Ihmiskunnan historian yksi merkittävimmistä kansainvälisistä kokouksista on juuri päättynyt Kööpenhaminassa, eikä lopputulokseen ole tyytyväinen kukaan. Ilmaston kannalta merkittävin seuraus Kööpenhaminasta lienevät pirskeiden järjestämisestä ja vieraiden kuskaamisesta aiheutuneet päästöt. Neuvottelijoiden jumitettua puolitoista viikkoa muotoseikkoja ja eri sopimusraiteita vatvoen tulivat valtioiden päämiehet ja -naiset lopulta perjantain ja lauantaiyön kuluessa runttaamaan läpi laimennetun poliittisen lausunnon, jossa ei ole sisältöä nimeksikään. Paperin nimi, Copenhagen Accord, (Kööpenhaminan sopimus, tai Kööpenhaminan ”yhteisymmärrys”) onkin surkuhupaisalla tavalla tunnuskuvallinen koko neuvotteluprosessille, josta oli yhteisymmärrys kaukana.
Ne pääasiat, joista paperissa tunnustaudutaan yhtämielisiksi, ovat tiivistettävissä kahteen ympäripyöreään lauseeseen:
- Päästöjä pitäisi vähentää ilmastotieteen mukaisesti niin, että pysytään 2 asteen ilmastonlämpenemisen alla.
- Kehittyneet maat tulevat tukemaan kehittyvien maiden mukautumista ilmastonmuutoksen estämiseen ja sen seurauksiin.
Selkeitä numeroita tai päämääriä paperissa ei tuon kahden asteen mainitsemisen lisäksi anneta sen enempää tarvittavista maakohtaisista päästövähennyksistä, kuin rahoitusvelvollisuuden jakamisestakaan. Eri maiden tai maaryhmien tämänhetkiset päästövähennystavoitteet on toki lueteltu, mutta tämän listan olisi helposti kerännyt ilman kokoustakin. Pois on jätetty aiemmassa luonnoksessa ollut rivi, joka paljasti tällä hetkellä luvattujen päästövähennyksien riittämättömyyden kahden asteen tavoitteessa pysymiseen. Sisällön ollessa noin olematon, ei paperin laillisen sitovuuden puute enää jo taittunutta kamelinselkää paina. Kaiken kaikkiaan Kööpenhamina tuntuu olevan miltei askel taaksepäin Kiotosta, jonka tuloksena oli sentään laillisesti sitova sopimus, vaikkei suurin kehittynyt saastuttaja Yhdysvallat siinä mukana ollutkaan.
Huonon kolmisivuisen vitsin voi ladata luettavakseen vaikkapa täältä:
http://www.berlingske.dk/klima/copenhagen-accord-foreloebig-paa-engelsk
Vaan mitäpä muuta jäi Attacilaisille Kööpenhaminasta käteen, neuvottelujen tuottaman kitkerän pannukakun lisäksi?
No, ainakin entistä suurempi huoli esimerkillisiksi kehuttujen pohjoismaiden demokratian tilasta, kun tuhannet kansalaisjärjestöjen edustajat, joille alun perin oli myönnetty lupa seurata neuvotteluita tapahtumien keskipisteessä, yhtäkkiä suljettiin ulos, ja Tanskan poliisi laajennetuin valtaoikeuksineen, erinäisiä strategioita käyttäen vangitsi ja hiljensi tuhansia mieltään ja huoltaan osoittaneita kansalaisia, joiden näkemys käsillä olevasta ongelmasta ja ratkaisuista ei vastannut virallisia kantoja.
Toisaalta Kööpenhamina nostatti myös uutta toivoa tiedonvälityksen demokratiasta, kun tuhannet ja taas tuhannet bloggarit ja vaihtoehtomediat ympäri maailman tuottivat omia näkemyksiään ja analyysejään tapahtumista, vuotaneiden sopimusluonnosten yksityiskohdista aina mielenosoittajien kohteluun ”pikku-Guantanamossa.” Ken tästä informaatioähkystä jaksoi luettavakseen poimia parikin vaihtoehtoista, rehellisen subjektiivista kantaa, saattoi aivojaan käyttäen muodostaa niistä kutakuinkin objektiivisen näkemyksen todellisuudesta. Tai ainakin objektiivisemman kuin mitä yksikään erinäisten rahoittaja- tai tukijatahojen intressejä valvova, objektiiviseksi itseään väittävä valtamedia on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan.
