Julkisen sektorin työntekijät lakkoilevat ympäri Eurooppaa. Ei etuoikeuksiensa takia,
kuten lehdistö takoo, vaan perässä laahaavien oikeuksiensa puolesta. Kaduilla marssitaan myös meidän edestämme ja oikeuksiemme puolesta. Niihin kuuluu oikeutemme saada jatkossakin hyvät julkiset palvelut. Sellaista palvelua, jota motivoi koko kansan etu, ei harvojen maksukyky. Sellaisia palveluja, joiden laatuun esimerkiksi kuuluu hyvä pitkäkestoinen potilassuhde, ei pörssikurssin perässä tempoileva, alipalkattu pätkätyö.
Lakot ja mielenosoitukset ovat onnistuneet pyrkimyksissään, niin täällä kuin Saksassakin. Niistä ei saa kuitenkaan vetää liian hätäisiä ja turhan optimistisia johtopäätöksiä. Kyseessä voi olla Pyrrhoksen voitto, joka johtaa takaiskuun.
Julkiset palvelualat ovat edelleen uhan alla. Eikä uusliberalistinen valta kannata työntekijöiden oikeuksiakaan. Se haluaisi mielellään päästä eroon ammattiyhdistyksistä. Korkeintaan sille kelpaa yrityskohtainen järjestäytyminen, jossa työntekijät tunnetusti ovat heikoilla. Mutta puhua se osaa. Se käyttää hyväkseen kansalaisten aitoja huolenaiheita ja toiveita. Kukapa voisi vastustaa pyrkimyksiä estää ihmishenkien menetyksiä. Kukapa ei kannattaisi vapauksia. Mutta puheet vapaudesta hämäävät. Köyhien, työttömien, maahanmuuttajien, vanhusten ja muiden syrjittyjen oikeudet jäävät suurpääomistajien oikeuksien jalkoihin. Äänenpainot ovat jo koventuneet. Muttereita kiristetään lakien ja säännösten ympärillä: täällä, EU:ssa ja WTO:ssakin. EU on asettumassa vain yhden mallin taakse. Ei keskustelua siitä, mikä malli on parhaiten toiminut milläkin sektorilla ja missäkin olosuhteissa. Vaihtoehtoja ei muka ole ja kaikki yritetään sovittaa samaan pakkopaitaan.
Viime viikolla osallistuin tutkijoiden ja Euroopan ammattiyhdistysfederaation
konferenssiin. Taisi olla ensimmäinen tilaisuus, jossa ammattiyhdistysliike hakee apua tutkijoilta. Nykyiseen propagandaan tuleekin vastata tutkitulla tiedolla, mitä tarkemmalla sen parempi. On puhuttava käytännöistä, jotka kätkeytyvät hyviltä kalskahtavien sanojen taakse. Konferenssissa kävi ilmi, että retoriikan alla piilee toisenlainen maailma. Eikä se ole se maailma mistä me puhumme: se toisenlainen parempi maailma.
EU:ssa ja WTO:ssa palvelut halutaan avata kilpailulle. Poliittisista liikkeistä Euroopan vihreät ja sosialistit, ammattiyhdistysliike ja kansalaisjärjestöt sekä osa tutkijoista - unohtamatta kansalaisten suurta enemmistöäkään - haluavat säilyttää julkiset palvelut. Yksityistämisen kannattajat ja palvelujen avaajat puhuvat niiden vapauttamisesta. Ne puhuvat myös tehokkuudesta. Mutta ei palveluja minnekään vapauteta, niille vain annetaan toiset suitset suuhun. Deregulaatio eli vapauttaminen on käytännössä reregulaatiota eli palvelujen uutta sitomista kilpailuttamispakkoon ja sen rajaamista liiketoiminnaksi. Se on havaittavissa EU:n kilpailuttamisdirektiivissä sekä markkinoiden yhdenmukaistamispuheissa. GATS:in 6. artikla voi myös avata kilpailulle vapaat kädet, samalla tukkien muut vaihtoehdot. Konferenssissa korostettiin, että EU:n lainsäädäntö ja WTO:n säädökset voivat ajaa julkisen sektorin sellaiseen pakkopaitaan, josta on myöhemmin vaikea irtautua. Yhdessä sovittuja lakeja kun on vaikea purkaa ilman laajaa konsensusta. Lait alkavat
myös säädellä sitä, mikä yksityisessä valtiossa on mahdollista. Juuri tästä syystä muilla sektoreilla vaikuttavat Monsanton kaltaiset monikansalliset yhtiöt vetoavat oikeuksiinsa tuoda kauppojen hyllyille tavaraa, joita suurin osa kuluttajista ei halua. Tällainen toiminta tekee tyhjäksi puheet kuluttajan oikeuksista.
