Julkiset palvelut uusliberalismin pakkopaitaan?

Julkisen sektorin työntekijät lakkoilevat ympäri Eurooppaa. Ei etuoikeuksiensa takia,
kuten lehdistö takoo, vaan perässä laahaavien oikeuksiensa puolesta. Kaduilla marssitaan myös meidän edestämme ja oikeuksiemme puolesta. Niihin kuuluu oikeutemme saada jatkossakin hyvät julkiset palvelut. Sellaista palvelua, jota motivoi koko kansan etu, ei harvojen maksukyky. Sellaisia palveluja, joiden laatuun esimerkiksi kuuluu hyvä pitkäkestoinen potilassuhde, ei pörssikurssin perässä tempoileva, alipalkattu pätkätyö.

Lakot ja mielenosoitukset ovat onnistuneet pyrkimyksissään, niin täällä kuin Saksassakin. Niistä ei saa kuitenkaan vetää liian hätäisiä ja turhan optimistisia johtopäätöksiä. Kyseessä voi olla Pyrrhoksen voitto, joka johtaa takaiskuun.

Julkiset palvelualat ovat edelleen uhan alla. Eikä uusliberalistinen valta kannata työntekijöiden oikeuksiakaan. Se haluaisi mielellään päästä eroon ammattiyhdistyksistä. Korkeintaan sille kelpaa yrityskohtainen järjestäytyminen, jossa työntekijät tunnetusti ovat heikoilla. Mutta puhua se osaa. Se käyttää hyväkseen kansalaisten aitoja huolenaiheita ja toiveita. Kukapa voisi vastustaa pyrkimyksiä estää ihmishenkien menetyksiä. Kukapa ei kannattaisi vapauksia. Mutta puheet vapaudesta hämäävät. Köyhien, työttömien, maahanmuuttajien, vanhusten ja muiden syrjittyjen oikeudet jäävät suurpääomistajien oikeuksien jalkoihin. Äänenpainot ovat jo koventuneet. Muttereita kiristetään lakien ja säännösten ympärillä: täällä, EU:ssa ja WTO:ssakin. EU on asettumassa vain yhden mallin taakse. Ei keskustelua siitä, mikä malli on parhaiten toiminut milläkin sektorilla ja missäkin olosuhteissa. Vaihtoehtoja ei muka ole ja kaikki yritetään sovittaa samaan pakkopaitaan.

Viime viikolla osallistuin tutkijoiden ja Euroopan ammattiyhdistysfederaation
konferenssiin. Taisi olla ensimmäinen tilaisuus, jossa ammattiyhdistysliike hakee apua tutkijoilta. Nykyiseen propagandaan tuleekin vastata tutkitulla tiedolla, mitä tarkemmalla sen parempi. On puhuttava käytännöistä, jotka kätkeytyvät hyviltä kalskahtavien sanojen taakse. Konferenssissa kävi ilmi, että retoriikan alla piilee toisenlainen maailma. Eikä se ole se maailma mistä me puhumme: se toisenlainen parempi maailma.

EU:ssa ja WTO:ssa palvelut halutaan avata kilpailulle. Poliittisista liikkeistä Euroopan vihreät ja sosialistit, ammattiyhdistysliike ja kansalaisjärjestöt sekä osa tutkijoista - unohtamatta kansalaisten suurta enemmistöäkään - haluavat säilyttää julkiset palvelut. Yksityistämisen kannattajat ja palvelujen avaajat puhuvat niiden vapauttamisesta. Ne puhuvat myös tehokkuudesta. Mutta ei palveluja minnekään vapauteta, niille vain annetaan toiset suitset suuhun. Deregulaatio eli vapauttaminen on käytännössä reregulaatiota eli palvelujen uutta sitomista kilpailuttamispakkoon ja sen rajaamista liiketoiminnaksi. Se on havaittavissa EU:n kilpailuttamisdirektiivissä sekä markkinoiden yhdenmukaistamispuheissa. GATS:in 6. artikla voi myös avata kilpailulle vapaat kädet, samalla tukkien muut vaihtoehdot. Konferenssissa korostettiin, että EU:n lainsäädäntö ja WTO:n säädökset voivat ajaa julkisen sektorin sellaiseen pakkopaitaan, josta on myöhemmin vaikea irtautua. Yhdessä sovittuja lakeja kun on vaikea purkaa ilman laajaa konsensusta. Lait alkavat
myös säädellä sitä, mikä yksityisessä valtiossa on mahdollista. Juuri tästä syystä muilla sektoreilla vaikuttavat Monsanton kaltaiset monikansalliset yhtiöt vetoavat oikeuksiinsa tuoda kauppojen hyllyille tavaraa, joita suurin osa kuluttajista ei halua. Tällainen toiminta tekee tyhjäksi puheet kuluttajan oikeuksista.

Tutkijat totesivat, että EU:n ja WTO:n päämäärät ovat samat: yhdenmukaistaa Euroopan ja maailman taloudelliset puitteet poistamalla talouden esteitä tavaroiden, palvelujen ja työvoiman liikkumiselta. Tämä prosessi kulkee eri tahtiin eri maissa. Vastarinnan myötä se on hidastunut, mutta ei kadonnut.