Kolmanneksi, epäluottamus maailman nykyistä johtoa kohtaan ei Kööpenhaminan tuloksena ainakaan hälventynyt. Tasavallan presidentti Tarja Halosen kommentti YLE1:n toimittajan haastattelussa neuvottelujen loppupuolella on kuvaava: ”joko täällä on liikaa johtajia, tai sitten täällä ei ole johtoa.” Jos Kööpenhaminassa olisi ideologista johtajuutta tarjolla ollutkin, niin Tanskan poliisi piti varsin hyvän huolen siitä, ettei sitä ainakaan Bella Centerissä asti päästy kuulemaan.
Seuraava yritys katastrofaaliseen ilmastonlämpenemiseen reagoimiseksi on ensi vuonna Mexico Cityssa. Välittömien sitovien toimenpiteiden lykkääntyminen vuodella on kuitenkin kohtalokasta monille. Näin mm. Tuvalulaisille, joilla näyttää positiivistenkin arvioiden mukaan olevan hyvällä tuurilla jäljellä viitisenkymmentä vuotta aikaa pakata elämänsä ja muuttaa ylävämmille maille. Jos suomalaiset eivät ilmastonmuutoksen torjuntaan riittävän kunnianhimoisin tavoittein halunneetkaan lähteä, niin sitä suurempaa muutosta maahanmuuttopolitiikkaan piakkoin kaivataan, kun miljoonat hätäänsä syyttömät ilmastopakolaiset lähtevät etsimään uutta maata jalkojensa alle.
Eeva Talvikallio
lauantai 19. joulukuuta 2009
tiistai 15. joulukuuta 2009
Ennaltaehkäisyä?
Tanskan poliisin tekemistä massapidätyksistä huolimatta mielenosoitukset Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä jatkuvat. Viime sunnuntaina kaupungin keskustan tuntumassa mobilisoituivat yhtä aikaa kansainvälisen Via Campesina maanviljelijäjärjestön joukot tukijoineen, sekä erinäisistä ryhmittymistä ja yksityishenkilöistä muodostunut Hit the Production of Climate Chaos -kulkue. Jälkimmäisen päämääränä oli marssia parin kilometrin matka Kööpenhaminan satamaan, estääkseen sen toimintaa rauhanomaisin keinoin. Tempaus olisi onnistuessaan välittänyt vahvan vertauskuvallisen viestin: satama on yksi vapaakaupan symboleista, ja siihen tiivistyvät kapitalistisen markkinatalouden räikeimmät ongelmakohdat, ympäristötuhoista taloudelliseen ja sosiaaliseen hyväksikäyttöön.
Vaan järjestysvalta päätti tälläkin kertaa toisin.
Muutamisen sataa mielenosoittajaa kertyi puolilta päivin Trianglenin aukiolle Kööpenhaminan pohjoisosaan marssiakseen sieltä joukolla satamaan. Poliiseja ja mediaa paikalle oli kertynyt reilusti jo ennen varsinaisten mielenosoittajien saapumista.
Lauantain suurmielenosoituksen yhteydessä tehdyt massapidätykset lienevät tehneet protestoijista erityisen varovaisia, sillä kulkue, niin kauan kuin sen annettiin edetä, oli mielenosoitukseksi jopa ihmeellisen rauhallinen. Poliisien massiivinen läsnäolo teki tunnelmasta jännittyneen, ja joukon keskellä kulkeneen protestiauton lavalta iskulauseiden huutoa johtaneet järjestäjät kehottivat ihmisiä pysyttelemään tiiviissä ryhmässä. Samaa halusivat ilmeisesti poliisitkin, sillä tuskin marssi oli päässyt alkamaan, kun kaksi tiivistä poliisirivistöä reunusti marssijat kummaltakin puolelta. Osa mielenosoittajista jäi poliisirivistöjen ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta, mutta loppujen ei enää annettu poistua.