Tutkijat totesivat, että EU:n ja WTO:n päämäärät ovat samat: yhdenmukaistaa Euroopan ja maailman taloudelliset puitteet poistamalla talouden esteitä tavaroiden, palvelujen ja työvoiman liikkumiselta. Tämä prosessi kulkee eri tahtiin eri maissa. Vastarinnan myötä se on hidastunut, mutta ei kadonnut.
Konferenssin mielenkiintoisimman esitelmän piti sen pääpuhuja, tutkija Ben Fine (jolta joulukuussa ilmestyy teos yhdessä Kate Bayliss'in kanssa aiheesta Privatization and Alternative Public Sector Reform in Sub-Saharan Africa). Hän oli
huomannut muutoksia Maailman Pankin ja OECD:nkin asenteissa. Ne ovat luopuneet markkinafundamentalismistaan. Ne jopa tukevat julkista sektoria. Ne ovat nähneet, että markkinat ovat usein epäonnistuneet, kun tulokset oli jätetty vain markkinoiden varaan. Seurauksena on ollut tehottomuutta ja huonoa laatua. Kilpailu on johtanut laadun huonontamiseen. Kyse ei ole vain huonommista raaka-aineista vaan myös palveluista. Kilpailu on myös kasvattanut kustannuksia. Voitot taas ovat menevät omistajille ja osakkeenomistajille, ei välttämättä kuluttajille. Milanon Yliopiston taloustieteen professorin Massimo Florion mukaan yksityissektori ei ole osoittautunut tehokkaammaksi, eivätkä kuluttajahinnatkaan ole halventuneet. Tai jos hinta laski, se johtui teknologiasta, ei kilpailukäytänteistä. Häneltä on keväällä tulossa tästä aiheesta vertaileva tutkimus.
Ilmapiirin muutos johtuu myös siitä, että vastarinta on ollut kovaa, etenkin vesisektorilla. "Helppo" yksityistäminen on jo tehty. Jäljellä ovat vaikeasti kaapattavat tai matalavoittoiset julkiset sektorit.
Kun yksityistämisessä on käynyt köpelösti, on valtiota huudettu apuun. Fine puhui
meneillään olevasta Ison Britannian asuntorahoituskuplasta, jota hallitus yrittää pitää ilmassa yli 30 miljardin punnan voimin. Samalla rahalla olisi voinut rakentaa 20,000 uutta taloa.
Konferenssissa todettiin, että yksityistäminen johtaa myös palvelujen sirpaloitumiseen ja vääristymiseen, kun ne kohdistetaan vain maksukykyiselle vähemmistölle, niiden eksklusiivisia tarpeita varten. Kuten aikaisemmassa Euroopan vihreiden samasta aiheesta pidetyssä kokouksessa todettiin, pienelle ryhmälle tarjottavat palvelut eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Vaihtoehdoista voidaan puhua vain, kun ne koskevat kaikkia.
Yksityissektorin virheistä ei tule vetää hätäisiä johtopäätöksiä. Yksityistämisestä ei ole luovuttu, vauhtia vain on hiljennetty ja strategiaa muutettu. Näin sanoi Fine. Tässä tilanteessa valtioille on annettu tehtäväksi tukea yksityistämisprosessia
ja auttaa yksityissektoria onnistumaan hankkeissa, jotta vältyttäisiin Ison-Britannian rautateiden yksityistämisfiaskoilta.
