Anna kaikkien kehitysrahoituksen kukkien kukkia

En ole huomannut, että Attacin julkaisemasta Ville-Pekka Sorsan toimittamasta erinomaisesta Kehityksen kestävä rahoitus kirjasta olisi käyty sen ansaitsemaa laajempaa keskustelua. Kehityksen kestävä rahoitus voidaan sanoa olevan Attacin päätavoite. Attacin ajamat valuutanvaihtovero, veroparatiisien lopettaminen ja kehitysmaiden velkojen mitätöinti keskittyvät nimenomaan rahoitukseen.

Rahoituksen menetelmien rinnalla Sorsa esittelee myös toivottua kehitystä tuottavia menetelmiä. Voisi sanoa, että kirja ajaa globaalin talouden rinnalle globaalia hyvinvointiyhteiskuntaa. Sen mittapuuksi ja viitekehykseksi Sorsa asettaa globaalit julkishyödykkeet, eli ”jokaisen ihmisen käytettävissä olevat, maailmalaajuisesti julkisesti järjestetyt palvelut, rakenteet tai muut vastaavat hyödyt”. Johtopäätöksissään Sorsa liittää nämä hyödykkeet ennen kaikkea globaaleihin oikeuksiin, kuten vesi- ja saniteettihuoltoon, terveydenhuoltoon ja peruskoulutukseen. Tässä Sorsan itse asiassa vetää loogiset päätelmät modernista oikeuspohjaisesta kehitysyhteistyöajattelusta.

Usein kehitysrahoitusta käsittelevässä keskustelussa kehitysyhteistyön luomaa riippuvuutta esitetään suurena uhkana. Ajatellaan, että jokaisen valtion on pystyttävä itse kustantamaan kansalaistensa keskeisimpiä julkishyödykkeitä. Jos ymmärrän Sorsaa oikein, globaalien julkishyödykkeiden rahoitus voitaisiin myös pitkällä tähtäimellä hoitaa globaalin rahoituksen avulla. Monien maiden vesihuolto, terveydenhuolto ja peruskoulutus voisivat periaatteessa jäädä jopa pysyvästi globaalista rahoituksesta riippuvaisiksi – koska ne kuuluvat globaalin hyvinvointiyhteiskunnan piiriin.

Globaalien julkishyödykkeiden mahdollinen riippuvuus globaalisesta rahoituksesta tietysti edellyttäisi myös demokraattisesti järjestettyä globaalia rahoitusta hyvinvointiyhteiskunnan malliin. Julkishyödykkeiden rahoitus ei saisi jäädä riippuvaiseksi rikkaiden valtioiden kehitysavusta tai yksityishenkilöiden hyväntekeväisyydestä. Tavoitteena tietysti on, että globaalisti tuotetut julkishyödykkeet tuottaisivat köyhiin maihin sitä kehitystä, jonka avulla valtiot pystyisivät pitkällä tähtäimellä itse täyttämään kansalaistensa perustarpeet ja ehkä osallistumaan puolestaan myös globaalien julkishyödykkeiden rahoittamiseen.

Globaalien julkishyödykkeiden tuottaminen tapahtuisi Sorsan ehdotusten mukaan osittain valtioiden yhteistyönä monenkeskisesti koordinoiden, osittain uusissa globaaleissa instituutioissa. Tässä kohtaa jäin kysymään, miksei YK:ta ja sen erityselimiä voisi kehittää tähän tarkoitukseen.

Globaalin rahoituksen aikaansaamiseksi Sorsa esittää uudistetun kansainvälisen rahoitusarkkitehtuurin, joka perustuisi kansainvälisiin veroihin, kuten valuutanvaihtoveroon, yritysten voittojen verottamiseen globaalisti ja ympäristöveroihin. Tämän toteuttamiseksi perustettaisiin uusi Maailman Rahoitusjärjestö. Globaalin verotuksen lisäksi järjestö koordinoisi ja valvoisi myös kansallista verotusta. Sen puitteissa voisi toimia myös kansainvälinen velkasovittelutuomioistuin. Siitä tulisikin aikamoinen vallanpitäjä demokraattisesti ja läpinäkyvästi hallittavaksi.