Noin puolen tunnin marssimisen jälkeen, Folke Bernadottens Allén t-risteyksessä, josta mielenosoituskulkueen oli määrä kääntyä vasemalle kohti satamaa, poliisi yhtäkkiä pysäytti kulkueen piirittämällä sen tiiviisti. Saarto tapahtui niin nopeasti, että mielenosoitusauton ja poliisin väliin jääneet joutuivat elämöimään, jotta auto pysähtyisi. Paikalla olleen mielenosoittajan mukaan poliisit tunkeutuivat tämän jälkeen voimallisesti kulkueen läpi auton lähelle, ja – kuskin totellessa ilmeisesti liian hitaasti ikkunanavaamiskäskyyn – iskivät siitä ikkunan sisään. Samainen auto oli järjestäjien mukaan ratsattu jo kerran aamulla ennen mielenosoitusta, ja sen ottamista ylipäätään mielenosoitukseen oli harkittu tarkoin, nimenomaan edellisen päivän pidätysten johdosta.
Tapahtumien sydämessä olleiden mukaan poliisin agressiivisuus ihmisten kiinniottamisen ja maahan istuttamisen yhteydessä oli pelottavaa. Varsinkin, kun mitään näkyvää syytä agressiivisuuteen ei tässä vaiheessa ollut. Jo pelkkä poliisien määrä suhteessa mielenosoittajiin tuntui kulkueen alusta asti jokseenkin liioitellulta.
Liekö poliisi ottanut jotain opikseen Tanskan mediassa jo pilkahtaneesta kritiikistä mielenosoittajien kylmällä maalla istuttamista kohtaan, sillä pidätysbussit saapuivat tällä kertaa huomattavasti lauantaita nopeammin. Kolme bussillista kesyinä riveinä maassa istuneita protestoijia kuljetettiin pois, ja kapitalismikriittinen kulkue oli tehokkaasti lopetettu.
Sunnuntain jälkeen Kööpenhaminan mielenosoituksissa tehtyjen pidätysten määrä nousi jo reilusti yli tuhanteen. Lähes kaikki pidätetyistä on kuitenkin päästetty nopeasti vapaaksi, ja tähän mennessä vain kolmea vastaan on jonkinlaisia syytteitä. Poliisin toiminnasta puolestaan on tehty ainakin 600 valitusta.
Jos ilmastonmuutosta lähdettäisiin ennaltaehkäisemään yhtä suurella voimankäytöllä kuin mielenosoittajien mahdollisia järjestyshäiriöaikeita, ja jos siihen pistettäisiin puoliksikaan yhtä paljon resursseja kuin rahoitusjärjestelmän pelastamiseksi tuoreimmalta finanssikriisiltä, niin mitään aihetta mielenosoittamiselle ei enää olisi.
Eeva Talvikallio
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Kaikki tai ei mitään
Neuvottelujen kuudennen päivän aamuna Greenpeacen Lauri Myllyvirta ja Ilmasto.orgin Sini Eräjä saapuvat majoituksellemme antamaan lyhyen summauksen neuvottelujen kulusta tähän asti. Peruskysymykset ovat pysyneet kutakuinkin samoina: teollisuusmaiden osuus päästövähennyksistä ja rahoituksesta, mitkä maat ylipäätään luetaan teollisuusmaihin, rahoitusmekanismit ja sitä hallinnoivat tahot, metsä-kysymys, jne.
Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.
Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:
1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.
2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”
3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.
Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.
Eeva Talvikallio
Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.
Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:
1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.
2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”
3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.
Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.