Mutta eikö olisi parempi luopua julkisen sektorin pakkoliberalisoinnista? Ilmeisesti
ei, sillä sitä ajavat aivan muut syyt. Konferenssissa väitettiin, että liberalisoimis- ja yksityistämisinnon takana on nykyinen globaali finanssikapitalismi, johon olemme siirtyneet. Siinä investoijat ovat syrjäyttäneet yrittäjät taloudellisen kehityksen johtajina. Ne ovat keränneet suuria määriä pääomaa. Raha liikkuu alhaalta ylös, eikä valu alas kuten uusliberalistit väittävät. Investoijilla on jatkuva pula investointikohteista. Sen takia julkinen sektori kiinnostaa niitä. Niille löytyy ottajia, jos sektorilla voi lyödä voitoksi. Muu ei tahdo mennä kaupaksi. Myös valtio on hanakka myymään. Kun se on alentanut yritysverotusta, se ei ole pystynyt täyttämään syntynyttä kuoppaa muulla verotuksella. Niinpä sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julkisista palveluista luopuminen.
Finanssikapitalismi vaikuttaa myös kasvunäkymiin. Tutkijoiden mukaan talous taantuu kun kasattua pääomaa ei saada nopeaan ja tuottavaan kiertoon, kun ei löydy uusia tuottavia sijoituskohteita.
Finelle esitettiin kysymys, mitä tapahtuu, jos nykymeno saa jatkua. Hän näki
kristallipallossaan historian toistuvan. Ensin palataan aikaisempaan yli 100 vuotta vanhaan tilanteeseen, jossa markkinat sirpaloituvat ja tulevat tehottomiksi. Lopulta valtio ja julkispalvelut kutsutaan apuun. Ne olivat aikaisemminkin vastaus markkinoiden epäonnistumiseen. Julkista sektoria ei suinkaan perustettu sosialistisen ideologian takia. Kyse oli markkinoiden epäonnistumisesta.
Konferenssissa korostettiin, että tässä tilanteessa tarvitaan monenlaisia keinoja. Ensinnäkin lisää tutkimusta. Yksityistämisen ja kilpailuttamisen kokemukset on tuotava julki ja keskusteluun. Teoria valtion roolista on ollut kehittymätön talousteoriassa. Nyt se kaipaa selvittämistä. Sen yhteydessä tulee tarkastella julkisen tilan (public space, global commons) sekä palvelujen merkitystä ja roolia mm. sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä. Finen mukaan kukin julkinen sektori on omanlaisensa ja siinä vaikuttavat vain sille tyypilliset lainalaisuudet ja synergiset vaikutukset. Siitä ei voi poimia vain yhtä osasta – kuten rahoitusta – ilman että samalla horjutetaan koko sektoria ja sen yhteiskuntaa koossapitävää roolia. Finen mukaan myös kulutusta tulee tarkastella uudella poliittisella tavalla: ei vain mitä tuotetaan, vaan miten ja kenen ehdoilla.
Konferenssissa päädyttiin korostamaan myös sitä, että vastarinta ei ole toivotonta. Siitä puhuvat osavoitotkin. Sen tulee jatkua. Vastarinnan eri muodoista onkin
tarkoitus keskustella julkisten palveluiden kansalaisjärjestökokouksessa Brysselissä joulukuussa. Siitä myöhemmin lisää.
Anita Kelles-Viitanen
maanantai 26. marraskuuta 2007
tiistai 13. marraskuuta 2007
Attacin kritisointia, aktivistin navankaivuuta ja postkolonialismia
Kirjoitin vuoden 2006 Bamakon sosiaalifoorumin jälkeen vannoutuneena attaclaisena Vihreään lankaan seuraavaa:
”Emmekö todellakaan pysty parempaan? Miten meistä tuli näin maltillisia, vai olemmeko aina olleetkin? Pysähdymmekö koskaan miettimään, että ehkäpä hyvää tarkoittava toimintamme onkin juuri sitä, mitä hallituksemme meiltä tarvitsevat. Kun kansalaisjärjestöjä on kuultu, voivat hallitukset hyvillä mielin tehdä päätöksiään. ---
Luulemme tekevämme yhteistyötä etelän kanssa, mutta kontaktimme etelän järjestöihin ovat lopultakin harvassa. --- Itsetyytyväisyys johtuu tietysti myös kulttuurisesta etäisyydestä – siitä, ettei vuosisatoja kestänyt kanssakäyminen ole varsinaisesti lähentänyt Eurooppaa ja Afrikkaa.”