Sorsa on tietysti tietoinen siitä, että tällainen globaali rahoitusjärjestelmä ei ole helposti aikaansaatavissa. Useimmat hänen ehdotuksensa ovat vallitsevan talousajattelun vastaisia. Monet ehdotukset törmäävät ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja ylikansallisten yritysten vastustukseen. Globaalit haasteet on kuitenkin tiedostettu: kysymys on, löytyykö tarvittaviin toimenpiteisiin riittävää poliittista tahtoa. Sorsa esittelee niin paljon konkreettisia aloitteita uuden rahoitusarkkitehtuurin osien edistämiseksi, että sen aikaansaaminen ei tunnu utopistiselta.

Globaalin rahoitusjärjestelmän rinnalla Sorsa korostaa myös valtioiden ja yksityisen sektorin roolia. Joissakin kommenteissa on kiinnitetty huomiota kirjan toteamukseen, että valtioiden kehitysapu on kehityksen aikaansaamisen suhteen ollut tehotonta. Kuitenkin Sorsa selkeästi selittää, että tämä johtuu kehitysavun riittämättömyydestä ja siihen liittyvistä vääristymistä, joita voidaan korjata. Itse asiassa hän johtopäätöksissään nimenomaan korostaa, että kehitysrahoituksessa on siirryttävä lainoista avustuksiin. Apu on käytettävä julkishyödykkeiden rahoitukseen ja kaikista sidonnaisuuksista on luovuttava.

Sorsa ei vähättele myöskään yritysten yhteiskuntavastuuta eikä yksityishenkilöiden hyväntekeväisyyttä. Yhteiskuntavastuullisuudelle hän esittää globaaleja sijoituskriteereitä ja suurempaa läpinäkyvyyttä, jotta sekä yksityiset että institutionaaliset sijoittajat pystyisivät harjoittamaan vastuullista sijoitustoimintaa.

Hyväntekeväisyyden edistämiseksi Sorsa esittää tiedon lisäämistä, mutta torjuu verovähennyksiä, koska nämä nakertavat kansallista rahoituspohjaa eivätkä ihmiset kanavoi hyväntekeväisyyttä köyhyyttä vähentäviin kohteisiin. Riippumatta siitä että Kirkon Ulkomaanapu, jonka palveluksessa olen, on esittänyt kehitysyhteistyöhön annettaville yritysten lahjoituksille verovähennysoikeutta, itse pidän verovähennysoikeutta perusteltuna ennen kaikkea yksityishenkilöille, mutta myös yrityksille – ainakin niin kauan kuin valtiot eivät kanna vastuutaan kehitysrahoituksesta.

Verovähennysoikeus antaa mahdollisuuden korvamerkitä osan veroistaan kehitysyhteistyölle.
Verojen käytöstä päättäminen on demokraattinen oikeus. Siksi demokraattisesti voidaan päättää myös korvamerkintäoikeudesta. Luulen, että Suomesta vuosikymmenten valistustyön jälkeen löytyy valmiutta antaa ja käyttää tätä oikeutta nimenomaan köyhyyttä vähentävään kehitysyhteistyöhön. Jos vähennyskattoa ei nosteta liian korkealle, se edistää ihmisten valmiutta lisätä lahjoituksiaan. Yrityksille verovähennys voi olla kannustimena yhteiskuntavastuullisuuteen.

Kautta aikojen on löytynyt ihmisiä jotka ovat halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan veroja kohdistamalla tai kieltäytymällä maksamasta veroa esim. orjuuden tai sodan kustantamiselle. Vaikka on väärin, että yksi ihminen voi saada sellaisia omaisuuksia kuin Bill Gates, on hyvä että hän verovähennysten turvin käyttää osan voitoistaan tietääkseni ihan hyvään kehitysyhteistyöhön (ja ehkä painostuksen ansiosta tulee myös eettisemmäksi sijoittajaksi). Jos hän ei niin tekisi, prosentin murto-osa varoista menisi Yhdysvaltojen vahvasti ohjattuun kehitysyhteistyöhön ja suuri osa Irakin sodan ylläpitämiseen.

En halua Suomen kehittyvän Yhdysvaltojen tapaiseksi hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi, mutta uskon, että elämme sellaisia aikoja, että rinnan on otettava käyttöön kaikki menetelmät kehityksen edistämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi. Ja tiedän, että esim. Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyö on juuri sellaista kehitystä tuottavaa ja köyhyyttä vähentävää työtä, jota Sorsan kirjassa halutaan rahoitettavan.

Ulf Särs
Attacin työryhmän jäsen, Kirkon Ulkomaanavun osa-aikaeläkkeellä oleva tiedottaja, kahden lapsen isoisä