Toisenlainen maailma (ja Suomi) on mahdollinen

Johtajuuden puute tuotti kitkerän pannukakun

2009-12-19T17:18:00.003+02:00

Ihmiskunnan historian yksi merkittävimmistä kansainvälisistä kokouksista on juuri päättynyt Kööpenhaminassa, eikä lopputulokseen ole tyytyväinen kukaan. Ilmaston kannalta merkittävin seuraus Kööpenhaminasta lienevät pirskeiden järjestämisestä ja vieraiden kuskaamisesta aiheutuneet päästöt. Neuvottelijoiden jumitettua puolitoista viikkoa muotoseikkoja ja eri sopimusraiteita vatvoen tulivat valtioiden päämiehet ja -naiset lopulta perjantain ja lauantaiyön kuluessa runttaamaan läpi laimennetun poliittisen lausunnon, jossa ei ole sisältöä nimeksikään. Paperin nimi, Copenhagen Accord, (Kööpenhaminan sopimus, tai Kööpenhaminan ”yhteisymmärrys”) onkin surkuhupaisalla tavalla tunnuskuvallinen koko neuvotteluprosessille, josta oli yhteisymmärrys kaukana.

Ne pääasiat, joista paperissa tunnustaudutaan yhtämielisiksi, ovat tiivistettävissä kahteen ympäripyöreään lauseeseen:

- Päästöjä pitäisi vähentää ilmastotieteen mukaisesti niin, että pysytään 2 asteen ilmastonlämpenemisen alla.

- Kehittyneet maat tulevat tukemaan kehittyvien maiden mukautumista ilmastonmuutoksen estämiseen ja sen seurauksiin.

Selkeitä numeroita tai päämääriä paperissa ei tuon kahden asteen mainitsemisen lisäksi anneta sen enempää tarvittavista maakohtaisista päästövähennyksistä, kuin rahoitusvelvollisuuden jakamisestakaan. Eri maiden tai maaryhmien tämänhetkiset päästövähennystavoitteet on toki lueteltu, mutta tämän listan olisi helposti kerännyt ilman kokoustakin. Pois on jätetty aiemmassa luonnoksessa ollut rivi, joka paljasti tällä hetkellä luvattujen päästövähennyksien riittämättömyyden kahden asteen tavoitteessa pysymiseen. Sisällön ollessa noin olematon, ei paperin laillisen sitovuuden puute enää jo taittunutta kamelinselkää paina. Kaiken kaikkiaan Kööpenhamina tuntuu olevan miltei askel taaksepäin Kiotosta, jonka tuloksena oli sentään laillisesti sitova sopimus, vaikkei suurin kehittynyt saastuttaja Yhdysvallat siinä mukana ollutkaan.

Huonon kolmisivuisen vitsin voi ladata luettavakseen vaikkapa täältä:
http://www.berlingske.dk/klima/copenhagen-accord-foreloebig-paa-engelsk

Vaan mitäpä muuta jäi Attacilaisille Kööpenhaminasta käteen, neuvottelujen tuottaman kitkerän pannukakun lisäksi?

No, ainakin entistä suurempi huoli esimerkillisiksi kehuttujen pohjoismaiden demokratian tilasta, kun tuhannet kansalaisjärjestöjen edustajat, joille alun perin oli myönnetty lupa seurata neuvotteluita tapahtumien keskipisteessä, yhtäkkiä suljettiin ulos, ja Tanskan poliisi laajennetuin valtaoikeuksineen, erinäisiä strategioita käyttäen vangitsi ja hiljensi tuhansia mieltään ja huoltaan osoittaneita kansalaisia, joiden näkemys käsillä olevasta ongelmasta ja ratkaisuista ei vastannut virallisia kantoja.

Toisaalta Kööpenhamina nostatti myös uutta toivoa tiedonvälityksen demokratiasta, kun tuhannet ja taas tuhannet bloggarit ja vaihtoehtomediat ympäri maailman tuottivat omia näkemyksiään ja analyysejään tapahtumista, vuotaneiden sopimusluonnosten yksityiskohdista aina mielenosoittajien kohteluun ”pikku-Guantanamossa.” Ken tästä informaatioähkystä jaksoi luettavakseen poimia parikin vaihtoehtoista, rehellisen subjektiivista kantaa, saattoi aivojaan käyttäen muodostaa niistä kutakuinkin objektiivisen näkemyksen todellisuudesta. Tai ainakin objektiivisemman kuin mitä yksikään erinäisten rahoittaja- tai tukijatahojen intressejä valvova, objektiiviseksi itseään väittävä valtamedia on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan.

Kolmanneksi, epäluottamus maailman nykyistä johtoa kohtaan ei Kööpenhaminan tuloksena ainakaan hälventynyt. Tasavallan presidentti Tarja Halosen kommentti YLE1:n toimittajan haastattelussa neuvottelujen loppupuolella on kuvaava: ”joko täällä on liikaa johtajia, tai sitten täällä ei ole johtoa.” Jos Kööpenhaminassa olisi ideologista johtajuutta tarjolla ollutkin, niin Tanskan poliisi piti varsin hyvän huolen siitä, ettei sitä ainakaan Bella Centerissä asti päästy kuulemaan.

Seuraava yritys katastrofaaliseen ilmastonlämpenemiseen reagoimiseksi on ensi vuonna Mexico Cityssa. Välittömien sitovien toimenpiteiden lykkääntyminen vuodella on kuitenkin kohtalokasta monille. Näin mm. Tuvalulaisille, joilla näyttää positiivistenkin arvioiden mukaan olevan hyvällä tuurilla jäljellä viitisenkymmentä vuotta aikaa pakata elämänsä ja muuttaa ylävämmille maille. Jos suomalaiset eivät ilmastonmuutoksen torjuntaan riittävän kunnianhimoisin tavoittein halunneetkaan lähteä, niin sitä suurempaa muutosta maahanmuuttopolitiikkaan piakkoin kaivataan, kun miljoonat hätäänsä syyttömät ilmastopakolaiset lähtevät etsimään uutta maata jalkojensa alle.

Eeva Talvikallio

Ennaltaehkäisyä?

2009-12-15T15:26:00.004+02:00

Tanskan poliisin tekemistä massapidätyksistä huolimatta mielenosoitukset Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä jatkuvat. Viime sunnuntaina kaupungin keskustan tuntumassa mobilisoituivat yhtä aikaa kansainvälisen Via Campesina maanviljelijäjärjestön joukot tukijoineen, sekä erinäisistä ryhmittymistä ja yksityishenkilöistä muodostunut Hit the Production of Climate Chaos -kulkue. Jälkimmäisen päämääränä oli marssia parin kilometrin matka Kööpenhaminan satamaan, estääkseen sen toimintaa rauhanomaisin keinoin. Tempaus olisi onnistuessaan välittänyt vahvan vertauskuvallisen viestin: satama on yksi vapaakaupan symboleista, ja siihen tiivistyvät kapitalistisen markkinatalouden räikeimmät ongelmakohdat, ympäristötuhoista taloudelliseen ja sosiaaliseen hyväksikäyttöön.

Vaan järjestysvalta päätti tälläkin kertaa toisin.

Muutamisen sataa mielenosoittajaa kertyi puolilta päivin Trianglenin aukiolle Kööpenhaminan pohjoisosaan marssiakseen sieltä joukolla satamaan. Poliiseja ja mediaa paikalle oli kertynyt reilusti jo ennen varsinaisten mielenosoittajien saapumista.

Lauantain suurmielenosoituksen yhteydessä tehdyt massapidätykset lienevät tehneet protestoijista erityisen varovaisia, sillä kulkue, niin kauan kuin sen annettiin edetä, oli mielenosoitukseksi jopa ihmeellisen rauhallinen. Poliisien massiivinen läsnäolo teki tunnelmasta jännittyneen, ja joukon keskellä kulkeneen protestiauton lavalta iskulauseiden huutoa johtaneet järjestäjät kehottivat ihmisiä pysyttelemään tiiviissä ryhmässä. Samaa halusivat ilmeisesti poliisitkin, sillä tuskin marssi oli päässyt alkamaan, kun kaksi tiivistä poliisirivistöä reunusti marssijat kummaltakin puolelta. Osa mielenosoittajista jäi poliisirivistöjen ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta, mutta loppujen ei enää annettu poistua.

Noin puolen tunnin marssimisen jälkeen, Folke Bernadottens Allén t-risteyksessä, josta mielenosoituskulkueen oli määrä kääntyä vasemalle kohti satamaa, poliisi yhtäkkiä pysäytti kulkueen piirittämällä sen tiiviisti. Saarto tapahtui niin nopeasti, että mielenosoitusauton ja poliisin väliin jääneet joutuivat elämöimään, jotta auto pysähtyisi. Paikalla olleen mielenosoittajan mukaan poliisit tunkeutuivat tämän jälkeen voimallisesti kulkueen läpi auton lähelle, ja – kuskin totellessa ilmeisesti liian hitaasti ikkunanavaamiskäskyyn – iskivät siitä ikkunan sisään. Samainen auto oli järjestäjien mukaan ratsattu jo kerran aamulla ennen mielenosoitusta, ja sen ottamista ylipäätään mielenosoitukseen oli harkittu tarkoin, nimenomaan edellisen päivän pidätysten johdosta.

Tapahtumien sydämessä olleiden mukaan poliisin agressiivisuus ihmisten kiinniottamisen ja maahan istuttamisen yhteydessä oli pelottavaa. Varsinkin, kun mitään näkyvää syytä agressiivisuuteen ei tässä vaiheessa ollut. Jo pelkkä poliisien määrä suhteessa mielenosoittajiin tuntui kulkueen alusta asti jokseenkin liioitellulta.

Liekö poliisi ottanut jotain opikseen Tanskan mediassa jo pilkahtaneesta kritiikistä mielenosoittajien kylmällä maalla istuttamista kohtaan, sillä pidätysbussit saapuivat tällä kertaa huomattavasti lauantaita nopeammin. Kolme bussillista kesyinä riveinä maassa istuneita protestoijia kuljetettiin pois, ja kapitalismikriittinen kulkue oli tehokkaasti lopetettu.

Sunnuntain jälkeen Kööpenhaminan mielenosoituksissa tehtyjen pidätysten määrä nousi jo reilusti yli tuhanteen. Lähes kaikki pidätetyistä on kuitenkin päästetty nopeasti vapaaksi, ja tähän mennessä vain kolmea vastaan on jonkinlaisia syytteitä. Poliisin toiminnasta puolestaan on tehty ainakin 600 valitusta.

Jos ilmastonmuutosta lähdettäisiin ennaltaehkäisemään yhtä suurella voimankäytöllä kuin mielenosoittajien mahdollisia järjestyshäiriöaikeita, ja jos siihen pistettäisiin puoliksikaan yhtä paljon resursseja kuin rahoitusjärjestelmän pelastamiseksi tuoreimmalta finanssikriisiltä, niin mitään aihetta mielenosoittamiselle ei enää olisi.

Eeva Talvikallio

Kaikki tai ei mitään

2009-12-13T00:52:00.004+02:00

Neuvottelujen kuudennen päivän aamuna Greenpeacen Lauri Myllyvirta ja Ilmasto.orgin Sini Eräjä saapuvat majoituksellemme antamaan lyhyen summauksen neuvottelujen kulusta tähän asti. Peruskysymykset ovat pysyneet kutakuinkin samoina: teollisuusmaiden osuus päästövähennyksistä ja rahoituksesta, mitkä maat ylipäätään luetaan teollisuusmaihin, rahoitusmekanismit ja sitä hallinnoivat tahot, metsä-kysymys, jne.

Yhdeksi ensimmäisen viikon olennaisimmista kiistanaiheista on kuitenkin muodostunut kysymys tavoitellun sopimuksen muodosta: onko tavoitteena saada aikaan poliittinen vai laillisesti sitova sopimus, ja kenen luonnoksen pohjalta tuo sopimus tehdään. Asia on noussut esille erityisesti yllättävän aktiivisen ja tiukan roolin ottaneiden pienten saarivaltioiden ansiosta. Näistä erityisesti Tuvalu on antanut sekä teollistuneille, että kehitysmaille kovaa pähkinää purtavaksi, iskiessään viime keskiviikkona neuvottelupöytään oman sopimusluonnoksensa, jonka päästövähennysvaatimukset ovat Kioton sopimusta selvästi vaativampia, ja asettavat enemmän vastuuta vähennyksistä myös kehitysmaille.
Tuvalulle ja muille pienille saarivaltioille neuvottelut ovat muodostuneet konkreettisesti elämän tai kuoleman kysymykseksi, eikä niillä pelissä oleviin panoksiin verrattuna ole neuvotteluissa poliittisesti mitään menetettävää. Näyttäisikin siltä, että yhdessä muiden kehitysmaiden kasvavien vaatimusten kanssa nämä pienet, mutta epätoivoiset toimijat pakottavat kehittyneet teollisuusmaat harkitsemaan uudelleen neuvotteluasemiaan.