Bamakon foorumi oli saanut ajatukseni liikkeelle. Palattuani Suomeen vierailin hetkellisesti itsekritiikin maastossa. Näyttää siltä, että pienet kulttuurishokit parantavat kriittistä mielenlaatua. Bamakon muistot nimittäin hiipivät jälleen mieleen kuunnellessani luentoa Lontoossa. Postkolonialistisen tutkimuksen kiintotähti Gayatri Chakravorty Spivak piti menneellä viikolla (8.11.2007) luennon Goldsmiths Collegessa. Spivak on akateemisesta vaikeaselkoisuudestaan ja armottomuudestaan kuuluisa Columbia Universityn professori, Derridan oppilas ja vannoutunut dekonstruktionisti, joka kuitenkin jatkuvasti tekee kenttätyötä Intian maaseudulla köyhien ja alistetuimmassa asemassa olevien kanssa.
Spivak puhui otsikolla ”Revisiting Postcolonialism”, mutta oikeastaan luennon aiheena oli altermondialistinen tai toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike ja Attac sen kärjessä.
Spivak sanoi puhuvansa liikkeen sisältä, osana sitä, mutta silti – tai juuri siksi – armottoman kriittisesti. Spivakin vahvuutena onkin aina pidetty hänen valmiuttaan kritisoida niin omaa asemaansa kuin itseään lähellä olevia voimiakin. Pahimmat ruoskaniskut kohdistuvat lähimpiin – niihin, joiden silmät ovat sulkeutuneet hyväntahtoisuuden eetoksessa.
Mitä Spivak sitten sanoi?
Pääviesti oli kutakuinkin selvä, eikä mitenkään uusi hänen suustaan: hyvää tarkoittavat pohjoisen aktivistit tekevät yhteistyötä hyvää tarkoittavien etelän kumppaneidensa kanssa ja päätyvät kosmopoliittisessa visionäärisyydessään unohtamaan ja sivuuttamaan maailman köyhät, alistetut ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Spivak kutsuu tätä ”romanttiseksi radikalismiksi” ja ”hyväksi imperialismiksi”. Hänelle nykyvaatimukset globaalista hallinnasta tai hallinnosta näyttäytyvät ylhäältä alas johdettuina yrityksinä tehdä hyvää. Ja juuri tämä ylhäältä alas kulkeva valtaprosessi on se, mistä Spivak on kaikkein eniten huolissaan ja se perusongelma, mistä hän näkee merkkejä etenkin Attacissa.
Kuunnellessani kaksituntista Attacin kritisointia 600 ihmisen juhlasalissa ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka suuri tarve kansalaisyhteiskunnassa olisi jatkuvalle itsekritiikille – tai jollekin sellaiselle, mitä Antonio Gramsci kutsui autokritiikiksi, itsekritiikiksi, jossa pohditaan myös niitä suhteita, jotka ovat tuottaneet esimerkiksi meidät aktivistit ja meidän liikkeemme. Miksi Attac syntyi? Mihin kysymyksiin se yrittää vastata? Onko se ainoastaan vastustamassa joitain lähihistorian kehityskulkuja, vai sisältyykö siihen myös luovuutta, mahdollisuuksia, rakentavaa voimaa?
Perusongelman Attacille näyttää synnyttävän se, että vapautuminen finanssimarkkinoiden vallasta ei vielä tarkoita, että tietäisimme, mitä tällä vapaudella pitäisi tehdä. Spivakin analyysin mukaan Attac – ja yleisemminkin toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike – syntyivät seurauksena sekä kansallisvaltioiden että vasemmistolaisten vallankumousten epäonnistumisesta. Tällainen analyysi maalaa tietysti melko leveällä pensselillä, mutta jos tulkinta on oikea, liikkeemme ongelma tai haaste on todellinen. Kansallisvaltioprojektit ja vallankumoukset olivat yrityksiä rakentaa uudenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä vapautumisen jälkeen, kun taas meidän projektimme rakentava ja uutta luova puoli on hämärämpi.