Eeva Talvikallio
Attaclaiset saarrossa
Tänään lauantaina järjestäjien arvion mukaan 100 000 mielenosoittajaa ilmaisi huolensa ilmaston puolesta. Ilmastomarssi sujui pääosin rauhallisesti, karnevaalitunnelmissa, mutta joitain mutkiakin matkaan tuli. Poliisi pidätti joukon mustiinpukeutuneita aktivisteja ja siinä sivussa joutui saartoon myös muutama Suomen Attacin jäsen. Uusimman tiedon mukaan poliisi on pidättänyt 900 aktivistia ja loppuillasta mielenilmaisun kohteena ovatkin olleet poliisin massapidätykset. Tanskan Attacin tiedon mukaan pidätettyjen joukossa on myös Attaclaisia ja suomalaisen lakitukihenkilön mukaan puolestaan 7-18 suomalaista.
Raisa Ranta
perjantai 11. joulukuuta 2009
Kohti Kööpenhaminaa
Tänä iltana Suomesta lähti neljä bussilastillista kansalaisvaikuttajia kohti Kööpenhaminaa. Mukana on myös useita Attacin aktiivijäseniä. Tarkoituksemme on raportoida tapahtumista Kööpenhaminan ilmastokokouksen ympärillä. Seurueemme on perillä Köpiksessä perjantai-iltana. Odotettavissa on tapaamisia muiden maiden Attacien kanssa, mielenosoituksia ja osallistuupa muutama Suomen Attacin jäsen myös virallisiin kokouksiinkin seuraajana.
Kokoussalien lisäksi tapahtumia on luvassa myös kaduilla. Seurueessa liikkuu paljon erilaisia arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Oletettavaa on, että myös konflikteja aktivistien ja poliisin välillä syntyy. Toivottavasti kansalaisjärjestöjen ääni ei kuitenkaan kokonaan hautaudu mellakkalööppien alle.
Kuvassa Attacin ilmastoryhmän vetäjä Eeva Talvikallio. Lue Eevan ja muiden attaclaisten kuulumisia Köpiksestä tästä blogista lähipäivien aikana.
Raisa Ranta
Kyseenalaistaen Kööpenhaminaan
Muutamaa päivää ennen Kööpenhaminan kokouksen alkua ystäväni, jota tuolloin vielä luulin ilmastonmuutosskeptikoksi, alkoi ”avuliaasti” lähetellä minulle linkkejä ilmastotiedettä kyseenalaistaviin artikkeleihin. Hän kysyi mistä Kööpenhaminassa lopulta voidaan puhua, jos perusasioistakaan ei olla samaa mieltä. Laiskuuttani en jaksanut sillä hetkellä kerätä voimiani ja lähteitäni kunnon vasta-argumentaatioon, ja päädyin vain toteamaan, että a) niin, eipä ihmistiede ole tähän mennessä koskaan täysin erheetöntä ollut, että b.) vaikken kielitieteilijätaustallani ole yhtään häntä pätevämpi arvioimaan mm. IPCC:n toimintaa, niin massiivinen valtaosa niistä, joilla alan pätevyyttä on, ovat edelleen yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan aiheuttama ja sen olemassaoloa vakavasti uhkaava ongelma, ja c.) vaikka ilmastonmuutos jonkin ihmeen kautta osoittautuisikin ihmiskunnan historian Suurimmaksi Huijaukseksi, niin se ei muuta sitä tosiseikkaa, että nykyisissä toimintatavoissamme on useita perustavanlaatuisia virheitä, ja että monet ilmastonmuutosta torjuvat ja siihen sopeuttavat keinot kohdistuvat onnistuessaan noihinkin ongelmiin.
Yksinkertaistaakseni asiaa edelleen esitin simppelin metaforan: kuvitellaan, että sinulla on lapsi, ja lapsi kieltäytyy syömästä vihanneksiaan. Saadaksesi hänet syömään vihanneksensa uskottelet hänelle, että Mörkö tulee ja vie hänet, jollei hän niitä syö. Jos hän tämän seurauksena oppii syömään vihanneksensa ja kasvaa terveemmäksi aikuiseksi, niin kuinka paljon lapselle lopulta on haittaa Mörköön uskomisesta? Raakaa yksinkertaistamista, kyllä, mutta puutteistaan huolimatta metafora on mielestäni oikeutettu. Vai kuka kehtaisi väittää, että radikaalit investoinnit energiatehokkuuteen, hiipuvista öljyvaroista irrottautuminen, kasvavaan kulutukseen perustuvan maailmankuvan kyseenalaistaminen, konkreettisten toimien käynnistäminen kehitysmaiden kehityksen tukemiseksi vuosikymmeniä jatkuneiden kauniiden mutta tehottomien puheiden sijaan, muitakin kuin hiilidioksidipäästöjä ilmoille tupruttelevan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiantuotannon alasajo, tai lukematon määrä muita suurempia tai pienempiä ilmastonmuutostakin torjuvia toimia olisivat ihmiskunnalle jotenkin pahasta?