Toinen Myllyvirran ja Eräjän summauksen pääaihe olivat kansalaisjärjestöjen muotoilemat skenaariot neuvottelujen mahdolliseksi lopputulokseksi. Yksinkertaistaen mahdollisuuksia on kolme:

1.) Ideaali-sopimus: Neuvottelut onnistuvat ja aikaan saadaan läpimurto. Päästöjä sitoudutaan vähentämään 40% vuoteen 2020 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja siihen sopeutumiseen varataan 140 mrd dollaria vuodessa. Sademetsien häviäminen pysäytetään. Kaikki ilmaston parissa työskentelevät juhlivat viikon ja eroavat töistään, koska ilmastoaktivismia ei enää tarvita. Ne jotka ovat tehneet ilmastoaktivismia vapaa-ajallaan, menevät vihdoin oikeisiin töihin.

2.) Viherpesu: Aikaan saadaan selvästi liian heikko lopputulos. Ei toivoa kahden asteen alla pysymisestä. Ei toivoa niille, joiden tulevaisuus ja elämä on vaakalaudalla. Suurin ongelma tässä skenaariossa on se, että vaikka lopputulos olisi kuinka heikko, niin pelissä on niin paljon odotuksia, että se on pakko myydä läpimurtona. Tämän skenaarion estämiseksi kansalaisjärjestöillä ja muilla sitovaa ja riittävää sopimusta vaativilla tahoilla on erityisen tärkeä viestinnällinen tehtävä tavoitteiden pitämiseksi tarpeeksi korkealla. Teollisuusmaiden harjoittama skeptisyys minkäänlaisen sopimuksen saavuttamista kohtaan on harkittu keino, jolla pedataan mahdollisuutta uskotella huononkin lopputuloksen olevan ”läpimurto.”

3.) Romahdus: Kehitysmaat kävelevät ulos neuvotteluista, ja koko Kööpenhaminan prosessi romahtaa. Neuvotteluprosessit eivät kuitenkaan lopu tähän, vaan erinäiset tahot jatkavat niitä keskenään, ja mm. Kiina ja Yhdysvallat saattavat luoda yhteisiä sopimuksia. Viherpesun ja romahduksen raja on häilyvä.

Tärkein osa neuvotteluista käydään ensiviikolla, kun 120 valtion päämiehet saapuvat lätkimään numeronsa taulukoihin, jotka virkamiehet ja ministerit heille valmistelevat. Tänään koetun kaltaisia mielenosoituksia ja mellakointia lienee siis luvassa vastakin.

Eeva Talvikallio

Attaclaiset saarrossa

2009-12-13T00:01:00.000+02:00

Tänään lauantaina järjestäjien arvion mukaan 100 000 mielenosoittajaa ilmaisi huolensa ilmaston puolesta. Ilmastomarssi sujui pääosin rauhallisesti, karnevaalitunnelmissa, mutta joitain mutkiakin matkaan tuli. Poliisi pidätti joukon mustiinpukeutuneita aktivisteja ja siinä sivussa joutui saartoon myös muutama Suomen Attacin jäsen. Uusimman tiedon mukaan poliisi on pidättänyt 900 aktivistia ja loppuillasta mielenilmaisun kohteena ovatkin olleet poliisin massapidätykset. Tanskan Attacin tiedon mukaan pidätettyjen joukossa on myös Attaclaisia ja suomalaisen lakitukihenkilön mukaan puolestaan 7-18 suomalaista.

Raisa Ranta

Kohti Kööpenhaminaa

2009-12-11T08:21:00.000+02:00

Tänä iltana Suomesta lähti neljä bussilastillista kansalaisvaikuttajia kohti Kööpenhaminaa. Mukana on myös useita Attacin aktiivijäseniä. Tarkoituksemme on raportoida tapahtumista Kööpenhaminan ilmastokokouksen ympärillä. Seurueemme on perillä Köpiksessä perjantai-iltana. Odotettavissa on tapaamisia muiden maiden Attacien kanssa, mielenosoituksia ja osallistuupa muutama Suomen Attacin jäsen myös virallisiin kokouksiinkin seuraajana.

Kokoussalien lisäksi tapahtumia on luvassa myös kaduilla. Seurueessa liikkuu paljon erilaisia arvioita siitä, mitä tuleman pitää. Oletettavaa on, että myös konflikteja aktivistien ja poliisin välillä syntyy. Toivottavasti kansalaisjärjestöjen ääni ei kuitenkaan kokonaan hautaudu mellakkalööppien alle.

Kuvassa Attacin ilmastoryhmän vetäjä Eeva Talvikallio. Lue Eevan ja muiden attaclaisten kuulumisia Köpiksestä tästä blogista lähipäivien aikana.

Raisa Ranta

Kyseenalaistaen Kööpenhaminaan

2009-12-11T04:06:00.000+02:00

Muutamaa päivää ennen Kööpenhaminan kokouksen alkua ystäväni, jota tuolloin vielä luulin ilmastonmuutosskeptikoksi, alkoi ”avuliaasti” lähetellä minulle linkkejä ilmastotiedettä kyseenalaistaviin artikkeleihin. Hän kysyi mistä Kööpenhaminassa lopulta voidaan puhua, jos perusasioistakaan ei olla samaa mieltä. Laiskuuttani en jaksanut sillä hetkellä kerätä voimiani ja lähteitäni kunnon vasta-argumentaatioon, ja päädyin vain toteamaan, että a) niin, eipä ihmistiede ole tähän mennessä koskaan täysin erheetöntä ollut, että b.) vaikken kielitieteilijätaustallani ole yhtään häntä pätevämpi arvioimaan mm. IPCC:n toimintaa, niin massiivinen valtaosa niistä, joilla alan pätevyyttä on, ovat edelleen yhtä mieltä siitä, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan aiheuttama ja sen olemassaoloa vakavasti uhkaava ongelma, ja c.) vaikka ilmastonmuutos jonkin ihmeen kautta osoittautuisikin ihmiskunnan historian Suurimmaksi Huijaukseksi, niin se ei muuta sitä tosiseikkaa, että nykyisissä toimintatavoissamme on useita perustavanlaatuisia virheitä, ja että monet ilmastonmuutosta torjuvat ja siihen sopeuttavat keinot kohdistuvat onnistuessaan noihinkin ongelmiin.

Yksinkertaistaakseni asiaa edelleen esitin simppelin metaforan: kuvitellaan, että sinulla on lapsi, ja lapsi kieltäytyy syömästä vihanneksiaan. Saadaksesi hänet syömään vihanneksensa uskottelet hänelle, että Mörkö tulee ja vie hänet, jollei hän niitä syö. Jos hän tämän seurauksena oppii syömään vihanneksensa ja kasvaa terveemmäksi aikuiseksi, niin kuinka paljon lapselle lopulta on haittaa Mörköön uskomisesta? Raakaa yksinkertaistamista, kyllä, mutta puutteistaan huolimatta metafora on mielestäni oikeutettu. Vai kuka kehtaisi väittää, että radikaalit investoinnit energiatehokkuuteen, hiipuvista öljyvaroista irrottautuminen, kasvavaan kulutukseen perustuvan maailmankuvan kyseenalaistaminen, konkreettisten toimien käynnistäminen kehitysmaiden kehityksen tukemiseksi vuosikymmeniä jatkuneiden kauniiden mutta tehottomien puheiden sijaan, muitakin kuin hiilidioksidipäästöjä ilmoille tupruttelevan fossiilisiin polttoaineisiin perustuvan energiantuotannon alasajo, tai lukematon määrä muita suurempia tai pienempiä ilmastonmuutostakin torjuvia toimia olisivat ihmiskunnalle jotenkin pahasta?
”No hei, älä hiilly,” vastasi ystäväni, ja kertoi toimivansa vain ”paholaisen asianajajana,” yrittäen saada minut kyseenalaistamaan omatkin tietoni. ”Hienoa, jos lapsi oppii syömään vihanneksensa, mutta jos vihannekset ovat pilaantuneita, niin mitä hyötyä Mörköön uskomisesta silloin on?” Ja myönnettävähän se oli, että ystävä puhui asiaa.

Kaikki eivät pidä Kööpenhaminaa ykkösluokan kasviksena ihmiskunnan ohjaamiseksi kohti terveempää tulevaisuutta. Sen sijaan että pelättäisiin, ettei minkäänlaista sopimusta saada aikaan, jotkut pelkäävät nimenomaan, että sopimus saadaan aikaan, ja että siitä tulee vääränlainen. Yhteisen uhan ja huolen tunnustaminen on hyvä lähtökohta globaalille ilmastopolitiikalle, mutta jos tarjotut ratkaisut osoittautuvat vain vihreäksi kulissiksi, jonka takana kriisin pääasialliset aiheuttajat – kehittyneet teollisuusmaat, ylikansallinen suurpääoma, ja ne poliitikot, jotka näiden käskyjä tottelevat – voivat jatkaa totuttuun malliin, niin mistään todellisesta ratkaisusta ei voida puhua.

Vasemmistonuorten ystävällisesti organisoimalla linja-autoretkellämme Kööpenhaminan ilmastokokoukseen oli jo Suomen puolella lämmin tunnelma. Lämmitystä toisinajattelijoiden sydämille tarjosivat linja-auton lämmityslaitteiden lisäksi kyytivastaavien satunnaiset selonteot mielenosoittajien oikeuksista Tanskassa, mikäli poliisi laajennettuine valtaoikeuksineen päättäisi napata hipin rautoihin, sekä Suomessa Climate Action Networkin radikaalia ilmastosanomaa välittävän Hyökyaalto-toimintaryhmän nollabudjetilla julkaisema pamfletti nimeltä Kuumotus, jossa jaetaan avuliaita ohjeita nimenomaan vaitiolo-oikeudestaan nauttimaan pääsemiseksi. Yksinkertaistavasta ja provokatiivisesta äänenpainostaan huolimatta Kuumottava pamfletti sisältää paljon sellaista olennaista asiaa, josta virallisen median ei juuri kuule pukahtavan. Ilmeisin näistä on tietenkin se tosiseikka, että kapitalistiselle talousjärjestelmälle ei elinvoimansa säilyttävällä maapallolla yksinkertaisesti ole tilaa. Jos joku ei tätä ole aiempien kriisien yhteydessä huomannut, niin ilmastokriisin viimeistään pitäisi herättää se tajuamaan. Kyse ei ole enää edes oikeisto-vasemmisto tai muustakaan puoluepoliittisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että kapitalismi ajattelumallina ei toimi. Liiallinen vastakkainasettelua korostava retoriikka saattaa jopa toimia esteenä yhteisen vihollisen, kapitalismin, tunnustamiselle, ja yhtenäisen muutoksen käynnistämiselle, kun leiriin tai toiseen leimautumista pelkäävät ”perusjunnut” ujostelevat koko kapitalismi-sanan käyttöä, vaikka sen periaatteisiin tosiasiassa kriittisesti suhtautuisivatkin.