Monien Attacia – ja muita esimerkiksi sosiaalifoorumeihin osallistuvia liikkeitä –sivusta seuraavien mielestä yhden suurimmista ongelmista liikkeelle synnyttää se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kapitalismikriittinen liike oikeastaan on. Kysymys on tärkeä, mutta en lähde kehittelemään sitä tässä (osittain, koska se on kysymyksistä vaikein ja osittain siksi, että se saisi suuren osan lukijoista takajaloilleen).
Jos siis emme osaa – tai halua – ratkaista suhdettamme kapitalismiin, mitä sitten voimme tehdä? Ehkä se, mihin Attacin pitäisi lyhyellä tähtäimellä pystyä, on paikallinen toiminta, paikallinen ajattelu ja uusliberalismin haastaminen alhaalta ylöspäin. Niin, että Spivakin tai Gramscin sanoin: jokainen kansalainen tai ihminen hallitsisi. Ja juuri tämän ymmärtämisessä tarvitsemme enemmän sitä, mistä Bamakon jälkeen kirjoitin ja mistä (äärettömän akateemisessa) postkolonialistisessa keskustelussa on kyse. (Tästä Spivakin luennon otsikko Revisiting Postcolonialism.) Tarvitsemme yritystä oppia niiltä, joiden ääni ei tule läpi, niiltä, jotka ovat alistettuja suhteessa meihin, niiltä, jotka lopulta kärsivät kaikkein kipeimmin uusliberalismin tai nykyisen maailmanjärjestyksen vaikutuksista. Tarvitsemme dialogista oppimista, josta Paolo Freire on puhunut; tarvitsemme autokritiikkiä, josta Gramsci on puhunut; ja tarvitsemme käytännön ja älyllisen pohdinnan yhdistelyä. Mutta se, mitä meidän ei pidä yrittää tehdä, on puhua näiden alistettujen puolesta, yrittää edustaa heitä tai olla hyväntahtoisia ylhäältä alas. Edustaminen tai puolesta puhuminen ei ole mahdollista, koska meidän ja heidän välillä vallitsee hierarkia, jossa juuri me olemme niitä, joilla on valta. Spivakin sanoin: Ei ole mahdollista paeta sitä, että on itse etuoikeutettu, mutta on synnytettävä raivo sitä logiikkaa kohtaan, joka synnytti tämän etuoikeutetun aseman.
Itse olin ollut seitsemän vuotta aktiivinen Suomen Attacissa, kunnes lähdin tekemään kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa lontoolaiseen yliopistoon. Ehkä ensi näkemältä ei näytä siltä, että olisin lähestymässä alistettuja tai oppimassa heiltä, mutta toisaalta elitismiltä haiskahtava valintani näyttää ainakin muistuttavan minua puolentoista vuoden takaisista itsekritiikin hetkistä (aktivoituivatpa ne sitten akateemisen auktoriteetin luennolla tai yleisen maailmantuskan ansiosta). Siksi tämänkin blogikirjoituksen voinee päättää samoihin sanoihin kuin Vihreän langan tekstini. Itseäni vaivaa edelleen sama kysymys (ja ehkä juuri yritys vastata siihen voi oikeuttaa edes osan siitä työstä, mitä aion tulevina vuosina tehdä):
”Kulttuurintutkimukseen luotiin 1900-luvun lopulla muodikas käsite "postkolonialismi", jolla viitataan kolonialismin jälkeiseen aikaan. Sen rinnalla tosin puhutaan myös uuskolonialismista, koska ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Vaivaako meitä jälleen valkoisen miehen tuskallinen sivistystaakka?”
