Attacin kritisointia, aktivistin navankaivuuta ja postkolonialismia

Kirjoitin vuoden 2006 Bamakon sosiaalifoorumin jälkeen vannoutuneena attaclaisena Vihreään lankaan seuraavaa:

”Emmekö todellakaan pysty parempaan? Miten meistä tuli näin maltillisia, vai olemmeko aina olleetkin? Pysähdymmekö koskaan miettimään, että ehkäpä hyvää tarkoittava toimintamme onkin juuri sitä, mitä hallituksemme meiltä tarvitsevat. Kun kansalaisjärjestöjä on kuultu, voivat hallitukset hyvillä mielin tehdä päätöksiään. ---
Luulemme tekevämme yhteistyötä etelän kanssa, mutta kontaktimme etelän järjestöihin ovat lopultakin harvassa. --- Itsetyytyväisyys johtuu tietysti myös kulttuurisesta etäisyydestä – siitä, ettei vuosisatoja kestänyt kanssakäyminen ole varsinaisesti lähentänyt Eurooppaa ja Afrikkaa.”

Bamakon foorumi oli saanut ajatukseni liikkeelle. Palattuani Suomeen vierailin hetkellisesti itsekritiikin maastossa. Näyttää siltä, että pienet kulttuurishokit parantavat kriittistä mielenlaatua. Bamakon muistot nimittäin hiipivät jälleen mieleen kuunnellessani luentoa Lontoossa. Postkolonialistisen tutkimuksen kiintotähti Gayatri Chakravorty Spivak piti menneellä viikolla (8.11.2007) luennon Goldsmiths Collegessa. Spivak on akateemisesta vaikeaselkoisuudestaan ja armottomuudestaan kuuluisa Columbia Universityn professori, Derridan oppilas ja vannoutunut dekonstruktionisti, joka kuitenkin jatkuvasti tekee kenttätyötä Intian maaseudulla köyhien ja alistetuimmassa asemassa olevien kanssa.

Spivak puhui otsikolla ”Revisiting Postcolonialism”, mutta oikeastaan luennon aiheena oli altermondialistinen tai toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike ja Attac sen kärjessä.

Spivak sanoi puhuvansa liikkeen sisältä, osana sitä, mutta silti – tai juuri siksi – armottoman kriittisesti. Spivakin vahvuutena onkin aina pidetty hänen valmiuttaan kritisoida niin omaa asemaansa kuin itseään lähellä olevia voimiakin. Pahimmat ruoskaniskut kohdistuvat lähimpiin – niihin, joiden silmät ovat sulkeutuneet hyväntahtoisuuden eetoksessa.

Mitä Spivak sitten sanoi?

Pääviesti oli kutakuinkin selvä, eikä mitenkään uusi hänen suustaan: hyvää tarkoittavat pohjoisen aktivistit tekevät yhteistyötä hyvää tarkoittavien etelän kumppaneidensa kanssa ja päätyvät kosmopoliittisessa visionäärisyydessään unohtamaan ja sivuuttamaan maailman köyhät, alistetut ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Spivak kutsuu tätä ”romanttiseksi radikalismiksi” ja ”hyväksi imperialismiksi”. Hänelle nykyvaatimukset globaalista hallinnasta tai hallinnosta näyttäytyvät ylhäältä alas johdettuina yrityksinä tehdä hyvää. Ja juuri tämä ylhäältä alas kulkeva valtaprosessi on se, mistä Spivak on kaikkein eniten huolissaan ja se perusongelma, mistä hän näkee merkkejä etenkin Attacissa.

Kuunnellessani kaksituntista Attacin kritisointia 600 ihmisen juhlasalissa ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka suuri tarve kansalaisyhteiskunnassa olisi jatkuvalle itsekritiikille – tai jollekin sellaiselle, mitä Antonio Gramsci kutsui autokritiikiksi, itsekritiikiksi, jossa pohditaan myös niitä suhteita, jotka ovat tuottaneet esimerkiksi meidät aktivistit ja meidän liikkeemme. Miksi Attac syntyi? Mihin kysymyksiin se yrittää vastata? Onko se ainoastaan vastustamassa joitain lähihistorian kehityskulkuja, vai sisältyykö siihen myös luovuutta, mahdollisuuksia, rakentavaa voimaa?