Toivoa sopii, että Kööpenhaminassa edes joku saisi myös järjestelmän kritiikin kuulumaan neuvottelijoiden korviin, ja että joku sitä kuuntelisi. On totta, että niin kauan kuin asioista päättävät keskenään vain ne, jotka niistä ovat tähänkin asti päättäneet – nähtävin seurauksin – niin todellisia muutoksia lienee turha odottaa.
Vaan kuinka sitten saada vaihtoehtoisia viestejä perille itse päätöksentekoon? Mellakoimalla? Pukeutumalla jakkupukuun ja tunkemalla mukaan?
Kööpenhaminassa on lupa odottaa kumpaakin, ja kaikkea siitä väliltä.
Yrityksen puutteesta ei näiden pirskeiden kuokkijoita ainakaan tulla syyttämään. Se mitä tapahtuu tai tulee tapahtumaan Kööpenhaminassa, on kuitenkin vasta alkusoittoa. Vähintään yhtä tärkeää on se, mitä tapahtuu Kööpenhaminan jälkeen – ja mitä tapahtuu samaan aikaan toisaalla. Joulukuun 12. päivä järjestetään lukuisia Kööpenhaminaa komppaavia ilmastomielenosoituksia kaikkialla maailmassa, Suomessakin. Ja äänekäs mielenosoitus siellä, minne valtamedian huomio ei jo valmiiksi ole kohdistunut, voi paikallisella tasolla saada aikaan jopa suurempia heräämisiä, kuin pisarana massassa vellominen. Kyltti vaan kouraan ja osoittamaan se mieli!

Eeva Talvikallio

Rauhassa on vaikea olla

2009-04-02T21:10:00.000+03:00

Rauhanomainen mielenosoittaminen on muuttumassa yhä hankalammaksi ainakin Lontoon finanssikeskuksessa Cityssä. Paljon yli sadan hengen ihmisryhmiä ei pääse muodostumaan poliisin piirittäessä tai hajottaessa rauhallisesti käyttäytyviä ihmisiä. Pukuihin pukeutuneet miehet ja autot pääsevät yleensä poliisiketjujen läpi. Myös eilen kuolleen miehen muistotilaisuus hajotettiin iltapäivällä.

Hanna Kuusela

G-20 meni oikeaan suuntaan, mutta jäi puoli tiehen

2009-04-02T20:36:00.000+03:00

G-20 kokouksen lopputulema on oikean suuntainen, mutta jäi puolitiehen. Kokonaisuudessaan kokous valitsi strategian, joka tähtää kuplan uudelleen luomiseen. Kokous otti kuitenkin useita askeleita, jotka ovat linjassa vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikkeen vaatimuksien kanssa.

Edistystä saavutettin erityisesti veroparatiisien osalta. G-20 julistaa pankkisalaisuuden olevan kuollut. Tiedonvaihdon lisääntymistä on kuitenkin luvassa ainoastaan pyynnöstä, eli automaattisen valvonnan saralla ei ole oletettavissa suuria muutoksia. Näin ollen veroparatiisien osalta ei taistelu ei vielä ole ohi. Attac oli keskeisesti nostamassa kysymystä globaalille agendalle kymmenen vuotta sitten.

Kansainvälisten verojen osalta kokous on oletettu pettymys. Ne loistavat poissaolollaan. Tulevaisuudessa niitä käsitellään kuitenkin muilla foorumeilla, kuten innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden johtoryhmässä, jossa Suomi on jäsenenä.

Maailmanpankin ja IMF:n pääjohtajat valitaan vastaisuudessa meriittien perusteella, eikä paikkoja enää jyvitetä Euroopalle ja Yhdysvalloille. Tämä on merkittävä edistysaskel, jota kansalaisliikkeet ovat vaatineet vuosia. Rikkailla mailla säilyy toki monia tapoja vaikuttaa valintaprosesseihin kulisseissa.

Kiinan ja YK:n alaisen Stiglitzin ryhmän ehdotus uuteen globaaliin reservivaluuttaan siirtymisestä siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Aika näyttää, edetäänkö asiassa. Kokous kuitenkin linjasi, että keinotekoisen SDR-reservivaluutan määrä liki kymmenkertaistetaan, mikä on siirto oikeaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan komeat sanat ovat vielä abstraktilla tasolla ja monia keskeisiä valtarakenneuudistuksia siirrettiin myöhemmin määriteltäväksi. Rahaa G-20 lupasi käyttää vähemmän, kuin ennakkoon ounasteltiin. Tulos on silti varovainen ensiaskel kohti globaalin talouden kesyttämistä.

Vaihtoehtoista globalisaatiota ajavan liikeen kannalta voidaan sanoa, että sen teemat ovat nyt valtavirtaa. Kyllä se kestikin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

- Mikko Sauli

Kansalaisjärjestöt skeptisiä

2009-04-02T16:06:00.000+03:00

Kansainvälisillä listoilla liikkuvien tietojen ja analyysien mukaan kansalaisjärjestökenttä ei odota kokoukselta suuria läpimurtoja. Kokous ei todennäköisesti pääse sopuun sellaisista politiikka- ja systeemitason uudistuksista, joita globaali järjestelmä kaipaa.

YK:n pääsihteeriä kritisoidaan kulisseissa passiivisuudesta YK:n korkean tason asiantuntijapaneelin suosituksien ajamisessa. Talousnobelisti Joseph Stiglitzin vetämä ryhmä on esittänyt mm. kansainvälisten verojen käyttöönottoa ja talouskriisin hoitamista osallistavasti kaikkien maailman maiden johtajien kesken YK:n yleiskokouksen tapaan.

Lontoon virallisen kokouksen sihteeristön mukaan G-20 tulee seuraamaan Stiglitzin komission työtä vastaisuudessa. G-20 ei kuitenkaan ole kaikista suosituksista samaa mieltä. YK:n rooliksi globaalin talouskriisin rakaisemisessa on järjestöperspektiivistä jäämässä kehitystavoitteista ja -sitoumuksista muistuttelu.

- Mikko Sauli

Kansalaisjärjestöjä käännytetty G20-kokouksesta

2009-04-02T15:55:00.000+03:00

Ainakin kaksi kansalaisjärjestöä, joiden oli tarkoitus osallistua viralliseen G20-kokoukseen, on käännytetty ovelta. War on want -järjestön sekä World Development Movementin akkreditoinnit on vedetty takaisin. Järjestäjät antoivat alussa selitykseksi tietokonevian, mutta myöhemmin kävi ilmi, että järjestäjät olivat peruneet osallistumiskutsut.

War on Want on ollut aktiivisesti ajamassa muun muassa valuutanvaihtoveroa. Eilisessä Englannin keskuspankilla järjestetyssä mielenosoituksessa järjestön aktivistit kantoivat kuollutta kanarianlintua pankin edessä (ks. kuva alla).

Hanna Kuusela

Liikkuminen ja protestoiminen hankalaa

2009-04-02T13:48:00.001+03:00

Aamu on alkanut Lontoossa poliisin määräämään tahtiin. Kolme juna-asemaa G20-kokousalueen lähellä on suljettu, minkä vuoksi kaupungin laidalla olevalle kokousalueelle on vaikea päästä. Lontoon pörssin edessä olleessa rauhallisessa aamumielenosoituksessa oli paikalla enemmän poliiseja kuin mielenosoittajia. Myös sosiaalikeskuksilla ja aktivistein kokoontumistaloilla on poliiseja. Samaan aikaan pieniä protesteja alkaa nousta eri puolille kaupunkia.

Hanna Kuusela

Rahoitusrikoksia ja kakkua Lontoossa

2009-04-01T23:59:00.000+03:00

Tämän päivän G20-protestoinnit ovat minulta takana, vaikka kaupungissa ne toki jatkuvat. Muutama tunti päivästä kului poliisin piirityksessä Bank of Englandilla. Rahoitusrikoksia vastaan marssineet mielenosoittajat marssivat pankille osoittaakseen tyytymättömyytensä maailman talousjärjestelmään. Matkan varrella turistibussit saivat huomata, miten matka etenee, kun kansalaiset ovat tulleet kaduille.

Loppuillasta söimme kakkua ilmastonmuutoksen vastaisella Climate camp -telttaleirillä Euroopan ilmastopörssin edessä. Tuhannet päästökauppaan tyytymättömät protestoijat olivat tuoneet kymmeniä telttoja, ruokaa, vessoja ja tanssin ja laulun keskelle maailman finanssimaailman keskusta. Mellakkapoliisit toki piirittivät leirin muutamassa tunnissa, minkä jälkeen vaihtoehdoksi jäi laulaminen ja soittaminen saartorenkaan molemmin puolin.

Hanna Kuusela

Poliisi piirittää G20-mielenosoittajia - Attacin edustaja saartorenkaan sisällä

2009-04-01T23:08:00.000+03:00

Lontoon poliisi piirittää parhaillaan G20-kokousta vastustavia mielenosoittajia.

Saartorenkaan sisällä on myös Attacin Hanna Kuusela, jonka oli määrä kommentoida Lontoon tämän päivän tapahtumia tässä blogissa.

Kerromme tilanteesta tarkemmin saatuamme yhteyden paikan päälle. Tällä hetkellä puhelinyhteys on poikki.

Tausta-aineistoa maailmantalouden tilasta

2009-04-01T11:03:00.000+03:00

maailmantalous.net

Sivustolta löytyy tausta-aineistoa maailmantalouden kehityskuluista ja finanssikriisistä.

Kompuroivan jättiläisen tulevaisuus vaakalaudalla Lontoossa

2009-03-31T20:58:00.000+03:00

Huomenna alkava G-20 kokous on kylmään sotaan verrattavien kysymyksien äärellä. Avainasemassa kokouksessa ovat Kiina ja Yhdysvallat. Kiina on esittänyt siirtymistä uuden globaalin reservivaluutan käyttöön. Yhdysvallat haluaa luonnollisesti jatkaa nykyistä dollarivetoista tietä. Monet kehitysmaat ovat todennäköisesti myötämielisiä Kiinan ajatukselle.

Kiinalla on hyvä syy vaatia muutosta reservijärjestelmään. Sen valuuttareservit ovat biljoonaluokkaa ja niistä valtaosa on dollareissa. Yhdysvallat on kriisin seurauksena alkanut painaa rahaa, mikä laskee Kiinan reservien arvoa. Kiina ei tietenkään halua pelata peliä, jossa se itse häviää ja USA voittaa, etenkään nyt kun vienti ei vedä Yhdysvaltoihin entiseen malliin. Toisaalta spekulaatio muutoksella voi painaa dollaria, minkä vuoksi Kiina menettäisi taas lisää rahaa.

Valittavana on kaksi tietä: luoda talouskupla uudelleen (Yhdysvaltojen kanta) tai lähteä kohti Yhdysvaltojen taloushegemonian jälkeistä aikaa (Kiinan kanta). Yhdysvallat tarvitsee G-20 –ryhmän tuen pelastaakseen kompuroivan taloutensa. Markkinat odottavat varmasti massamittaista elvytystä, joka pelastaisi Yhdysvaltojen taloudellisen johtoaseman. Voi kuitenkin olla, että muut sanovat Kiinan johdolla tälle ratkaisulle ei.

Uuteen reservijärjestelmään siirtyminen vie toki aikaa. The Economist lehden mukaan lähinnä IMF:n käytössä olevaa SDR –reservivaluutta on tällä hetkellä olemassa 32 miljardin dollarin arvosta verrattuna 11 biljoonaan dollariin Yhdysvaltojen velkakirjoja. SDR on keinotekoinen valuutta, jonka arvo määrittyy dollarin, euron, punnan ja jenin arvojen keskiarvona.

Obaman ”Yes, we can” saattaa kokouksen jälkeen kuulua ”No, we couldn’t”. Hallinnon talousihmiset ovat Wall Streetin poikia ja pääsisivät mielellään takaisin peliensä pariin. Samoin ulkomaisten reservivirtojen menettämisellä voi olla arvaamattomia sisäpoliittisia seurauksia. Vaikutus on merkittävä vakuutusjärjestelmän (oli kyse eläke-, sosiaali-, tai muista vakuutuksista) ja rahan saatavuuden eli luottoihin perustuvan kulutuksen kannalta. Itse asiassa koko amerikkalainen velkaelämäntapa perustuu dollarin asemaan maailman mahtivaluuttana.

Kehitys vie aikaa, mutta suunta todennäköisesti otetaan Lontoossa. Tuloksista ei ole minkäänlaisia takuita. Ranska on BBC:n mukaan ilmoittanut, että se kävelee kokouksesta ulos, jos sen säätelyvaatimuksiin ei vastata. Brasilian kannoista on tiedossa vain vähän, mutta maan presidentti Lula on jopa vilauttanut rotukorttia ja syyttänyt valkoisia sinisilmäisiä miehiä kriisistä.