Hanna Kuusela
”Emmekö todellakaan pysty parempaan? Miten meistä tuli näin maltillisia, vai olemmeko aina olleetkin? Pysähdymmekö koskaan miettimään, että ehkäpä hyvää tarkoittava toimintamme onkin juuri sitä, mitä hallituksemme meiltä tarvitsevat. Kun kansalaisjärjestöjä on kuultu, voivat hallitukset hyvillä mielin tehdä päätöksiään. ---
Luulemme tekevämme yhteistyötä etelän kanssa, mutta kontaktimme etelän järjestöihin ovat lopultakin harvassa. --- Itsetyytyväisyys johtuu tietysti myös kulttuurisesta etäisyydestä – siitä, ettei vuosisatoja kestänyt kanssakäyminen ole varsinaisesti lähentänyt Eurooppaa ja Afrikkaa.”
Bamakon foorumi oli saanut ajatukseni liikkeelle. Palattuani Suomeen vierailin hetkellisesti itsekritiikin maastossa. Näyttää siltä, että pienet kulttuurishokit parantavat kriittistä mielenlaatua. Bamakon muistot nimittäin hiipivät jälleen mieleen kuunnellessani luentoa Lontoossa. Postkolonialistisen tutkimuksen kiintotähti Gayatri Chakravorty Spivak piti menneellä viikolla (8.11.2007) luennon Goldsmiths Collegessa. Spivak on akateemisesta vaikeaselkoisuudestaan ja armottomuudestaan kuuluisa Columbia Universityn professori, Derridan oppilas ja vannoutunut dekonstruktionisti, joka kuitenkin jatkuvasti tekee kenttätyötä Intian maaseudulla köyhien ja alistetuimmassa asemassa olevien kanssa.
Spivak puhui otsikolla ”Revisiting Postcolonialism”, mutta oikeastaan luennon aiheena oli altermondialistinen tai toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike ja Attac sen kärjessä.
Spivak sanoi puhuvansa liikkeen sisältä, osana sitä, mutta silti – tai juuri siksi – armottoman kriittisesti. Spivakin vahvuutena onkin aina pidetty hänen valmiuttaan kritisoida niin omaa asemaansa kuin itseään lähellä olevia voimiakin. Pahimmat ruoskaniskut kohdistuvat lähimpiin – niihin, joiden silmät ovat sulkeutuneet hyväntahtoisuuden eetoksessa.
Mitä Spivak sitten sanoi?
Pääviesti oli kutakuinkin selvä, eikä mitenkään uusi hänen suustaan: hyvää tarkoittavat pohjoisen aktivistit tekevät yhteistyötä hyvää tarkoittavien etelän kumppaneidensa kanssa ja päätyvät kosmopoliittisessa visionäärisyydessään unohtamaan ja sivuuttamaan maailman köyhät, alistetut ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Spivak kutsuu tätä ”romanttiseksi radikalismiksi” ja ”hyväksi imperialismiksi”. Hänelle nykyvaatimukset globaalista hallinnasta tai hallinnosta näyttäytyvät ylhäältä alas johdettuina yrityksinä tehdä hyvää. Ja juuri tämä ylhäältä alas kulkeva valtaprosessi on se, mistä Spivak on kaikkein eniten huolissaan ja se perusongelma, mistä hän näkee merkkejä etenkin Attacissa.
Kuunnellessani kaksituntista Attacin kritisointia 600 ihmisen juhlasalissa ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka suuri tarve kansalaisyhteiskunnassa olisi jatkuvalle itsekritiikille – tai jollekin sellaiselle, mitä Antonio Gramsci kutsui autokritiikiksi, itsekritiikiksi, jossa pohditaan myös niitä suhteita, jotka ovat tuottaneet esimerkiksi meidät aktivistit ja meidän liikkeemme. Miksi Attac syntyi? Mihin kysymyksiin se yrittää vastata? Onko se ainoastaan vastustamassa joitain lähihistorian kehityskulkuja, vai sisältyykö siihen myös luovuutta, mahdollisuuksia, rakentavaa voimaa?
