Kehityspolitiikka eilen, tänään ja huomenna?

Aloitin perjantai-aamuni lukemalla South Centren taustapaperin EU-maiden ja ATK-maiden (Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden) tekeillä olevista taloudellisista kumppanuussopimuksista, jotka tunnetaan nimellä EPA-sopimukset.

Kehitysmaiden hallitusten perustama South Centre toimii Genevessä, missä myös Maailman kauppajärjestö WTO pitää toimistoaan. Tämän järjestön tarkoituksena on tukea ja valistaa kehitysmaiden kauppaneuvottelijoita.

EPA-neuvottelijoille laadittu peruskurssi on tarpeellista luettavaa myös meille eurooppalaisille kansalaisaktivisteille, jotka emme EPA-neuvotteluihin osallistu. Sopii kuitenkin kysyä, onko meidän tehtävämme yrittää pelastaa mikä on pelastettavissa EPA-sopimuksissa.

South Centren paperia lukiessani muistelen kehitysyhteistyöpolitiikan omia kehitysvaiheita, ja siinä ohessa minun henkilökohtaisia kehitysvaiheitani.

Tärkeä oman kehityspoliittisen näkemykseni muototumisen kannalta oli Länsi-Afrikan matka, jonka tein 21-vuotiaana vuonna 1969.

1960-luku oli YK:ssa julistettu kehityksen vuosikymmeneksi. Kehitys oli silloin jotakin
pelkästään myönteistä ja toivottavaa. Siihen aikaan ei vielä ymmärretty puhua ekologisesti kestävästä kehityksestä. Satuin kuitekin kuulumaan (opiskelija)sukupolveen, joka tajusi virallisten kehityspuheiden taloudellisen kestämättömyyden. Johan von Bonsdorff
yhdessä Johannes Pakaslahden kanssa kokosivat silloisen kehitysajattelun kritiikkinsä pamflettiin Valistuneet saalistajat. Kenelle hyöty kehitysavustamme? (Ärrä-kirja 1970).

Suomen kehitysapu- , myöhemmin kehitysyhteistyöpolitiikkaa johtivat siihen aikaan suomalaisten vientiyritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Ahti Karjalainen. Nykyään sitä johtavat ylikansallisten yritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva. Onkohan ero kovin merkittävä kun kehityspolitiikan jatkuvuus ruumiillistuu Väyrysen ja Kanervan
henkilöissä. (Hekin olivat mukana jo 1970-luvulla.)

Vuonna 1969, Togon pääkaupungissa käydessäni, Lomén sopimusta ei vielä ollut. Eurooppalaisten afrikkalaiset siirtomaat olivat vasta muodostuneet itsenäisiksi valtioiksi. Niiden pyrkimykset muodostaa yhtenäinen kehityspoliittinen liittotuma, ts. panafrikanismi eli afrikkalainen
federalismi, oli jo ehtinyt valua hiekkaan kun Lomén sopimus entisten siirtomaavaltioiden ja siirtomaiden välille solmittiin vuonna 1975.

Lomén sopimus oli hengeltään kehityspoliittinen, vaikka siihen aikaan tosin puhuttiin myös - ja aiheellisesti - uuskolonialismista. Mutta 1970-luvun uuskolonialismiin sisältyi siis tiettyä vastuullisuutta, ts. teollisuusmaat ottaisivat vastuuta kehitysmaiden kehityksestä. Lomén
sopimus erosi tässä mielessä merkittävästi nyt tähtäimessä olevista EPA-sopimuksista, jotka velvoittavat ensisijaisesti ja realistisesti katsoen miltei yksinomaan vapaakauppaan.

Niinpä Lomén sopimus tähtäsi (kuten South Centren paperissa muistutetaan) kehitysmaiden julkisten palveluiden kehittämiseen, ei palveluiden kaupan vapauttamiseen, mikä on EPA-sopimusten keskeinen tavoite. Tässä on kysymys nykyisen kehityspolitiikan kokonaisuutta hallitsevasta piirteestä, sillä palveluiden osuus on maasta riippuen 25-75% kaikesta kaupasta ja myös tavarakauppaan elimellisesti kietoutuvaa toimintaa.

Kun Suomen hallitus nyt julkaisee uuden kehityspoliittisen ohjelmansa, kysymys ei siis enää ole kehitysmaiden julkisten palveluiden eli yhteiskuntien kehittämisestä, vaan ainoastaan eurooppalaisten liikeyritysten asemien
parantamisesta Afrikan, Karibian Tyynenmeren markkinoilla.

Kuten tiedämme, viralliset tahot niin meillä kuin globaalisessa Etelässä kuitenkin mielellään jatkavat kauniita puheitaan kehityksestä ja kehityspolitiikasta. Niinpä he ovat asettaneet kehityspoliittisia vuosituhattavoitteita. He julistavat taistelevansa urheasti köyhyyttä
vastaan. Ja äänitorvikseen he ovat valinneet Bonon ja Geldofin, jotka esiintyvät maailman talousfoorumeissa ja innostavat popmusiikin voimalla meitä kaikkia mukaan tukemaan ja toteuttamaan heidän jaloja pyrkimyksiään.

Oi, jospa kehityspolitiikan ongelmat ratkeaisivat sillä että me kaikki huomioisimme EPA-sopimusten mainion "kehitysulottuvuuden" ja tekisimme parhaamme tukeaksemme G8-maiden johtajia ja omaa Ilkka Kanervaa sekä Paavo Väyrystä kehitysmaiden kehittämiseksi!

Mutta kehityspolitiikka ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Sillä eurooppalaisten valtioiden siirtomaavallan luhistumisen jälkeinen kehityspolitiikka on toistaiseksi ollut petollista ja vilpillistä. Se on pelkkä veruke, jonka varjolla kehitysmailta viedään luonnonvaroja ja kotiutetaan pääomia. Eurooppa ottaa edelleen Afrikasta paljon enemmän kuin Eurooppaa antaa.

Tämä ottaminen, jota toisinaan kutsutaan riistoksi, on sitäpaitsi suurelta osaltaan illegaalista - ainakin eurooppalaisten oikeuskäsitysten mukaan:

"Kehityspelin puuttuva pala on laittoman pääomavirran vaikutus globaaliin
köyhyyteen. Rikkaista maista virtaa vuosittain apua noin 50 miljardia dollaria
kehitysmaihin ja siirtymässä oleviin maihin. Samaan aikaan vastakkaiseen
suuntaan pois köyhistä maista virtaa kuitenkin likaista rahaa - sen kaikissa
muodoissa - noin 500 miljardia dollaria. Sisään virtaava apu hukkuu
luvattomaaan, ulospäin suuntautuvaan pääomavirtaan. Lännen jokaisen apuna jakaman
dollarin edestä otamme takaisin noin 10 dollaria pöydän alla tapahtuvissa
liiketoimissa." (1)

Mitä se sellainen kehityspolitiikka on olevinaan? Sitä voidaan edelleen
kutsua vaikkapa... valistuneeksi saalistukseksi.



(1) "The missing piece of the development puzzle is the impact of [...]
illegal capital flight on global poverty. About Dollars 50bn (Pounds 28bn)
in aid flows to developing and transitional economies from richer nations
each year. At the same time, roughly Dollars 500bn in dirty money - in all
its forms - flows in the opposite direction out of poorer countries. Aid
inflows are swamped by a torrent of illicit outflows. For every Dollars 1
the west distributes in assistance across the top of the table, we take
back some Dollars 10 in illegal proceeds under the table." (Raymond Baker
and Jennifer Nordin: How Dirty Money Binds the Poor, Financial Times, October 13, 2004).