Pelottavaksi tilanteen tekee kompuroivan jättiläisen reaktio. Yhdysvaltojen mahdollinen taantuminen globaalina supervaltana ei välttämättä ole kivuton prosessi. Monet kommentaattorit sanoivat Irakin sodan alussa, että sodan taustalla olivat Irakin suunnitelmat siirtyä öljykaupassaan dollarista euroon. Tällä kertaa kyse on suuremmasta asiasta, kuin yhden maan öljykaupasta.

- Mikko Sauli

Kuvakooste G20 kritisoivista mielenosoituksista

2009-03-31T17:24:00.001+03:00

Lauantaina 28.3.2009 osoitettiin mieltä ympäri Eurooppaa tällä viikolla Lontoossa alkavan G20-kokouksen aattona. Mielenosoituksiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Suurimmat marssit nähtiin Lontoossa ja Saksassa. Alla kuvakooste protesteista.

http://www.youtube.com/watch?v=VyWqxUvXcGc

Lontoolainen yliopisto panikoi G20-kokouksen alla

2009-03-31T17:16:00.000+03:00

Lontoossa torstaina alkavan G20-kokouksen alla oli keskiviikkona 1.4.2009 tarkoitus järjestää vaihtoehtoinen kokous - Alternative London Summit www.altg20.org.uk. Puhujina oli poliitikkoja, tutkijoita ja kansalaistoimijoita.

Nyt järjestäjänä ollut Itä-Lontoon yliopisto on perääntynyt hankkeesta ja päättänyt sulkea koko yliopiston kahdeksi päiväksi. Järjestäjät lupaavat toteuttaa kokouksen tavalla tai toisella ja toivovat ihmisten protestoivan yliopiston päätöstä vastaan allekirjoittamalla vetoomuksen http://www.petitiononline.com/openUEL/

Hanna Kuusela

Mikään ei mennyt pieleen

2009-03-28T21:09:00.000+02:00

Suomalaismediassakin on etukäteen intoiltu Lontoon G20-kokouksen vastatapahtumista ja -mielenosoituksista. Lähinnä on intoiltu poliisien ja anarkistien kuurupiilosta.

Tänään Lontoossa alkoivat protestit, joiden on tarkoitus jatkua pitkälle ensi viikkoon. Päivän päämielenosoitus keräsi poliisin arvioiden mukaan 35 000 ihmistä. Pääviestin mukaan ihmiset on laitettava etusijalle.

Kuten Suomessa, myös Briteissä on povailtu mellakoita, väkivaltaa ja maailmanloppua. Mellakoita saattaa toki myöhemmin tulla, maailmanloppua tuskin, vaikka konservatiivinen sanomalehti Telegraph jaksaa siihenkin uskoa. Samaa lehteä kiinnosti tänään myös se, mitä pääministeri Gordon Brown vaimoineen antaa kokousvierailla lahjaksi.

Tänään Lontoon keskustan läpi kulkeneessa marssissa mikään ei mennyt pieleen, vaikka juuri epäonnistumista oltiin odoteltu jo viikkoja. Marssijoille jaettiin vihreitä rakennusmiesten kypäriä. Ehkä ne symboloivat ympäristön huomioon ottavaa uuden rakentamista. Mukana oli musiikkia ja hauskoja asuja. Tunnelmassa oli jotain samaa kuin vuosituhannen vaihteen protesteissa: huumoria, tanssia, karnevaalia. Silti en jaa joidenkin näkemystä siitä, että tämä tarkoittaisi globalisaatiokriittisen liikkeen paluuta. Ei liike mihinkään palaa. Se on aina ollut olemassa. Nyt kriisin keskellä vain mediaakin alkaa taas kiinnostaa.

Hanna Kuusela

Valuutanvaihtovero olisi auttanut finanssikriisissä

2009-03-22T14:07:00.000+02:00

Attacin pj:n Mikko Saulin Vieraskynä Helsingin Sanomissa 13.3.

Finanssikriisin syynä on pidetty valvonnan puutetta, tietämättömyyttä, viranomaisyhteistyön heikkoutta ja osaamattomuutta. Viime aikoina muun muassa johtavat talouslehdet The Economist ja Financial Times ovat ottaneet toisen näkökulman ja selittäneet kriisiä talouden epätasapainolla.

Lehtien esittämä näkemys on uskottava ja antaa hyvän pohjan toimenpide-ehdotuksille. Tarkastelutapa myös osoittaa yhtymäkohdan nykyisen kriisin ja HS:n suurten puolueiden puheenjohtajien haastattelujen yhteydessä esiin nostaman valuutanvaihtoveron välillä.

Yhä useampi tarkkailija on kiinnittänyt huomiota siihen, mistä Yhdysvaltojen markkinoilla liikkunut raha alun perin oli peräisin. Suuri osa rahasta kumpusi dollarimääräisten arvopapereiden painamisesta ja yksityisistä eläkkeistä.

Ennen kriisin puhkeamista myös kehittyvät taloudet syytivät merkittäviä määriä rahaa Yhdysvaltoihin. Niiden valuuttavarannot kasvoivat kriisiä edeltäneen vuosikymmenen aikana moninkertaisiksi: yli neljään ja puoleen biljoonaan dollariin (lokakuu 2008). Syitä valuuttavarantojen kasvuun on monia, mutta keskeisimpiä niistä ovat aidon sääntelyn puute ja varautuminen valuuttakeinotteluun.

Kehittyvien maiden valuuttavarantojen paisuminen lähti liikkeelle Kaakkois-Aasian talouskriisistä 1990-luvun lopulla. Maat näkivät, millaista tuhoa äkillinen pääomapako voi saada aikaan. Ne halusivat varautua huonoihin aikoihin ja ryhtyivät kasvattamaan valuuttareservejään. Sivutuotteena ne pönkittivät dollarin johtoasemaa ja rahoittivat Yhdysvaltojen holtitonta talouspolitiikkaa, sillä niiden valuuttareservit ovat pääosin dollarimääräisiä.

Valuutanvaihtoverolla haluttiin 1990-luvulla puuttua valuuttakeinotteluun, joka oli tuolloisen kriisin taustalla. Lyhytaikainen spekulatiivinen pääoma heilutteli Kaakkois-Aasian talouksia ja jopa Britannian puntaa. Valuutanvaihtovero kaventaa nopeiden pääomaliikkeiden voittomarginaaleja ja olisi siten vakauttanut talouksia. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli.

Nykyinen kriisi ei SIIS johdu valuuttakeinottelusta, mutta valuuttakeinotteluun varautuminen selittää osan kriisistä. Valtiot hamstrasivat dollareita reserveihinsä voidakseen estää sen, että maan oma valuutta romahtaa, kun spekulatiivinen pääoma äkkiä vetäytyy maan taloudesta. Nämä samat dollarit paransivat rahan saatavuutta esimerkiksi Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla.

Oikein toteutettuna valuutanvaihtovero tekisi tarpeettomaksi reservien haalimisen valuuttakeinottelun varalle, sillä vero tekisi keinottelusta kannattamatonta. Näin vapautuneet varat voitaisiin käyttää tuottaviin investointeihin, joita kehittyvät taloudet kipeästi tarvitsevat.

Valuuttareserveillä on toki muitakin tehtäviä kuin varautuminen pääomapakoon. Esimerkiksi Kiina on ostanut dollareita oman valuuttansa arvon alentamiseksi ja vientiteollisuuden tukemiseksi. Tämä selittää merkittävän osan reservien kasvusta mutta ei koko kuvaa. Kehittyvissä talouksissa suhtaudutaan vakavasti valuuttakriisin uhkaan, joka saattaa euroalueelta katsottuna tuntua kaukaiselta. On hyvä muistaa, että maailmassa on muitakin valuuttoja kuin euro ja dollari.

Valuutanvaihtoveron toteuttamisesta on useita malleja, eivätkä ne kaikki suinkaan tähtää spekulaation kitkemiseen ja talouden vakauttamiseen. Osa malleista pyrkii vain keräämään varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin puuttumatta lainkaan valuuttamarkkinoiden toimintaan. Tuotto-odotukset ovat suuret: kehitysavun nykyinen taso saavutettaisiin jo 0,02 prosentin verolla.

Näistä malleista ei olisi kriisitilanteessa mitään hyötyä, sillä ne eivät poista valtioiden tarvetta varautua valuuttaspekulaatioon. Malleja kehitettiin tilanteessa, jossa sääntely ja markkinoiden vakauttaminen olivat täysin poissa muodista. Mallien taustalla on paitsi auttamisen halua myös poliittista opportunismia tilanteessa, jossa sääntelystä puhuminen oli rikkaissa teollisuusmaissa poliittinen itsemurha.

Toinen malli on talouden Nobelin saaneen James Tobinin alkuperäinen versio, Tobinin vero, jonka tarkoituksena on vain vakauttaa markkinoita.
Tobinin vero on kiinteä ja sillä pyritään kitkemään spekulatiivinen valuuttakauppa kokonaan. Sen ongelmana on liiallinen markkinavihamielisyys, jonka takia vero oli pitkään poliittisesti toteutuskelvoton. Tobiniahan eivät kiinnostaneet veron tuotot, vaan hänen päämääränsä oli valuuttamarkkinoiden vakauttaminen.

Valuuttamarkkinoiden sääntelystä kaksiportaisella veromallilla olisi myös ollut apua talouskriisissä. Tällaisessa mallissa vero on normaalioloissa alhainen, mutta se nousee esimerkiksi äkillisen pääomapaon sattuessa niin suureksi, että kaupankäynti kyseisellä valuutalla käytännössä pysähtyy. Keskuspankki ei joudu kriisitilanteessa ostamaan omaa valuuttaansa estääkseen talouden romahduksen, joten keskuspankkivarantoja ei sitä varten tarvita. Samalla veron tuotot pysyvät suurina, eikä verolla ole ratkaisevaa vaikutusta valuuttamarkkinoiden toimintaan.

Finanssikriisillä ei ole yhtä selittävää syytä, ja monet erilaiset toimet ovat tarpeen tulevien kriisien estämiseksi. Tarvitaan avoimuutta, rahoitusinstrumentteihin puuttumista tai jopa niiden kieltämistä, uusia veroja ja viranomaiskoordinaatiota.
Tärkeää on oppia tästä kriisistä ja tähdätä siihen, ettei sama enää toistu. Tämä ei ole mahdollista ilman aitoja sääntelytoimia, joilla luodaan yhteistä hyvää palvelevat markkinat.
Valuutanvaihtovero on näistä keinoista pisimmälle kehitetty.

Mikko Sauli
Kirjoittaja on Suomen Attacin puheenjohtaja.

Attac palkitsi Paavo Lipposen

2009-03-06T16:27:00.000+02:00

Tiedote 6.3.2009 - julkaisuvapaa heti

Attac palkitsee Paavo Lipposen

Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava
anti-intellektuelli 2009 -tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti
Lipposen kömpelö takinkääntö Turun sanomissa tänään. Lipponen syyttää
kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä
uusliberalismi-sanan keveästä käytöstä.

Teoksessaan "Järki voittaa" Lipponen esitti luokittelun suomalaisista
intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin
anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia
avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki.

Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon
positiivista. "Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On
sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen
avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän
yhteiskunnallisessa keskustelussa," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko
Sauli.

"On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi
juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti
otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi", moittii
Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. " Vuoden anti-intellektuelli
Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys," Salo
valottaa palkinnon myöntämisperusteita.

Johtava anti-intellektuelli -palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä
Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. "Toivomme, että kerta
riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta
uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä," Salo päättää.

Lisätietoja:

Mikko Sauli, puheenjohtaja, 040-7474323
Sanna Salo, hallituksen jäsen, 045-1308579

SP hakoteillä

2008-09-26T16:41:00.001+03:00

Attac: Suomen Pankki ratkoo finanssikriisiä kriisin syillä

Attac ilahtui Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen lausunnosta, jonka
mukaan Yhdysvaltain asuntolainoista puhjennut finanssikriisi tulee
vaikuttamaan myös Suomeen. Liikasen lausunto lopettaa Suomen virallisen
pää pensaaseen -linjan. Liikasen tarjoamat lääkkeet ovat kuitenkin
hakoteillä.

"Liikanen esittää palkkamalttia, joka on nimenomaan johtanut
kotitalouksien velkaantumiseen. Tämä on finanssikriisin tärkein laukaiseva
tekijä," sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli, ja jatkaa: "Suomen
Pankissa olisi korkea aika tarkastaa talouspoliittisia perusoletuksia.
Palkkamaltin perustana oleva inflaation hillitseminen on osa uusliberaalia
ajattelua, jonka mukaan koko kriisin ei edes pitäisi olla mahdollinen".