Perusongelman Attacille näyttää synnyttävän se, että vapautuminen finanssimarkkinoiden vallasta ei vielä tarkoita, että tietäisimme, mitä tällä vapaudella pitäisi tehdä. Spivakin analyysin mukaan Attac – ja yleisemminkin toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike – syntyivät seurauksena sekä kansallisvaltioiden että vasemmistolaisten vallankumousten epäonnistumisesta. Tällainen analyysi maalaa tietysti melko leveällä pensselillä, mutta jos tulkinta on oikea, liikkeemme ongelma tai haaste on todellinen. Kansallisvaltioprojektit ja vallankumoukset olivat yrityksiä rakentaa uudenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä vapautumisen jälkeen, kun taas meidän projektimme rakentava ja uutta luova puoli on hämärämpi.
Monien Attacia – ja muita esimerkiksi sosiaalifoorumeihin osallistuvia liikkeitä –sivusta seuraavien mielestä yhden suurimmista ongelmista liikkeelle synnyttää se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kapitalismikriittinen liike oikeastaan on. Kysymys on tärkeä, mutta en lähde kehittelemään sitä tässä (osittain, koska se on kysymyksistä vaikein ja osittain siksi, että se saisi suuren osan lukijoista takajaloilleen).
Jos siis emme osaa – tai halua – ratkaista suhdettamme kapitalismiin, mitä sitten voimme tehdä? Ehkä se, mihin Attacin pitäisi lyhyellä tähtäimellä pystyä, on paikallinen toiminta, paikallinen ajattelu ja uusliberalismin haastaminen alhaalta ylöspäin. Niin, että Spivakin tai Gramscin sanoin: jokainen kansalainen tai ihminen hallitsisi. Ja juuri tämän ymmärtämisessä tarvitsemme enemmän sitä, mistä Bamakon jälkeen kirjoitin ja mistä (äärettömän akateemisessa) postkolonialistisessa keskustelussa on kyse. (Tästä Spivakin luennon otsikko Revisiting Postcolonialism.) Tarvitsemme yritystä oppia niiltä, joiden ääni ei tule läpi, niiltä, jotka ovat alistettuja suhteessa meihin, niiltä, jotka lopulta kärsivät kaikkein kipeimmin uusliberalismin tai nykyisen maailmanjärjestyksen vaikutuksista. Tarvitsemme dialogista oppimista, josta Paolo Freire on puhunut; tarvitsemme autokritiikkiä, josta Gramsci on puhunut; ja tarvitsemme käytännön ja älyllisen pohdinnan yhdistelyä. Mutta se, mitä meidän ei pidä yrittää tehdä, on puhua näiden alistettujen puolesta, yrittää edustaa heitä tai olla hyväntahtoisia ylhäältä alas. Edustaminen tai puolesta puhuminen ei ole mahdollista, koska meidän ja heidän välillä vallitsee hierarkia, jossa juuri me olemme niitä, joilla on valta. Spivakin sanoin: Ei ole mahdollista paeta sitä, että on itse etuoikeutettu, mutta on synnytettävä raivo sitä logiikkaa kohtaan, joka synnytti tämän etuoikeutetun aseman.
Itse olin ollut seitsemän vuotta aktiivinen Suomen Attacissa, kunnes lähdin tekemään kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa lontoolaiseen yliopistoon. Ehkä ensi näkemältä ei näytä siltä, että olisin lähestymässä alistettuja tai oppimassa heiltä, mutta toisaalta elitismiltä haiskahtava valintani näyttää ainakin muistuttavan minua puolentoista vuoden takaisista itsekritiikin hetkistä (aktivoituivatpa ne sitten akateemisen auktoriteetin luennolla tai yleisen maailmantuskan ansiosta). Siksi tämänkin blogikirjoituksen voinee päättää samoihin sanoihin kuin Vihreän langan tekstini. Itseäni vaivaa edelleen sama kysymys (ja ehkä juuri yritys vastata siihen voi oikeuttaa edes osan siitä työstä, mitä aion tulevina vuosina tehdä):
”Kulttuurintutkimukseen luotiin 1900-luvun lopulla muodikas käsite "postkolonialismi", jolla viitataan kolonialismin jälkeiseen aikaan. Sen rinnalla tosin puhutaan myös uuskolonialismista, koska ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Vaivaako meitä jälleen valkoisen miehen tuskallinen sivistystaakka?”
Hanna Kuusela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