”No hei, älä hiilly,” vastasi ystäväni, ja kertoi toimivansa vain ”paholaisen asianajajana,” yrittäen saada minut kyseenalaistamaan omatkin tietoni. ”Hienoa, jos lapsi oppii syömään vihanneksensa, mutta jos vihannekset ovat pilaantuneita, niin mitä hyötyä Mörköön uskomisesta silloin on?” Ja myönnettävähän se oli, että ystävä puhui asiaa.
Kaikki eivät pidä Kööpenhaminaa ykkösluokan kasviksena ihmiskunnan ohjaamiseksi kohti terveempää tulevaisuutta. Sen sijaan että pelättäisiin, ettei minkäänlaista sopimusta saada aikaan, jotkut pelkäävät nimenomaan, että sopimus saadaan aikaan, ja että siitä tulee vääränlainen. Yhteisen uhan ja huolen tunnustaminen on hyvä lähtökohta globaalille ilmastopolitiikalle, mutta jos tarjotut ratkaisut osoittautuvat vain vihreäksi kulissiksi, jonka takana kriisin pääasialliset aiheuttajat – kehittyneet teollisuusmaat, ylikansallinen suurpääoma, ja ne poliitikot, jotka näiden käskyjä tottelevat – voivat jatkaa totuttuun malliin, niin mistään todellisesta ratkaisusta ei voida puhua.
Vasemmistonuorten ystävällisesti organisoimalla linja-autoretkellämme Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli jo Suomen puolella lämmin tunnelma. Lämmitystä toisinajattelijoiden sydämille tarjosivat linja-auton lämmityslaitteiden lisäksi kyytivastaavien satunnaiset selonteot mielenosoittajien oikeuksista Tanskassa, mikäli poliisi laajennettuine valtaoikeuksineen päättäisi napata hipin rautoihin, sekä Suomessa Climate Action Networkin radikaalia ilmastosanomaa välittävän Hyökyaalto-toimintaryhmän nollabudjetilla julkaisema pamfletti nimeltä Kuumotus, jossa jaetaan avuliaita ohjeita nimenomaan vaitiolo-oikeudestaan nauttimaan pääsemiseksi. Yksinkertaistavasta ja provokatiivisesta äänenpainostaan huolimatta Kuumottava pamfletti sisältää paljon sellaista olennaista asiaa, josta virallisen median ei juuri kuule pukahtavan. Ilmeisin näistä on tietenkin se tosiseikka, että kapitalistiselle talousjärjestelmälle ei elinvoimansa säilyttävällä maapallolla yksinkertaisesti ole tilaa. Jos joku ei tätä ole aiempien kriisien yhteydessä huomannut, niin ilmastokriisin viimeistään pitäisi herättää se tajuamaan. Kyse ei ole enää edes oikeisto-vasemmisto tai muustakaan puoluepoliittisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että kapitalismi ajattelumallina ei toimi. Liiallinen vastakkainasettelua korostava retoriikka saattaa jopa toimia esteenä yhteisen vihollisen, kapitalismin, tunnustamiselle, ja yhtenäisen muutoksen käynnistämiselle, kun leiriin tai toiseen leimautumista pelkäävät ”perusjunnut” ujostelevat koko kapitalismi-sanan käyttöä, vaikka sen periaatteisiin tosiasiassa kriittisesti suhtautuisivatkin.
Toivoa sopii, että Kööpenhaminassa edes joku saisi myös järjestelmän kritiikin kuulumaan neuvottelijoiden korviin, ja että joku sitä kuuntelisi. On totta, että niin kauan kuin asioista päättävät keskenään vain ne, jotka niistä ovat tähänkin asti päättäneet – nähtävin seurauksin – niin todellisia muutoksia lienee turha odottaa.