Attacin mukaan finanssikriisi osoittaakin, että viimeisten vuosikymmenten
aikana syntynyt uusi vauraus perustuu lähinnä velkaan. Kansalaiset on
saatu uskomaan aitoon kasvuun, kun todellisuudessa markkinat ovat
tuottaneet vain odotuksia. Nyt kupla on puhjennut ja velkaa ottaneet
hyväuskoiset kansalaiset joutuvat pankkien pelastusoperaation
maksumiehiksi.

"Myös Suomen viimeaikainen menestys on perustunut lainarahalla elämiseen.
Olemme todellisuudessa köyhempiä ja lisäksi huomattavasti
riskialttiimmassa tilanteessa kuin mihin järkevällä talouspolitiikalla
olisi pystytty", toteaa Attacin toinen puheenjohtaja Teppo Eskelinen.

Eskelinen muistuttaa, että pahin uusliberalismin aiheuttama kriisi,
sosiaalinen eriarvoistuminen sekä valtioiden sisäisesti että globaalisti,
on paheneva ongelma. Valtioiden tulisi suunnata interventionsa sosiaalisen
tasa-arvon edistämiseksi eikä pankkiirien pelastamiseksi. Näin
vuosikymmenten aikana syntynyttä sosiaalista tuhoa voitaisiin lähteä
korjaamaan.

Lisätiedot:

Mikko Sauli, mikko.sauli@gmail.com, 040 7474 323
Teppo Eskelinen, teeskeli@cc.jyu.fi, 050 357 65 87

Finanssikriisi avaa uusia mahdollisuuksia

2008-09-25T17:20:00.000+03:00

Tilanne on nyt sen verran paha, että kenties Attacin ja muiden samanmielisten pitkään paukuttamia näkemyksiä finanssipääomien säätelemisen tärkeydestä aletaan vihdoin kuunnella, Transnational Instituten Susan George totesi Euroopan sosiaalifoorumissa.

Hänen mukaansa ekologisen, sosiaalisen ja rahoituskriisin ratkaiseminen edellyttää ainakin kahta asiaa:

1) Pankit ja muut rahoituslaitokset on lakisäänteisesti velvoitettava lainaamaan määrätty osa lainapääomastaan "hyviin" tarkoituksiin omakustannehintaan.

2) Kansainväliset verot on otettava käyttöön, jotta edes murto-osaa maailman pääomista saataisiin palvelemaan yhteistä hyvää.

George puhui altermondialistisen liikkeen tulevaisuutta pohtineessa seminaarissa 19. syyskuuta. Tallensin puheenvuoron tavallisella pokkarikameralla, joten kuvanlaatu ei ole kovin hifiä. Ääni kuuluu kuitenkin hyvin.

Henri Purje

ESF kuvina

2008-09-23T01:33:00.000+03:00

Tässä vielä joitain kuvia lauantain menestyksekkäästä ESF-paraatista. Kokemus oli mieleenpainuva!

Vaaditaan: rakkautta ja rahanvallan sääntelyä.

Ruotsissa keskustellaan paljon.
Stop EPAs!

Työväen liike.
Mustanaamiot marssilla.

Maria Manner

Globaalia ja eurooppalaista

2008-09-21T21:33:00.001+03:00

Useat kehitysmaiden aktivistit syyttävät eurooppalaisia siitä, että olemme liian kiinnostuneita muiden asioista, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Katse olisi käännettävä Eurooppaan itseensä: minkälaisia talouden, kulutuksen, osallistumisen jne malleja luomme ja hyväksymme.

Euroopan sosiaalifoorumi on kenties paras mahdollinen paikka harrastaa kollektiivista ajattelua tämän teeman ympärillä. Elämme muutenkin varsin kiinnostavaa aikaa. Eurooppaakin ideologisesti hallinnnut uusliberalismi on sisäisessä kriisissä. Samoin Euroopan Unionin eliittivetoinen poliittinen prosessi on kriisiytynyt Lissabonin sopimuksen umpikujan myötä. Tämä tilanne suorastaan huutaa marginaaleissa eläneitä vaihtoehtoja esiin.

Näistä lähtökohdista käsin seurasin keskusteluja parin keskeisen aiheen ympärillä. Toinen on idea ”eurooppalaisesta mallista” ylipäänsä, toinen Euroopan eliittien talouspoliittisen strategian vaikutukset.

Eurooppalaisen mallin kriisiytyminen on uusliberalismin väistämätön tulos, koska malli edellyttää varsin laajaa julkista sektoria. Ongelma ilmenee usein pikemmin praktisena kuin ideologisena. Tämä tuli selvästi esiin esimerkiksi julkisten palveluiden yksityistämistä käsittelevissä seminaareissa. Kun julkiset viskaalit ovat tilanteessa, jossa on löydettävä keinoja tulla toimeen vähemmällä rahalla, yksityistäminen tulee monelle mieleen. Käytännölliset intressit tosin ovat usein myös kääntyneet julkisten palveluiden eduksi: useissa maissa on yksinkertaisesti huomattu, että esimerkiksi terveydenhuollon antaminen yksityisten yritysten käsiin ei säästä rahaa, päinvastoin.

Tämän varsin selvä huomio tulee varsin kiinnostavaksi, kun saman analyysin kuulee Saksan, Turkin ja Venäjän kansalaisliikkeiden edustajilta samassa sessiossa. On ollut kiinnostavaa huomata, että vaikka poliittinen dynamiikka on eri maissa täysin erilainen, ja poliittiset kamppailut sijoittuvat aina tähän olemassaolevaan kontekstiin, yksityistämisohjelmat ja niiden vaikutukset ovat huomattavan identtisiä. Samalla sosiaalifoorumissa tietysti oppii paljon yksityistämisprosessien vastaisista kamppailuista joista ei muuten kuulisi mitään – Turkin yleislakkokutsun esittelyn jälkeen venäläinen aktivisti harmitteli, etteivät he koskaan saa sanomaansa esille: ”Venäjällä on sananlasku: jos Napoleonilla olisi ollut nyky-Venäjän lehdistö käytössään, kukaan ei olisi koskaan kuullut Waterloosta”.

Euroopan talouspoliittisten strategioiden puiminen on ollut myös laajaa. Kehitysmaiden edustajien suusta kuulee jatkuvasti saman viestin: Eurooppa on muuttumassa entistä aggressiivisemmaksi yritystensä etujen palvelijaksi, vaikka retorisella tasolla apu ja kehitys ovat edelleen hallitsevia. Afrikan maiden huoli EPA-sopimusten vaikutuksista on aitoa huolta toimeentulon vähienkin mahdollisuuksien tuhoutumisesta.

Strategisemmin esimerkiksi War on want -järjestön sessiossa päästiin keskustelemaan myös samojen talousstrategioiden vaikutuksista Euroopassa. Näyttää selvältä, että samat sopimukset, joita Afrikka pelkää, ovat vain erittäin harvojen etu – käytännössä niiden, joiden intressit ovat sulautuneet pääoman intresseihin. Kiinnostavaa olikin seurata esimerkiksi perinteisten liittojen, kuten Saksan IG Metallin, edustajien keskustelua siitä, miten työläiset saisi muiden kuin oman yrityksen tai oman maan kilpailuedun taakse virittäytyneiden strategioiden taakse.

Siinäpä haastetta ”globaalille Euroopalle”.

Teppo Eskelinen

ESF saatu menestyksellisesti päätökseen

2008-09-21T17:55:00.000+03:00

Tätä kirjoittaessa olen totaalisen rättipoikki. Kulunut foorumi oli poikkeuksellisen rankka ja samalla myös antoisa kokemus. Minulle foorumi tarkoitti tällä kertaa kasapäin kohtaamisia Maailman sosiaalifoorumin kansainvälisen neuvoston jäsenien, Brasilian työväenpuolueen väen, suomalaisten, kansainvälisen Attacin, Neljännen internationaalin, Singaporen Maan ystävien, mustan blogin, jne. jne. kanssa. Olo on vähän kuin olisi pyörinyt viikon flipperissä.

Muutama poliittinen huomio foorumista jäi päällimmäiseksi käteen:

1. Mielenosoitus oli foorumin onnistunein osa. Sen teemana oli Valta kansalle - mielenosoitus kapitalismia vastaan - toisenlainen maailma on mahdollinen. Tällä teemalla paikalle saapuneet 15 000 ihmistä - mukaan lukien ruotsin institutionaalinen vasemmisto - on loistava mobilisaatio. Tunnelma mielenosoituksessa oli hyvin karnevalistinen ja sympaattinen. Loistava tapahtuma.

2. Suomen ammattiyhdistysliike ja sosialidemokraatit osallistuivat tapahtumaan todella surkeasti. SDP:n puoluetoimisto, eduskuntaryhmä ja muut orgaanit loistivat poissaolollaan. Muutamat sisarjärjestöt olivat kohtalaisesti mukana, mutta Hakaniemen norsunluutorneihin kutsu ei ottanut kantaakseen.

3. Radikaalimman liikkeen ja pohjoismaisen institutionaalisen vasemmiston vuoropuhelu onnistui vain osittain. Pohjoismainen sosialidemokratia, jota tänne tultiin katsomaan, oli kyllä läsnä, muttei mukana. Monet sosialidemokraattisten tahojen tapahtumat jäivät liian sisäisiksi, eikä yhtymäkohtia muuhun liikkeeseen syntynyt tarpeeksi. Mutta mutta, ensiaskeleina aika tulee näyttäämään, mihin tämä kanssakäyminen johtaa.

Seuraava etappi sosiaalifoorumiliikkeelle on minusta aina kotoisammalta tuntunut Maailman sosiaalifoorumi, joka palaa juurilleen Brasiliaan. Odotan sitä innolla, ja valmistelut näyttävät etenevän oikein mukavasti. Brasilian työväenpuolue tulee palaamaan voimakkaammin mukaan liikkeeseen, mikä tulee näkymään sen uudelleen politisoitumisena ja pohjoisen kansalaisjärjestöjen vallan heikkenemisenä. Kun ympäristönä on vielä trooppinen Belém Amazonasin suistossa, foorumista on luvassa oikein maukas keitos.

Politiikan ja näennäisesti apoliittisen raja-aidan taitaminen on koko foorumiprosessin ytimessä ja kaunista taidetta sen puitteissa. Tällä saralla olen henkilökohtaiseen Malmö-saldooni enemmän kuin tyytyväinen. Näillä kokemuksilla jaksaa taas porskuttaa vähän aikaa.

Mikko Sauli

ESF: tasa-arvoista kommunikointia ja ruokaturvaa

2008-09-21T13:29:00.000+03:00

Euroopan Sosiaalifoorumin yhtenä kaiken kattavana teemana oli uusien liittoutumien
ja yhteistahojen saaminen mukaan yhteisiin kampanjoihin. Mikko jo viittasikin
aikaisemmin LO:n eli Ruotsin ammattiyhdistyksen aktiiviseen mukana oloon.
Muissakin seminaareissa tapasi ammattiyhdistysjärjestöjä myös muista maista.
Seminaareissa ei vain vaihdettu kokemuksia, vaan yhdessä suunniteltiin
myös kampanjoita.
Yhteistyötä ei aina kuitenkaan pidetty itsestään selvänä. Moniäänisyys edellyttää,
että meillä on kyky kuulla ja arvostaa muiden mielipidettä. Toisaalta pelkkä moniäänisyys
ei ole pelkkä päämäärä, niiden avulla pitää rakentaa myös yhteisiä kampanjapäämääriä.
Puhuttiin myös sitä, että yhteiskunnan instituutioiden uudistaminen ei riitä eikä
se onnistukkaan jollemme tule tietoisiksi millä eväillä toimimme.
Eli on tärkeä olla tietoinen niistä vammoista, joita kaikilla meillä on, kilpailuun
perustuvan ja eriarvoistavan yhteiskuntajärjestelmän seurauksena. Tietyssä
mielessä olemme kaikki "vammaisia."
"Vammat" tulevat esiin epäluulona, pelkona, epävarmuutena, vihana, suruna ja
ylipäätään vaikeuksina toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa. Yhteistoimintamme ei
kuitenkaan kanna hedelmää jos emme opi kuuntelemaan ja arvostamaan toisiamme.