Perusongelman Attacille näyttää synnyttävän se, että vapautuminen finanssimarkkinoiden vallasta ei vielä tarkoita, että tietäisimme, mitä tällä vapaudella pitäisi tehdä. Spivakin analyysin mukaan Attac – ja yleisemminkin toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike – syntyivät seurauksena sekä kansallisvaltioiden että vasemmistolaisten vallankumousten epäonnistumisesta. Tällainen analyysi maalaa tietysti melko leveällä pensselillä, mutta jos tulkinta on oikea, liikkeemme ongelma tai haaste on todellinen. Kansallisvaltioprojektit ja vallankumoukset olivat yrityksiä rakentaa uudenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä vapautumisen jälkeen, kun taas meidän projektimme rakentava ja uutta luova puoli on hämärämpi.

Monien Attacia – ja muita esimerkiksi sosiaalifoorumeihin osallistuvia liikkeitä –sivusta seuraavien mielestä yhden suurimmista ongelmista liikkeelle synnyttää se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kapitalismikriittinen liike oikeastaan on. Kysymys on tärkeä, mutta en lähde kehittelemään sitä tässä (osittain, koska se on kysymyksistä vaikein ja osittain siksi, että se saisi suuren osan lukijoista takajaloilleen).

Jos siis emme osaa – tai halua – ratkaista suhdettamme kapitalismiin, mitä sitten voimme tehdä? Ehkä se, mihin Attacin pitäisi lyhyellä tähtäimellä pystyä, on paikallinen toiminta, paikallinen ajattelu ja uusliberalismin haastaminen alhaalta ylöspäin. Niin, että Spivakin tai Gramscin sanoin: jokainen kansalainen tai ihminen hallitsisi. Ja juuri tämän ymmärtämisessä tarvitsemme enemmän sitä, mistä Bamakon jälkeen kirjoitin ja mistä (äärettömän akateemisessa) postkolonialistisessa keskustelussa on kyse. (Tästä Spivakin luennon otsikko Revisiting Postcolonialism.) Tarvitsemme yritystä oppia niiltä, joiden ääni ei tule läpi, niiltä, jotka ovat alistettuja suhteessa meihin, niiltä, jotka lopulta kärsivät kaikkein kipeimmin uusliberalismin tai nykyisen maailmanjärjestyksen vaikutuksista. Tarvitsemme dialogista oppimista, josta Paolo Freire on puhunut; tarvitsemme autokritiikkiä, josta Gramsci on puhunut; ja tarvitsemme käytännön ja älyllisen pohdinnan yhdistelyä. Mutta se, mitä meidän ei pidä yrittää tehdä, on puhua näiden alistettujen puolesta, yrittää edustaa heitä tai olla hyväntahtoisia ylhäältä alas. Edustaminen tai puolesta puhuminen ei ole mahdollista, koska meidän ja heidän välillä vallitsee hierarkia, jossa juuri me olemme niitä, joilla on valta. Spivakin sanoin: Ei ole mahdollista paeta sitä, että on itse etuoikeutettu, mutta on synnytettävä raivo sitä logiikkaa kohtaan, joka synnytti tämän etuoikeutetun aseman.

Itse olin ollut seitsemän vuotta aktiivinen Suomen Attacissa, kunnes lähdin tekemään kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa lontoolaiseen yliopistoon. Ehkä ensi näkemältä ei näytä siltä, että olisin lähestymässä alistettuja tai oppimassa heiltä, mutta toisaalta elitismiltä haiskahtava valintani näyttää ainakin muistuttavan minua puolentoista vuoden takaisista itsekritiikin hetkistä (aktivoituivatpa ne sitten akateemisen auktoriteetin luennolla tai yleisen maailmantuskan ansiosta). Siksi tämänkin blogikirjoituksen voinee päättää samoihin sanoihin kuin Vihreän langan tekstini. Itseäni vaivaa edelleen sama kysymys (ja ehkä juuri yritys vastata siihen voi oikeuttaa edes osan siitä työstä, mitä aion tulevina vuosina tehdä):

”Kulttuurintutkimukseen luotiin 1900-luvun lopulla muodikas käsite "postkolonialismi", jolla viitataan kolonialismin jälkeiseen aikaan. Sen rinnalla tosin puhutaan myös uuskolonialismista, koska ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Vaivaako meitä jälleen valkoisen miehen tuskallinen sivistystaakka?”

Hanna Kuusela