Vaan kuinka sitten saada vaihtoehtoisia viestejä perille itse päätöksentekoon? Mellakoimalla? Pukeutumalla jakkupukuun ja tunkemalla mukaan?
Kööpenhaminassa on lupa odottaa kumpaakin, ja kaikkea siitä väliltä.
Yrityksen puutteesta ei näiden pirskeiden kuokkijoita ainakaan tulla syyttämään. Se mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan Kööpenhaminassa, on kuitenkin vasta alkusoittoa. Vähintään yhtä tärkeää on se, mitä tapahtuu Kööpenhaminan jälkeen – ja mitä tapahtuu samaan aikaan toisaalla. Joulukuun 12. päivä järjestetään lukuisia Kööpenhaminaa komppaavia ilmastomielenosoituksia kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Ja äänekäs mielenosoitus siellä, minne valtamedian huomio ei jo valmiiksi ole kohdistunut, voi paikallisella tasolla saada aikaan jopa suurempia heräämisiä, kuin pisarana massassa vellominen. Kyltti vaan kouraan ja osoittamaan se mieli!
Eeva Talvikallio
Yksinkertaistaakseni asiaa edelleen esitin simppelin metaforan: kuvitellaan, että sinulla on lapsi, ja lapsi kieltäytyy syömästä vihanneksiaan. Saadaksesi hänet syömään vihanneksensa uskottelet hänelle, että Mörkö tulee ja vie hänet, jollei hän niitä syö. Jos hän tämän seurauksena oppii syömään vihanneksensa ja kasvaa terveemmäksi aikuiseksi, niin kuinka paljon lapselle lopulta on haittaa Mörköön uskomisesta? Raakaa yksinkertaistamista, kyllä, mutta puutteistaan huolimatta metafora on mielestäni oikeutettu. Vai kuka kehtaisi väittää, että radikaalit investoinnit energiatehokkuuteen, hiipuvista öljyvaroista irrottautuminen, kasvavaan kulutukseen perustuvan maailmankuvan kyseenalaistaminen, konkreettisten toimien käynnistäminen kehitysmaiden kehityksen tukemiseksi vuosikymmeniä jatkuneiden kauniiden mutta tehottomien puheiden sijaan, muitakin kuin hiilidioksidipäästöjä ilmoille tupruttelevan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiantuotannon alasajo, tai lukematon määrä muita suurempia tai pienempiä ilmastonmuutostakin torjuvia toimia olisivat ihmiskunnalle jotenkin pahasta?
”No hei, älä hiilly,” vastasi ystäväni, ja kertoi toimivansa vain ”paholaisen asianajajana,” yrittäen saada minut kyseenalaistamaan omatkin tietoni. ”Hienoa, jos lapsi oppii syömään vihanneksensa, mutta jos vihannekset ovat pilaantuneita, niin mitä hyötyä Mörköön uskomisesta silloin on?” Ja myönnettävähän se oli, että ystävä puhui asiaa.
Kaikki eivät pidä Kööpenhaminaa ykkösluokan kasviksena ihmiskunnan ohjaamiseksi kohti terveempää tulevaisuutta. Sen sijaan että pelättäisiin, ettei minkäänlaista sopimusta saada aikaan, jotkut pelkäävät nimenomaan, että sopimus saadaan aikaan, ja että siitä tulee vääränlainen. Yhteisen uhan ja huolen tunnustaminen on hyvä lähtökohta globaalille ilmastopolitiikalle, mutta jos tarjotut ratkaisut osoittautuvat vain vihreäksi kulissiksi, jonka takana kriisin pääasialliset aiheuttajat – kehittyneet teollisuusmaat, ylikansallinen suurpääoma, ja ne poliitikot, jotka näiden käskyjä tottelevat – voivat jatkaa totuttuun malliin, niin mistään todellisesta ratkaisusta ei voida puhua.