Malmössä syntyi myös tuloksia: sovittiin yhteisistä kampanjoista ja niiden
toimintatavoista. Yksi niistä on Euroopan ruokaoikeusliike.
European Network on Food Sovereignty syntyi viime vuonna.
Malmössä rakennettiin yhteistä kampanjaa ja keskusteltiin siitä miten myös kuluttajajärjestöt ja Euroopan pienviljelijöiden eturyhmät saadaan mukaan toimintaan. Liikkeelle haetaan myös lisää näkyvyyttä kampanjoimalla Maailman Ruokapäivänä 16 lokakuuta.
Myös EU:n tekeillä olevaan uuteen maatalouspoliittikkaraamiin on tarkoitus vaikuttaa.
Myös ruokaoikeus (food sovereignty) käsite kaipaa selventämistä ja kansantajuistamista.
Yhtenä ideana esitettiin myös päättäjien tutustumismatkaa maihin, joissa vapaakauppa
sopimukset ovat tuhonneet pienviljelijöiden elämän edellytykset. Suurin osa heistä
on naisia.
Lisää tietoa liikkeestä löytyy verkkosivuilta www.epfs.eu
Kiinnostava opas josta myös keskusteltiin on s Rob Hoskins'in The Transition
Handbook.
Malmön terveisin
anita

ESF:n päämielenosoitus

2008-09-20T22:20:00.000+03:00

ESF:n päämielenosoitus onnistui tänään hyvin ja rauhallisesti. Järjestäjien mukaan siihen osallistui 15 000 ihmistä, mikä vaikuttaa realistiselta luvulta. Ohessa muutama kuva.Attac-sektio.
Evo Moralesin kannattaja.
Mustablokki.
Sambaryhmittymä.
Mielenosoituksessa tanssiittiin useissakin kohdissa.

Mikko Sauli

Malmön kuulumisia

2008-09-20T21:55:00.000+03:00

Ohessa kuvia eilen Malmössä rähinäksi riistäytyneestä kadunvaltauksesta. Olin paikalla mielenosoittajien ja poliisin välissä.Tältä tilanne näytti poliisin puolelta juuri riistäytyessään käsistä. Kyseinen nuorukainen oli täällä lööpeisssä tänään.Mielenosoittajat provoisoivat poliisia muun muassa heittämällä kiviä.
Poliisiautot muodostivat koko kadun levyisen muurin. Muuta mielenosoittaja meinasi jäädä auton alle.
Poliisilla oli pamput mukana, mutta niitä ei juuri käytetty. Vaikka olin paikalla raportoimassa, myös minua uhkailtiin pampulla.

Mikko Sauli

Lauantai

2008-09-20T12:27:00.000+03:00

Foorumi näkyy päässeen Suomessakin uutisiin, ikävä kyllä kahakaksi äityneen eilisen kadunvaltaustapahtuman vuoksi. Pitkään rauhallisesti sujunut tapahtuma päättyi valtaosan osallistujista jo lähdettyä yhteenottoon poliisin ja aktivistien välillä.

Poliisi oli varautunut tapahtumaan järeästi. Kaiken kaikkiaan se nähdäkseni kuitenkin hoiti tilanteen niin kuin piti.

Valokuvia on tulossa myöhemmin.

Maria Manner

Eurooppalaista imperialismia

2008-09-19T16:22:00.001+03:00

Euroopan imperialismia käsitellyt seminaari oli yksi foorumin mielenkiintoisimmista. Euroopan Attacit olivat mukana sen järjestelyissä. Paneelissa vasemmalta Indonesian Maan ystävien edustaja, John Hillary (pj, War on Want, UK), Dot Keet (Transnational Institute, Zimbabwe/Etelä-Afrikka) ja Ramón Fernandez (Espanjan ympäristöliikkeestä). Keskustelu oli mielenkiintoista ja moniulotteista. Yritän saada tänne audio-tiedoston seminaarista mahdollisimman pian.

Mikko Sauli

Finanssikriisi ja Attac

2008-09-19T16:22:00.000+03:00

Oheinen artikkeli julkaistiin eilen Taloussanomissa:

Finanssikriisi

Suomen Pankki: Suomi ei ole turvassa finanssikriisiltä

Sari Gustafsson/Lehtikuva

Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto sanoo, että Suomellekin voi tulla hätä, jos maailmalla vellova kriisi johtaa luottolamaan.

Taloussanomat

18.9.2008 13:37

Suomen Pankin rahoitus- ja tutkimusosaston osastopäällikkö Antti Suvanto sanoo, että Suomi ei ole turvassa maailmanlaajuiselta finanssikriisiltä

– Jos rahoitusmarkkinoiden kriisi johtaa maailmanlaajuiseen luottolamaan, voi Suomellekin tulla hätä, totesi Suvanto eduskunnan Attac-ryhmän aiheesta järjestämässä tilaisuudessa torstaina.

Yhdysvaltojen riskipitoisten asuntoluottojen kriisistä levinnyt epäluottamus markkinoilla on jo aiheuttanut huiman korkotason nousun pankkien välisissä lainoissa ja yritysrahoituksessa.

Tästä seuraa, että rahoituksen saanti vaikeutuu, investoinnit vähenevät ja talouden tahti hiipuu.

– Suomalaiset pankit ja yritykset ovat kuitenkin hyvässä kunnossa, mikä puskuroi kriisin vaikutuksia meillä. Henkilöasiakkaiden talletukset ovat hyvässä turvassa, Suvanto arvioi.

Globaalit säännöt
ovat nyt tarpeen

Tutkija Ville-Pekka Sorsan mukaan heikkojen subprime-luottojen antajat ja luottoluokittajat ovat joutuneet kriisin syntipukeiksi. Hänen mielestään syy on kuitenkin koko globaalin rahoitusjärjestelmän luonteessa.

– Rahoitusmaailmalle on nyt vihdoinkin luotavat kattavat, sitovat ja globaalit pelisäännöt. Kirjanpito- ja riskienhallintastandardien luominen on välttämätöntä, jotta yhteiskuntavastuuton toiminta saadaan kuriin, Sorsa vaati.

Hänen mielestään luonteva foorumi standardien laatimisen aloittamiselle voisi olla YK.

Perjantai

2008-09-19T12:29:00.000+03:00

Perjantaiaamu valkeni Malmössä aurinkoisena, ja ainoa ongelma oli päättää, mihin kaikista tapahtumista suuntaisi. Seminaareja ja työpajoja on joka lähtöön.

Foorumi ei täällä juuri näy katukuvassa, sillä tapahtumia on monessa eri paikassa. Järjestäjien mukaan rekisteröityneitä osallistujia on noin 8000, ja huomiseen mielenosoitukseen odotetaan jopa 20 000 osanottajaa.

Konservatiisissä sanomalehdissä on viime viikkoina peloteltu mielenosoituksella ja väkivallan uhalla, viitaten mellakoihin Göteborgin huippukokouksen aikana vuonna 2001. Taustalla lienee myös se, että Malmö kaupunki on avustanut ESF:ää 2,5 miljoonalla kruunulla, mitä kaupunginvaltuuston konservatiiviryhmät kiivasti vastustivat.

Tunnettu intialainen kirjailija ja aktivisti Vandana Shiva kysyi eilen, miksi ihmisten kokoontumista yhteen pidetään lähtökohtaisesti uhkana. Sehän on päin vastoin mahdollisuus ja ainoa toivo. Hienosti sanottu.

Maria Manner

2008-09-18T11:41:00.001+03:00

ATTAC 10 vuotta

2008-09-18T11:41:00.000+03:00

Eilen täällä Malmössä oli 10 vuotta Attacia -bileet. Liike on ehtinyt jo "kypsään" ikään, mutta työ jatkuu. Oli kaikin puolin hienoa nähdä vanhoja ystäviä Ranskasta, Norjasta Brasiliasta ja muualta. Pidin tapahtumassa lyhyen puheen, jonka ydin viesti oli rauhaa ja rakkautta kaikille liikkeen aktivisteille ja muistutus siitä, että työtä on mitä todennäköisimmin edessä vielä 100 vuotta lisää. On hassua miten rauha ja rakkaus, joita toivottavasti sydämmissämme toivomme kaikille, saavat aina ihmiset nauramaan.

Keskeisiä teemoja eilisen keskusteluissa olivat muun muassa Bolivian tilanne ja ESF-prosessin tulevaisuus. Kummassakaan ei saavutettu mitään kovin konklusiivisia lopputulemia, mutta ainakin muutamat ihmiset saatiin linkkiin keskenään. Euroopan Attac -verkosto käy kiivasta keskustelua liikkeen suhteesta puolueisiin. Näin olen laitoin ilahtuneena TRANSFORM-järjestön (euroopanlaajuinen vasemmistolainen think tank) linkkiin Belgian Attacin ihmisten kanssa. Puolueiden kanssa keskustelessa on hyvä pitää realiteetit mielessä, ja Euroopan Attacit kaipaavat lkipeästi suorempaa linkkiä puoluemaailmaan.

Muutoin foorumi jatkuu omaa rataansa. Maria Manner raportoinee piakoin suomalaisdelegaation kuulumisista hostellissa.

Mikko Sauli

Foorumihumua

2008-09-17T21:49:00.000+03:00

Terveiset Malmöstä!

Ilta alkaa jo hämärtää, ja Euroopan sosiaalifoorumin avajaistapahtuma Folketsparkissa on juuri päättymässä.

Suomalais-venäläinen karavaanimme pääsi vihdoin onnellisesti perille, yli 24 tunnin bussi- ja laivamatkan jälkeen. Kaikki meni lopulta hienosti, vaikka yli 200 ihmisen seurueen koordinoiminen kysyykin hieman luovaa järjestelykykyä. Vain yksi rouva jäi vahingossa pysähdyspaikalle (saatiin lopulta takaisin kyytiin), ja moottoritien liittymän kupeessa vielä juoksutettiin kyydistä unohtuneita lippuja -mielenosoitusta varten- bussista toiseen. Kiitokset Vasemmistonuorille, joilla oli päävastuu reissun käytännön järjestelyistä! Tullaan mielellään toistekin teidän kyydillä.

Jo meidän seurueemme kokoonpano antoi kirjavuudessaan esimakua siitä, miten erilaisia tahoja foorumiin osallistuu: mukana oli joukko suomalaisia järjestöjä ja vaihtoehtolehtiä (Ny Tid, Voima, Ydin, Le Monde Diplomatique) sekä venäläisiä ay-aktiiveja, vammaisjärjestöjen edustajia, siperialaisia ympäristöaktivisteja ja erilaisia vasemmistoliikkeitä. Juuri kohtaamiset uusien ihmisten ja liikkeiden kanssa ovat useimmille foorumin parasta antia.

Ruotsin ammattiyhdistysliikkeen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja Wanja Lundby-Wedin muistutti puheessaan yhteistyön tärkeydestä, jos talouden ehdoilla etenevää globalisaatiota halutaan suitsia. Puhe oli innostava ja kirvoitti yleisöltä kunnon aplodit.

Mutta nyt on aika lähteä tapaamaan myös joitain vanhoja tuttuja. Tänä iltana on nimittäin Attacin 10-vuotissynttärijuhlat. Sen verran on aikaa siitä, kun Attac sai alkunsa Ranskassa. Viides Euroopan sosiaalifoorumi on oiva paikka skoolata synttärisankarille!

Maria Manner

Foorumi starttasi Malmössä

2008-09-17T21:16:00.000+03:00

Euroopan sosiaalifoorumi lähti käyntiin näyttävissä merkeissä Malmössä tänään. Uusliberalismin vastaisen taistelun ohella toisenlainen globalisaatio ja eri liikkeiden välinen sillanrakennus saivat paljon tilaa avajaistilaisuudessa. Avajaistilaisuuden puhujiin lukeutuivat muun muassa Ruotsin LO:n puheenjohtaja Wanja Lundby-Wedin, intialainen maatalousaktivisti Vandana Shiva ja Euroopan Attacien Alexandra Strickner (Itävalta). Avajaisiin sisältyi myös runsaasti kulttuuriohjelmaa. Ohessa kuvia avajaisista:

ESF-bandis.
Kulttuuripuolta.
Brasilian maattomien liike MST oli myös paikalla
Vandan Shiva
Erilainen AY-pamppu. LO:n Wanja Lundby-Wedin.