Konferenssin mielenkiintoisimman esitelmän piti sen pääpuhuja, tutkija Ben Fine (jolta joulukuussa ilmestyy teos yhdessä Kate Bayliss'in kanssa aiheesta Privatization and Alternative Public Sector Reform in Sub-Saharan Africa). Hän oli
huomannut muutoksia Maailman Pankin ja OECD:nkin asenteissa. Ne ovat luopuneet markkinafundamentalismistaan. Ne jopa tukevat julkista sektoria. Ne ovat nähneet, että markkinat ovat usein epäonnistuneet, kun tulokset oli jätetty vain markkinoiden varaan. Seurauksena on ollut tehottomuutta ja huonoa laatua. Kilpailu on johtanut laadun huonontamiseen. Kyse ei ole vain huonommista raaka-aineista vaan myös palveluista. Kilpailu on myös kasvattanut kustannuksia. Voitot taas ovat menevät omistajille ja osakkeenomistajille, ei välttämättä kuluttajille. Milanon Yliopiston taloustieteen professorin Massimo Florion mukaan yksityissektori ei ole osoittautunut tehokkaammaksi, eivätkä kuluttajahinnatkaan ole halventuneet. Tai jos hinta laski, se johtui teknologiasta, ei kilpailukäytänteistä. Häneltä on keväällä tulossa tästä aiheesta vertaileva tutkimus.

Ilmapiirin muutos johtuu myös siitä, että vastarinta on ollut kovaa, etenkin vesisektorilla. "Helppo" yksityistäminen on jo tehty. Jäljellä ovat vaikeasti kaapattavat tai matalavoittoiset julkiset sektorit.

Kun yksityistämisessä on käynyt köpelösti, on valtiota huudettu apuun. Fine puhui
meneillään olevasta Ison Britannian asuntorahoituskuplasta, jota hallitus yrittää pitää ilmassa yli 30 miljardin punnan voimin. Samalla rahalla olisi voinut rakentaa 20,000 uutta taloa.

Konferenssissa todettiin, että yksityistäminen johtaa myös palvelujen sirpaloitumiseen ja vääristymiseen, kun ne kohdistetaan vain maksukykyiselle vähemmistölle, niiden eksklusiivisia tarpeita varten. Kuten aikaisemmassa Euroopan vihreiden samasta aiheesta pidetyssä kokouksessa todettiin, pienelle ryhmälle tarjottavat palvelut eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Vaihtoehdoista voidaan puhua vain, kun ne koskevat kaikkia.

Yksityissektorin virheistä ei tule vetää hätäisiä johtopäätöksiä. Yksityistämisestä ei ole luovuttu, vauhtia vain on hiljennetty ja strategiaa muutettu. Näin sanoi Fine. Tässä tilanteessa valtioille on annettu tehtäväksi tukea yksityistämisprosessia
ja auttaa yksityissektoria onnistumaan hankkeissa, jotta vältyttäisiin Ison-Britannian rautateiden yksityistämisfiaskoilta.

Mutta eikö olisi parempi luopua julkisen sektorin pakkoliberalisoinnista? Ilmeisesti
ei, sillä sitä ajavat aivan muut syyt. Konferenssissa väitettiin, että liberalisoimis- ja yksityistämisinnon takana on nykyinen globaali finanssikapitalismi, johon olemme siirtyneet. Siinä investoijat ovat syrjäyttäneet yrittäjät taloudellisen kehityksen johtajina. Ne ovat keränneet suuria määriä pääomaa. Raha liikkuu alhaalta ylös, eikä valu alas kuten uusliberalistit väittävät. Investoijilla on jatkuva pula investointikohteista. Sen takia julkinen sektori kiinnostaa niitä. Niille löytyy ottajia, jos sektorilla voi lyödä voitoksi. Muu ei tahdo mennä kaupaksi. Myös valtio on hanakka myymään. Kun se on alentanut yritysverotusta, se ei ole pystynyt täyttämään syntynyttä kuoppaa muulla verotuksella. Niinpä sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julkisista palveluista luopuminen.

Finanssikapitalismi vaikuttaa myös kasvunäkymiin. Tutkijoiden mukaan talous taantuu kun kasattua pääomaa ei saada nopeaan ja tuottavaan kiertoon, kun ei löydy uusia tuottavia sijoituskohteita.

Finelle esitettiin kysymys, mitä tapahtuu, jos nykymeno saa jatkua. Hän näki
kristallipallossaan historian toistuvan. Ensin palataan aikaisempaan yli 100 vuotta vanhaan tilanteeseen, jossa markkinat sirpaloituvat ja tulevat tehottomiksi. Lopulta valtio ja julkispalvelut kutsutaan apuun. Ne olivat aikaisemminkin vastaus markkinoiden epäonnistumiseen. Julkista sektoria ei suinkaan perustettu sosialistisen ideologian takia. Kyse oli markkinoiden epäonnistumisesta.

Konferenssissa korostettiin, että tässä tilanteessa tarvitaan monenlaisia keinoja. Ensinnäkin lisää tutkimusta. Yksityistämisen ja kilpailuttamisen kokemukset on tuotava julki ja keskusteluun. Teoria valtion roolista on ollut kehittymätön talousteoriassa. Nyt se kaipaa selvittämistä. Sen yhteydessä tulee tarkastella julkisen tilan (public space, global commons) sekä palvelujen merkitystä ja roolia mm. sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä. Finen mukaan kukin julkinen sektori on omanlaisensa ja siinä vaikuttavat vain sille tyypilliset lainalaisuudet ja synergiset vaikutukset. Siitä ei voi poimia vain yhtä osasta – kuten rahoitusta – ilman että samalla horjutetaan koko sektoria ja sen yhteiskuntaa koossapitävää roolia. Finen mukaan myös kulutusta tulee tarkastella uudella poliittisella tavalla: ei vain mitä tuotetaan, vaan miten ja kenen ehdoilla.

Konferenssissa päädyttiin korostamaan myös sitä, että vastarinta ei ole toivotonta. Siitä puhuvat osavoitotkin. Sen tulee jatkua. Vastarinnan eri muodoista onkin
tarkoitus keskustella julkisten palveluiden kansalaisjärjestökokouksessa Brysselissä joulukuussa. Siitä myöhemmin lisää.

Anita Kelles-Viitanen