Katse kotimaahan

Attac on syntyjään kosmopoliittinen liike, jonka tarkoituksena on globalisoidun talouden demokraattinen kontrolli. Yhdistyksen nimikin viittaa tarjoamaamme ratkaisuun rahoitusmarkkinoiden demokratisoimiseksi valuuttakauppaa verottamalla. Globaalit uudistukset ovat oikeudenmukaisemman maailman ehdoton edellytys, mutta eivät yksin riitä.

Uusliberaali hegemonia ei tunnusta rajoja. Pääoman oligarkiaan perustuvan globalisaation arkkitehdit ovat miehittäneet kaikki keskeisimmät talousinstituutiot niin Suomessa kuin maailmallakin. Attac on syntynyt tarjoamaan vaihtoehdon uusliberalismille. Näin ollen meidän on katsottava myös kansallista todellisuutta.

Kansallisen politiikan vaikutusmahdollisuuksia tavataan järjestään vähätellä. Niin onkin kieltämättä helpompaa; vastuu päätöksenteosta hämärtyy ja legitimiteettikriisiä potevat päätökset saadaan joten kuten markkinoitua kapitalistisella purkkaviihteellä ja saippuaoopperoilla sohvaperunoiksi turrutetulle kansalle. Todellista liikkumavaraa ei politiikassa edes haluta käyttää.

Toimijat tiedostavat tämän, mutta harva jäsentää ongelmaa siten, että kykenisi katkomaan uusliberaalismin asettamia kahleita. On kuitenkin olemassa joukko uudistuksia, joilla tilanteeseen voidaan saada muutos.

Ensinnäkin kaiken karvaisten uusliberaalien hallintouudistuksien ajaminen sisään julkiselle sektorille on täysin mahdollista lopettaa koska tahansa. Kärkiesimerkkinä on valtion tuottavuusohjelma, jonka keskeisin tavoite vaikuttaa olevan henkilöstön loppuun polttaminen, päämotiivina julkisen sektorin ideologinen karsastaminen. On uskallettava rakastaa byrokratiaansa.

Toiseksi liian tiukat budjettikehykset rajoittavat politiikan mahdollisuuksia. Kehysten löysääminen ei väistämättä tarkoita vastuutonta talouspolitiikkaa. Sen sijaan se väistämättä tarkoittaa demokratian lisääntymistä, kun poliittisille puolueille syntyy tilaa jolla luoda eroja välilleen. Nykyinen tilanne, jossa edellinen hallitus käytännössä sopii seuraavan budjetista, ei kuulu demokratiaan.

Kolmanneksi valtiovarainministeriön (VM) suhteettoman suurta valtaa on rajoitettava. VM johtaa maata ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia, eikä politiikan puolella tunnu olevan ketään haastamassa sen valtaa. VM tulee tämän vuoksi halkaista kahtia, kuten Markus Jäntti on esittänyt. Talouden tehtävänä on palvella muuta yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Neljänneksi on tarkasteltava talouspolitiikan vaihtoehtoja. Työllisyyttä on mahdollista tukea julkisin invetoinnein sen sijaan, että luodaan palvelusektorille työtä tekevää köyhäillistöä erilaisin matalapalkkatukijärjestelyin. Jos rahaa ei muuten löydy, on muistettava, ettei Suomi kansainvälisessä katsannossa ole kovin velkainen maa. Velkaa voidaan huoletta ottaa lisää sen sijaan, että sitä hampaat irvessä maksetaan takaisin.

Viidenneksi eläkerahastot on saatava poliitisen valvonnan piiriin. Eläkerahastot ovat kansallisesti merkittäviä sijoittajia. Niitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kuitenkin suljetusti kolmikannassa ilman minkäänlaista demokraattista kotrollia. Koska eläkerahastoissa on kaikkien kansalaisten rahaa, niiden sijoittuspäätöksiä ei voida tehdä pelkästään liiketaloudellisista lähtökohdista. On huomiotava myös työllisyysnäkökohdat ja sijoituksien eettinen kestävyys. Riskisijoittamisen lisääminen eläkerahastoissa on vaarallista leikkiä, joka voi kostautua kipeästi tavallisille eläkeläisille ja koko kansantaloudelle.

Kuudenneksi Euroopan keskuspankki (EKP) on politisoitava. Nykyisellään EKP ei huomio toimintansa sosiaalisia vaikutuksia. Se on uusliberaalien oppien mukainen, näennäisen epäpoliittinen ameeba, jonka toimintaan demokratia ei yltä. Meidän tulee vaatia Suomen hallitukselta aktiivisia toimenpiteitä EKP:n saamiseksi poliittisen ohjauksen alle.

Vaihtoehtoja siis on. Jokaisen aktiivisen kansalaisen velvollisuus onkin tässä ajassa ennen kaikkea haastaa vaihtoehdottomuuden retoriikka. Edellä esitetyissä aloitteissa on muutama ensiaskel kohti toisenlaista maailmaa.

Mikko Sauli