Attacin aktiivit palaavat taas, kun raportoitavaa kertyy.

Mikko Sauli

Attacin ESF-tiedote 1

2008-09-17T21:15:00.000+03:00

Tiedote 17.9.2008 – julkaisuvapaa heti

Euroopan sosiaalifoorumi näyttää suuntaa Euroopalle

Attacin puheenjohtaja: Suomen AY-keskusjärjestöjen panos surkea

Euroopan sosiaalifoorumi starttaa Ruotsin Malmössä 17.9.
Viisipäiväiseen tapahtumaan odotetaan kymmeniä tuhansia ihmisiä eri
puolilta Eurooppaa. Tapahtumassa muotoillaan vaihtoehtoja
uusliberalismille niin kansallisesti, Euroopassa kuin maailmassakin.
Suomen Attac on ollut mukana tapahtuman järjestelyissä ja osallistuu
tapahtumaan laajasti.

"Malmön foorumi viitoittaa uutta suuntaa eurooppalaisille
kansalaisliikkeille. Yhteistyö ammattiyhdistysliikkeen ja erityisesti
Ruotsin keskusjärjestön LO:n kanssa on toiminut todella hyvin", sanoo
Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli.

Sauli pahoittelee suomalaisten AY-keskusjärjestöjen ja erityisesti
SAK:n pientä panosta. "Suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen olisi
korkea aika tulla mukaan sosiaalifoorumeihin myös
keskujärjestötasolla. Nyt esimerkiksi SAK:lla on järjestöpäivät samaan
aikaan, vaikka ESF:stä kyllä oli tieto järjestön sisällä. SAK:n
aktiivit nyhjäävät näin ollen globalisaation vaikutuksesta murenevassa
lintukodossa keskenään, vaikka nyt tarvittaisiin nimenomaan
kansainvälistä verkostoitumista" Sauli päivittelee.

STTK:ta ja AKAVAA ei Euroopan sosiaalifoorumin kehyksessä ole näkynyt
juuri lainkaan. "Suomalaisten keskusjärjestöjen passiivisuus osoittaa,
ettei siellä olla kiinnostuneita todellisista vaihtoehdoista
uusliberalismille. Hakaniemessä olisi korkea aika avata ovet
Eurooppaan ja maailman sekä pohtia yhdessä ratkaisuja uusliberalismin
aiheuttamiin globaaleihin ongelmiin" Sauli sanoo. "Muutoin
ammattiyhdistysliikettä uhkaa näivettyminen omaan
aloitekyvyttömyyteensä", hän päättää.

Suomen Attacilla on Malmössä usean kymmenen hengen delegaatio.
Attaclaiset raportoivat paikan päältä suoraan järjestön blogissa:

http://attacsuomi.blogspot.com/

Paikan päältä voi haastatteluja tai kommentteja varten tavoitella
Mikko Saulia tai Teppo Eskelistä. Yhteystiedot ovat:

Mikko Sauli (puheenjohtaja, ATTAC), +358-40-7474323, mikko.sauli@gmail.com
Teppo Eskelinen (puheenjohtaja, ATTAC), +358-50-3576587, teeskeli@cc.jyu.fi

Euroopan sosiaalifoorumi Malmössä on ovella

2008-09-15T16:05:00.000+03:00

Huomenna minä, kuten monet muutkin Attacin aktivistit hyppäävät bussiin ja aloittavat vuorokauden kansanvaelluksen kohti Malmötä. Euroopan sosiaalifoorumi järjestetään siellä 17.-21.9. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun foorumi tulee skandinaviaan ja tapahtumaan liittyy varmasti monia paikallisia ominaispiirteitä, kuten sosiaalifoorumeihin aina.

Malmön osalta huomionarvoista on Ruotsin ammattiyhdistysliikkeen voimakas läsnäolo. Radikaalit kansalaisliikkeet ovat kyenneet valmisteluprosessissa tasavertaiseen dialogiin institutionalisoituneiden AY-jättiläisten kanssa. Jo tällä on arvoa itsessään.

EU:n ollessa Irlannin kansanäänestyksen jälkeen jälleen jumissa, Malmö tarjoaa kansalaisliikkeille historiallisen mahdollisuuden ottaa aloite käsiinsä Eurooppa-keskustelussa. Tähän saakka EU:n kautta on lähinnä pakkosyötetty uusliberalismia vastahakoisille kansalaisille Euroopan keskuspankin politiikan ja kommission puhdasoppisen markkinaliberalismin muodoissa. Malmössä yksi keskeisistä teemoista tulee olemaan Euroopan uudelleen rakentaminen sosiaaliselle pohjalle.

Toisen merkittävän mahdollisuuden tarjoaa Yhdysvaltain ja maailman talouskriisi, joka osoittaa uusliberaalin mallin toimimattomuuden. Uusklassisen taloustieteen perusolettamukset ovat viimeistään subprime-kuplan puhkeamisen jälkeen osoittautuneet vääriksi. Jos kaikilla markkinatoimijoilla olisi ollut hallussaan kaikki tieto, olisivatko he todella sijoittaneet arvottomiin papereihin? En oikein usko.

Malmössä näihin kysymyksiin pääsee ottamaan kantaa kuka tahansa aktiivinen kansalainen. Se on sosiaalifoorumiprosessin paras ja vaalimisen arvoinen puoli. Toivottavasti meitä tulee paikalle mahdollisimman monta.

Tänne blogiin tullaan päivittämään kuulumisia ja tapahtumia foorumin varrelta.

Mikko Sauli

Euroopan paha perintö (ja hieman hyvääkin perintöä)

2008-08-21T09:10:00.000+03:00

En ole itse käynyt paikan päällä , mutta Radio Vegan Anna-Leena Laurénin tämänpäiväinen raportti (21.8) Etelä-Ossetiasta nostaa mieleeni muistikuvia Krajinasta lokakuussa 1995. Matkustimme Helsinki Citizens' Assembly'n bussissa läpi serbien perinteisesti asuttaman alueeen, jonka kroaattijoukot olivat tuhonneet, yksi talo kerrallaan. Tai mistä me oikeastaan tiesimme kuka oli asunut missäkin talossa, ja ketkä olivat sitä polttaneet ja rikkoneet? Pihoilla saattoi edelleen nähdä joitakin elonmerkkejä, esim. kauhistuneita kanoja, jotka pakenivat kaikkia näkemiään ihmisen näköisiä olioita, myös meitä.

Etelä-Ossetiassa ilmeisesti tapahtuu ns. etnistä puhdistusta, ja on Laurénin haastatteleman naisen mukaan tapahtunut jo pitkään. Georgialaiset ovat jo vuosia harrastaneet sitä osseettejä vastaan. Nyt ossettien miliisi puolestaan polttaa georgialiasia kyliä (tosin "emme voi varmuudella tietää ketkä he olevat", Laurén toteaa) , eivätkä aluetta kontrolloivat venäläisjoukot nosta sormeakaan tämän etnisen puhdistustoiminnan estämiseksi.

Venäjän ja Georgian sodan yhteydessä on liian vähän puhuttu eurooppalaisten itselleen ja muulle maailmalle antamasta kielteisestä perinteestä eli nationalismista. Siksi Per Wirtén on milteipä poikkeus, kun hän kirjoittaa:

"Nationalism är mänsklighetens moderna förbannelse. Europas onda gåva till världen. Nu är det Sydossetien och Georgien som bombas sönder i den heliga folkgemenskapens namn. Nationalstatens själva kärna hamras nu fram i städer och byar: att varje land måste vara homogent och varje folk ha eget självbestämmande. Konsekvensen är alltid densamma. De som är "fel" i gemenskapen måste rensas bort." (Dagens Arena 12.8.2008 /http://www.dagensarena.se/index.php?sid=1&pid=20&tid=2026)

Wirtén sanoo myös:

"Kriget i Georgien har inga segrare. Inga good guys - bara bad guys. Därför är det uppseendeväckande hur reflexmässigt kommentatoriet lägger all sin energi, all sin formuleringsförmåga, på att skuldbelägga bara en part, Ryssland. Det gäller även utrikesminister Carl Bildt. Georgien har sedan kriget bröt ut beskrivits som en västvänlig demokrati, alltså underförstått att de är en del av "vi". "

Mutta Euroopasta on myös peräisin ns. federalismi, jonka perusajatuksille ns. Euroopan Union alunperin piti nojata. Arkkinationalistisessa Suomessa federalismista toki ei tiedetä juuri mitään. Esimerkiksi, kuka on Altiero Spinelli?

Jo v. 1941, Natsi-Saksan joukkojen hyökättyä Neuvostoliittoon,suomalaisine asevelijineen, Spinelli laati yhdessä Ernesto Rossin kanssa manifestin "yhdistyneen ja vapaan Euroopan puolesta". Heidät oli tuohon aikaan karkoitettu Ventotenen saarelle, koska he kuuluivat Mussolinin aktiivisimpiin vastustajiin.
Ventotenen manifesti, jota ei taida vieläkään olla saatavilla suomeksi (löytyy kuitenkin helposti internetistä italiaksi ja muille kielille käännettynä), oli EU:n lähtölaukaus. Siksi Euroopan parlamentin rakennus Brysselissä on nimetty Altiero Spinellin nimen mukaan.

An aika kaivaa esiin Ventotenen manifesti ja soveltaa sen pääajatusta nyky-EU:hun. Pääajatus on rauhallinen ja demokraattinen liittovaltio, joka vie kansallisvaltioilta mahdollisuuden keskinäiseen sodankäyntiin. Tästä seuraa, että Venäjä, Georgia ja Etelä-Ossetia on saatava mukaan EU:n jäseniksi. Jotta tämä olisi mahdollista, EU:n ja Venäjän on ensimmäiseksi luovottava toisiaan vastaan tähtäämistään joukkotuhoaseista.

Nykyiset hallitukset, niin EU-maissa kuin Venäjällä, eivät ilmeisesti kykene saamaan Euroopan ydinaseriisuntaa aikaiseksi. Meidän onkin käännetävä selkämme näille hallituksille. Ne edustavat vanhentunutta, katoavaa, suvereeneihin kansallisvaltioihin -- ja nationalismiin - perustuvaa poliittista järjestelmää.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että he ovat valmiit jopa aloittamaan uuden kylmän sodan. Vertaa venäläiskenraalien lausunnot ydinaseiden sijoittamisesta Itämeren laivastoon (perustuu Sunday Times-lehden väitteisiin 17.8.2008). Tai huomioi EU:n yhden korkeimman virkamiehen, herra Robert Cooperin tokaisua The Guardian lehdelle 22.1.2008: "Me tulemme ehkä käyttämään ydinaseita ennen muita, vaikka en sanoisi tätä ääneen". Ellei tämä ole pähkähulluutta, mikä sitten on?

Pikemminkin kuin presidenteistä, ulkoministereistä ja virallisista diplomaateista Euroopan unionin ja ylipäänsä Euroopan tulevaisuus riippuu kansalaidiplomatian ja END-liikkeen elpymisestä. Euroopan sosiaalifoorumi Malmössa 17-21 syyskuuta on tärkeämpi kuin seuraava Euroopan Neuvosto.

Mikael Böök

Poliittinen ja sotilaallinen mutta ydinvapaa EU. Avoin kirje Attacille.

2008-07-14T16:22:00.000+03:00

Tervehdys,

toivotan hauskaa ja antoisaa kesää ja kesälomaa! Kesän vietto on minun kannaltani toistaiseksi sujunut varsin mukavasti paitsi että Ilo-kissa (Uni-kissan veli) on ollut kohta viikon kateissa, mikä on hieman stressaavaa.

Sitä minä kuitenkin haluaisin kysyä, että miksi arvioni Irlannin kansanäänestyksestä diskattiin Suomen Attacin Hienkanjyvät-lehdestä?

Uskon, että se johtuu mielipiteestäni, ts. siitä, että kannatan Euroopan poliittista ja sotilaallista mutta ydinvapaata unionia.

Artikkelini Irlannin kansanäänestyksestä voi silti lukea saksaksi "Die andere Zeitungista", ruotsiksi Hufvudstadsbladetista (myös tässä) ja englanniksi Spinelli's Footsteps-blogista. Viimeksi mainitussa on myös pari aiheeseen liittyvää keskustelupuheenvuoroa.