Vasemmistonuorten ystävällisesti organisoimalla linja-autoretkellämme Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli jo Suomen puolella lämmin tunnelma. Lämmitystä toisinajattelijoiden sydämille tarjosivat linja-auton lämmityslaitteiden lisäksi kyytivastaavien satunnaiset selonteot mielenosoittajien oikeuksista Tanskassa, mikäli poliisi laajennettuine valtaoikeuksineen päättäisi napata hipin rautoihin, sekä Suomessa Climate Action Networkin radikaalia ilmastosanomaa välittävän Hyökyaalto-toimintaryhmän nollabudjetilla julkaisema pamfletti nimeltä Kuumotus, jossa jaetaan avuliaita ohjeita nimenomaan vaitiolo-oikeudestaan nauttimaan pääsemiseksi. Yksinkertaistavasta ja provokatiivisesta äänenpainostaan huolimatta Kuumottava pamfletti sisältää paljon sellaista olennaista asiaa, josta virallisen median ei juuri kuule pukahtavan. Ilmeisin näistä on tietenkin se tosiseikka, että kapitalistiselle talousjärjestelmälle ei elinvoimansa säilyttävällä maapallolla yksinkertaisesti ole tilaa. Jos joku ei tätä ole aiempien kriisien yhteydessä huomannut, niin ilmastokriisin viimeistään pitäisi herättää se tajuamaan. Kyse ei ole enää edes oikeisto-vasemmisto tai muustakaan puoluepoliittisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että kapitalismi ajattelumallina ei toimi. Liiallinen vastakkainasettelua korostava retoriikka saattaa jopa toimia esteenä yhteisen vihollisen, kapitalismin, tunnustamiselle, ja yhtenäisen muutoksen käynnistämiselle, kun leiriin tai toiseen leimautumista pelkäävät ”perusjunnut” ujostelevat koko kapitalismi-sanan käyttöä, vaikka sen periaatteisiin tosiasiassa kriittisesti suhtautuisivatkin.
Toivoa sopii, että Kööpenhaminassa edes joku saisi myös järjestelmän kritiikin kuulumaan neuvottelijoiden korviin, ja että joku sitä kuuntelisi. On totta, että niin kauan kuin asioista päättävät keskenään vain ne, jotka niistä ovat tähänkin asti päättäneet – nähtävin seurauksin – niin todellisia muutoksia lienee turha odottaa.
Vaan kuinka sitten saada vaihtoehtoisia viestejä perille itse päätöksentekoon? Mellakoimalla? Pukeutumalla jakkupukuun ja tunkemalla mukaan?
Kööpenhaminassa on lupa odottaa kumpaakin, ja kaikkea siitä väliltä.
Yrityksen puutteesta ei näiden pirskeiden kuokkijoita ainakaan tulla syyttämään. Se mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan Kööpenhaminassa, on kuitenkin vasta alkusoittoa. Vähintään yhtä tärkeää on se, mitä tapahtuu Kööpenhaminan jälkeen – ja mitä tapahtuu samaan aikaan toisaalla. Joulukuun 12. päivä järjestetään lukuisia Kööpenhaminaa komppaavia ilmastomielenosoituksia kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Ja äänekäs mielenosoitus siellä, minne valtamedian huomio ei jo valmiiksi ole kohdistunut, voi paikallisella tasolla saada aikaan jopa suurempia heräämisiä, kuin pisarana massassa vellominen. Kyltti vaan kouraan ja osoittamaan se mieli!
Eeva Talvikallio
torstai 2. huhtikuuta 2009
Rauhassa on vaikea olla
Rauhanomainen mielenosoittaminen on muuttumassa yhä hankalammaksi ainakin Lontoon finanssikeskuksessa Cityssä. Paljon yli sadan hengen ihmisryhmiä ei pääse muodostumaan poliisin piirittäessä tai hajottaessa rauhallisesti käyttäytyviä ihmisiä. Pukuihin pukeutuneet miehet ja autot pääsevät yleensä poliisiketjujen läpi. Myös eilen kuolleen miehen muistotilaisuus hajotettiin iltapäivällä.
Hanna Kuusela
Hanna Kuusela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
