Helsingin Sanomat on viime aikoina julkaissut näkyvästi useita
nykyistä vapaamarkkinaglobalisaatiota puolustaneita kolumneja.
Tuoreimpana esimerkkinä on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko
Kangansniemen vieraskynä-kirjoitus (7.8.).
Kangasniemi esittää usein kuullun väitteen, jonka mukaan avain
kehitysmaiden taloudelliseen menestykseen löytyy globalisaatioon
osallistumisesta. Hänen mukaansa globalisaatioon osallistuneet
kehitysmaat ovat menestyneet erinomaisesti. Sen sijaan useimmat
Afrikan maat ovat ajautuneet taloudelliseen ja sosiaaliseen
stagnaatioon, koska ne eivät ole integroituneet globalisaatioon yhtä
innokkaasti.
Kangasniemi pitää erityisesti Kiinan taloudellista menestystä hyvänä
esimerkkinä globalisaation tuottamista hyödyistä. Kiinan
talousmenestyksen selittäminen globalisaatiolla on kuitenkin
kyseenalaista. Ensinnäkin markkinoiden toimintaa on Kiinassa säädelty
raskaasti. Maassa on pitkään ollut käytössä tehokkaita
pääomakontrolleja. Toiseksi maalla on edelleen valtava julkinen
sektori - erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Tätäkö
Kangasniemi tarkoittaa "globalisaatioon osallistumisella"?
On myös perusteetonta väittää, että suurin osa Afrikan maista on
pysytellyt globalisaation ja vapaamarkkinauudistusten ulkopuolella.
Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on keskeinen asema
maailmantaloudessa muun muassa mineraalien, öljyn ja kahvin
tuottajina. Näissä maissa on myös jouduttu toteuttamaan varsin
oikeaoppisesti Washingtonin konsensuksen mukaisia uusliberaaleja
talousuudistuksia. Tämä on ollut seurausta Bretton Woods -laitosten
rakennesopeutusohjelmista, joihin nämä maat on ehdollistettu
pitkäaikaisen velkakriisin vuoksi.
Vapaamarkkinaglobalisaation ongelmat eivät rajoitu ainoastaan
Kangasniemen mainitsemiin muutamiin "lieveilmiöhin". Globalisaatio
näyttää näivettäneen myös talouskasvua. Vaikka maailmantalous on
kasvanut viime vuosina suotuisasti, on henkeä kohden laskettu
maailman talouskasvu jäänyt viimeisen 30 vuoden aikana
vaatimattomaksi. Tarkat lukemat ovat riippuvaisia laskutavasta, mutta
viesti on kuitenkin selvä: maailman talouskasvu oli 1950- ja 60-
luvuilla huomattavasti nykyistä rivakampaa.
On totta, että maailmantalous on kasvanut jonkin verran uusliberaalin
globalisaation aikakaudella. Lienee myös totta, että äärimmäinen
köyhyys on vähentynyt samaan aikaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoitus
globalisaation onnistumisesta. Aiempi kiinteisiin valuuttakursseihin
ja pääomakontrolleihin perustunut maailmantalouden
sääntelyjärjestelmä pystyi tuottamaan vahvempaa kasvua ja vähentämään
köyhyyttä nykyjärjestelmää tehokkaammin.
Uusliberaali globalisaatio ei ole epäonnistunut ainoastaan
taloudellisena projektina. Se on myös lisännyt eriarvoisuutta
räjähdysmäisesti ja kaventanut demokratian alaa. Paluu
kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin ei ole kuitenkaan enää
mahdollista eikä toivottavaa. Suurimpana haasteenamme onkin
globalisaation demokratisoiminen. Esimerkiksi globaalit
verotusjärjestelmät ja kysynnänsääntelymekanismit olisivat toimivia
keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.
Lauri Holappa
Kirjoitus tehtiin alunperin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
1950- ja 1960-lukujen talouskasvun vertaaminen 1970-luvun alun jälkeiseen aikaan ja tästä jonkin johtopäätöksen vetäminen globalisaation vaikutuksista on huonoa vertailua. Siinä 1970-luvulla kun koko ns. fordistinen tuotantotapa tuli tiensä päähän eli siis se tapa tehdä asioita, joka oli aiemman valtaisan kasvun (ns. kulta-aika) taustalla. Juuri tämä kriisi johti hegemonian kääntymiseen uusliberalismin puoleen.
Nykyinen järjestely on varmasti epäonnistunut ja ehkä jopa tuottaa vähemmän kasvua kuin joku muu järjestely. Vertauksessa kultakauteen sen sijaan ei ole järkeä, koska kultakausi päättyi omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.
Tietenkin eri ajanjaksojen vertailussa pitäisi ottaa huomioon monenlaisia tekijöitä. Mutta minusta on huonoa argumentaatiota ainoastaan toistella Hardtin ja Negrin pointtia fordismin kriisiytymisestä. Sekin olisi kiva perustella jollakin tavalla. Ja mielellään myös tavalla, joka ottaa huomioon materiaalisen poliittisen talouden.
Bretton Woods -järjestelmä murrettiin tietoisella poliittisella toiminnalla. Mikään ei pakottanut siirtymään kelluvien kurssien epäjärjestelmään. Sen ajateltiin ortodoksisen talousteorian valossa kuitenkin tehostavan hintamekanismia, joten Nixonin ja Shultzin hallinto lähti aktiivisesti valmistelemaan muutosta.
Sehän on sitten päivänselvää, että keynesiläisyys ja hyvinvointivaltioprojekti eivät toimi avoimien pääomataseiden ja kelluvien valuuttakurssien maailmassa.
Tämä ei kuitenkaan liity esoteerisiin höpinöihin biopoliittisesta tuotannosta ja fordismin kriisistä.
Miksi ihmeessä Attac tukee Saksalaisia eikä Romanialaisia? Eikös Romania kaipaisi paljon köyhempänä enemmän tukea? Vai onko niin että Saksassa on enemmän Attacin tukijoita? Onko Attac siis vain itsekäs hurskastelija?
Lähetä kommentti