua tehokkaammin painostamaan rahoituslaitoksia, erityisesti Maailmanpankkia. Toiseksi, miten velkahelpotukset tulisi kytkeä siihen, että rahat todella menevät tarpeellisiin sosiaalisiin ohjelmiin kehitysmaissa.

Rahoituslaitosten painostamisessa tuntuu olevan erityinen momentum tällä hetkellä, kun useat pohjoisen hallitukset ovat alkaneet näkyvämmin vaatia Maailmanpankkia korjaamaan politiikkaansa. Iso-Britannia jäädytti vasta rahoituksensa Pankille, pitäen rahoituksen jatkumisen ehtona selvitystä Pankin politiikan muuttumisesta. Vaikka järjestöjen mielestä Iso-Britannia tyytyi liian kevyeen selvitykseen, ele on merkittävä. Myös Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa on käyty vastaavanlaisia keskusteluja. Kampanjan toiveena on, että Maailmanpankkia rahoittavissa maissa käynnistyisi eräänlainen lumipalloefekti, jossa maa toisensa perään vaatisi Pankilta kehitysmaille saneltujen taloudellisten ehtojen lieventämistä. Samoin keskusteltiin mahdollisuuksista painostaa muita Maailmanpankille rahaa lainaavia tahoja, kuten (meidän politiikallemme etäisiä amerikkalaisia) eläkerahastoja.

Toki kampanja ei ole ongelmaton. Etelän kampanjoitsijoista osa oli etunenässä innostamassa Pohjoisen järjestöjä tähän kampanjaan, mutta osa näki siinä riskejä. Lyhyellä tähtäimellä rahoituksen jäädyttäminen voisi tuottaa ongelmia Etelän maille, sillä lainarahan ohella myös lahjarahan määrä saattaisi vähentyä. Onko köyhillä varaa ottaa riskiä, vaikka lopputulos olisikin pitkällä tähtäimellä oikeudenmukaisempi?

Keskustelu velkahelpotusrahojen perillemenosta on erityisen vaikea, koska uusliberaalien talousehtojen lomassa Maailmanpankki on käyttänyt köyhyyden vähentämisen ja korruption vastaisen taistelun retoriikkaa niin, että Pankin politiikka tuntuisi nopealla vilkaisulla olevan linjassa monien kansalaisjärjestöjen vaatimusten kanssa: rahat halutaan oikeaan osoitteeseen. Uusliberaalit ehdollisuudet ovat kulkeneet muiden ehtojen lomassa, osana samaa pakettia. Monet afrikkalaiset kuitenkin korostivat, että ehdollisuudet eivät ole ainoa, saati paras, tapa lähestyä korruptio-ongelmaa. Ehtojen sanelu ulkopuolelta ei useinkaan tuota tuloksia, siinä missä kansalaisliikkeet maan sisällä voivat saada aikaan merkittäviä muutoksia. Kenialainen ruohonjuuritason järjestö voi vaatia päättäjiä tilivelvollisiksi, tiedottaa väärinkäytöksistä ja niin edespäin, siinä missä Maailmanpankki on oudossa roolissa vaatiessaan samaa. Afrikkalaisten järjestöjen näkökulmasta korruption ja Maailmanpankin vastainen kampanjointi näyttäytyykin saman kampanjan eri puolina.

Myös kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n osalta kampanjat ovat tietynlaisen momentumin hetkessä. IMF menetti paljon uskottavuuttaan Aasian talouskriisin yhteydessä, ja maailmalla näytetään yleisesti ajattelevan, että rahasto on kiinnostuneempi sijoittajien rahojen kuin heikkojen talouksien pelastamisesta. Jotkut Etelä-Amerikan maat ovat maksaneet velkansa IMF:lle ennätysajassa saavuttaakseen taloudellisen itsenäisyyden, toiset taas lainaavat mieluummin muista lähteistä, kuten kasvavalta Kiinalta. IMF on pulassa, ja se mahdollistaa laitoksen poliittisen painostamisen. Jotain kertoo sekin, että sosiaalifoorumissa oli kuuleman mukaan paikalla IMF:n pr-osaston edustaja!

Kuitenkin jos IMF:n roolille todella aiotaan tehdä jotain, on muistettava että sillä on myös tehtävänsä kansainvälisessä taloudessa talouskriisin sattuessa. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää tuoda kansainväliselle agendalle mahdollisia keinoja ehkäistä talouskriisejä. Tämä on Attacin toiminnan ydintä, koska Tobinin vero ja muut vastaavat mekanismit ovat juuri tällaisia keinoja.

Teppo Eskelinen