Perustelin äskettäin EU-kantaani yhdessä esitelmässa ja ilmaisin sen myös allekirjoittamalla Saintesin vetoomuksen.

Muuten, kuluvan heinäkuun aikana Attacin 10 periaatetta on uudelleen esillä, koska sen jatkeeksi suunnitellaan "follow-up paper". Onko seurantapaperin luonnos jo käsittelyssä Suomen Attacissa?

Follow-up paperia ei ole näkynyt paljon missään, ei edes Attacin eurooppalaisella sähköpostilistalla (attac-convention), joka on olemassa juuri EU-periaatekeskustelua varten.

Joka tapauksessa Euroopasta ja EUsta keskustellaan neljän peräkkäisen aamupäivän aikana Euroopan Attacin kesäyliopistossa, Saarbrückenissä, 1.-6. elokuuta.
What Kind of Europe Should We Build-seminaarissa. Osallistun seminaarin valmisteluihin Michel Christianin (Lyon) , Siegfried Bernhauserin (Wien) ym:den kanssa.

Ystävällisin terveisin,

- Mikael Böök

Attac vaatii lisää demokratiaa Nurmijärvellä

2008-07-07T18:44:00.000+03:00

Kesäyliopistonsa yhteydessä Attac tarttui polttavaan teemaan - demokratian ongelmiin yhtiövallan edessä. "Onko demokratia kaupan" kysyivät järjestön banderollit Nurmijärven keskustorilla lauantaina 5. heinäkuuta. Tässä kuvat tempauksesta, sekä Keskisuomalaisen kirjoitus aiheesta.

boikotista

2008-01-23T10:33:00.000+02:00

Lähetimme maanantai-aamuna tiedotteen, jossa kehotimme boikotoimaan Nokian tuotteita vastalauseena yhtiön irtisanomisille Saksassa. Samalla levitimme kehotusta liittyä boikottiin Maailman sosiaalifoorumin verkostojen kautta.

Harvasta tiedotteesta on tullut yhtä paljon huomiota. Yleensä Attacin kaltaisten järjestöjen peruskokemus on, että tiedotteita voi lähetellä tärkeistä aiheista paljonkin, ilman että asiaa huomataan pikku-uutista suuremmin. Nyt mediakenttä kiinnostui Attacin kannoista tavattomasti, ja palautetta, osin vihaista, on tullut tuntemattomilta ihmisiltä runsaasti. Tunnetta siitä, että on tullut astuneeksi pyhän lehmän sorkille, on vaikea välttää.

Luonnollisesti on surullista, jos asia on todella niin, että nykyajan kansallishenki on kulminoitunut huoleen lähinnä amerikkalaisomisteisen pörssiyhtiön menestyksestä. Tämän alamaisasenteen ilmaisut voi huoletta jättää omaan arvoonsa. Jotkut minulle tulleet reaktiot kertovat kuitenkin väärinymmärryksestä, ja sitä on syytä kommentoida.

Attacin kannanoton taustalla on reaktio ylikansalliseen kapitalismiin. Yhtiöiden ja valtioiden välinen valtasuhde on muuttumassa. Yhtiöt toimivat yhä röyhkeämmin, ottaen julkisen sektorin tuet vastaan mutta muuten ilman mitään vastuuntuntoa.

Nokia, siinä missä useat muutkin suuryritykset, on globaali tukiaisnarkkari. ”Subsidy junkies” -nimellä kutsutaan yhtiöitä, jotka voittoisuudestaan huolimatta pyrkivät napsimaan mahdollisimman paljon julkisia tukia ja siirtymään eteenpäin kun tuet on saatu, perustaen pikku hiljaa kannattavuutensa tukiin. Intiassa Nokia toimii erikoistuotantoalueilla, joissa veroja ei tarvitse maksaa käytännössä lainkaan. Euroopassa ei olla niin pitkällä, mutta kuka on niin naiivi, ettei usko yhtiöiden tavoittelevan tilannetta, jossa niiden velvollisuudet on nimimoitu ja julkiset tuet maksimoitu. Vähintään pitäisi ymmärtää se, etteivät suuryritykset tavoittele vapaata markkinataloutta. Ne tavoittelevat voittoa.

Jostakin syystä Attacin kannanottoa tunnutaan innokkaasti lukevan suhteessa protektionismiin. Olen saanut kahdenlaisia vihaisia kommentteja. Toiset ovat sitä mieltä, että Nokiaa vastaan ei saisi protestoida, koska se on suomalainen yhtiö ja tässä boikotilla uhataan kansallista taloudellista menestystä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että tällä boikottikehotuksella vastustetaan köyhien rikastumista, saadaanhan Romaniassa lisää työpaikkoja (ikään kuin keskeinen syy siirtää työpaikat Romaniaan eivät olisi juuri heikommat työehdot). Toisin sanoen, toiset syyttävät kansallishengen puuttesta, toiset liiallisesta kansallisvaltiokeskeisestä protektionismista.

Kysymystä ei tule kuitenkaan nähdä kansallisvaltioiden välisenä asetelmana. Kysymys on, kuten todettua, julkisen sektorin ja yritysten välisestä valtakamppailusta. Miksi meidän tulisi hyväksyä se, että yritykset poimivat julkiselta puolelta sen minkä irti saavat, tilittääkseen entistä suurempia voittoja osakkeenomistajilleen? Julkinen sektori on rientämässä apuun myös Bochumissa. Nokian jälkiä paikataan verovaroilla.

Toiset ovat sitä mieltä, ettei boikotti vaikuta. Ehkä ei. Totta kai keinojen pitäisi olla ensi sijassa toisenlaisia - valtiollisia aloitteita joissa yrityksiltä uskallettaisiin vaatiakin vaihteeksi jotakin. Mutta keinojen vähetessä on silti syytä jotenkin kommunikoida yrityksille, jos niiden toimintaa ei hyväksytä. Boikottien kaltainen brändihäirintä on eräs keino. Parempia saa toki ehdottaa.

Tämä kommentti siis boikotista suuttuneille. Muistutettakoon samalla, että suuttuneet tuntuisivat edustavan selvää vähemmistöä asiassa. Suurin osa ihmisistä on suhtautunut ilolla siihen, että edes yritetään pistää yrityksille kampoihin.

Halukkaat voivat jatkaa keskustelua tässä blogissa.

Teppo Eskelinen

Nokia-kannanotto eri kielillä

2008-01-22T19:12:00.000+02:00

Suomen Attacin "Nokia boikottiin"-kannanotto on saatavilla myös ruotsiksi, espanjaksi, englanniksi ... Katso http://www.attac.fi/nokia.

Attac ja lakkauttamiset

2008-01-21T23:55:00.000+02:00

Attac kommentoi tänään kannanotossaan tuoretta Nokian päätöstä lakkauttaa tehtaansa Saksan Bochumissa:

KANNANOTTO, JULKAISUVAPAA 21.1.2008

ATTAC: NOKIA BOIKOTTIIN

Nokia ilmoitti viime viikolla, että se sulkee Bochumin tehtaansa Saksassa ja irtisanoo kaikki tehtaan 2300 työntekijää. Päätös lakkauttaa kannattava tehdas on surullinen, mutta osoittaa kuinka epäinhimillisen kapitalismin aikakautta elämme. Erityinen ongelma on, että suurilla yhtiöillä ja sijoittajilla on tällainen määrittävä valta siirtää tuotantoaan vaikka sitä on verovaroin tuettu. Työntekijöillä tai demokraattisesti valituilla hallituksilla ei taas näytä olevan tilanteessa mitään vaikutusvaltaa.

“Koska poikkikansalliset työtaistelut on kielletty, näyttää siltä, että kuluttajien reaktio ainoa tapa puuttua vääryyteen”, toteaa Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli. Attac kehottaakin asettamaan Nokian tuotteet boikottiin myös Suomessa ja kannustaa kaikkia suomalaisia kuluttajia liittymään boikottiin.

“Suomalaiset ovat viime aikoina joutuneet kohtaamaan samankaltaisia tragedioita, kun esimerkiksi Kemijärven ja Summan kannattavia paperitehtaita yritetään sulkea. Tämä osoittaa, että uusliberalismi on todella poikkikansallinen ilmiö. Tavalliset kansalaiset eivät siitä hyödy missään päin maailmaa”, Sauli jatkaa.

Suomen Attac on Maailman sosiaalifoorumin toimintaviikon alla lähettänyt kutsun liittyä boikottiin kaikille globaaleille yhteistyökumppaneilleen. Maailman sosiaalifoorumin puitteissa yli 2000 järjestöä ja liikettä tulee vastaanottamaan Attacin kutsun. Näiden liikkeiden kautta toimii maailmanlaajuisesti yhteensä kymmeniä miljoonia jäseniä.

Lisätietoja:

Mikko Sauli, puheenjohtaja, mikko.sauli@gmail.com, 040 747 4323
Teppo Eskelinen, puheenjohtaja, teeskeli@cc.jyu.fi, 050 357 6587
www.attac.fi / www.attac.org
www.sosiaalifoorumi.fi

Attac on oikeudenmukaista globalisaatiota vaativa kansalaisliike, joka toimii yli 50 maassa. Attac perustettiin ensin Ranskassa vuonna 1998 ja sittemmin Suomessa vuonna 2001 ja se kritisoi erityisesti vapautettujen pääomamarkkinoiden murentavia vaikutuksia demokratiaan ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksiin, sekä pyrkii luomaan liikettä ja ehdotuksia maailmantalouden demokratisoimiseksi.

Lissabonin henki: välinpitämättömyys

2007-12-14T23:15:00.000+02:00

Muamar al Kadhafi vaati Lissabonin EU-Afrikka huippukokouksessa
korvauksia eurooppalaisten kolonialisesta riistosta Afrikassa.
Kadhafi jätti mainitsematta kuinka kolonialismi jatkuu yhä tänä
päivänä Afrikassa ja Euroopassa, ja niiden suhteissa.
Kadhafi itse on jatkanut jo kohta 40 vuotta eurooppalaisen
siiromaaperinteen hengessä sortoa Libyassa. Omien kansalaisten
ihmisoikeuksien loukkaamisen lisäksi Kadhafin sotajoukot kohtelevat
kaltoin muualta Afrikasta Libyan kautta Eurooppaan pyrkivää
pakolaisia.
Robert Mugabe murhaa, kiduttaa ja sortaa järjestelmällisesti omia
kansalaisiaan, jotka ovat erimieltä hänen politiikastaan. Sudanin
johtajat Omar al-Bashirin johdolla ovat vastuussa kansanmurhasta
Darfurissa ja Etelä-Sudanissa. He ja monet muut Afrikan johtajat myös
ryöstävät kansansa julkista omaisuutta ja sijoittavat varat
ystävällismielisiin eurooppalaisiin pankkeihin Afrikkalaisten
johtajien enemmistö ei harrasta ihmisoikeuksien loukkaamista, ainakaan
järjestelmällisesti. Silti kaksinaamaiset afrikkalaiset johtajat
vaativat yhteisrintamassa, että myös tunnetut ihmisoikeusloukkaajat on
päästettävä EU-kokoukseen, vaikka tietävät tarkkaan mitä he omien
maittensa kansalaisille tekevät.
Myöskään Eurooppalaiset pankit eivät välitä mistä niihin sijoitetut
korruptiojohtajien talletukset ovat peräisin, vaikka tietävät
tarkalleen, että niiden saama rikkaus perustuu rikoksiin. Euroopan
hallituksen tietävät erittäin hyvin, että ihmisoikeusloukkaajien
niiden pankkeihin sijoittamat varat on hankittu riistolla.
Lissabonissa eurooppalaiset johtajat ovat hyvää pataa Kadhafin,
Mugaben ja monien muiden afrikkalaisten ihmisoikeuksien törkeisiin
loukkauksiin syyllistyneiden johtajien kanssa ja poseeravat
isällisesti heidän kanssaan. Isällisesti Eurooppa on näyttänyt jo 500
vuottaa mallia Afrikan omille riistäjille. Eurooppalaiset valtiot ja
EU monin eri tavoin edelleen loukkaa afrikkalaisten ihmisoikeuksia
omilla rajoillaan, tai huolehtivat siitä, että afrikkalaiset
hallitukset tekevät sen jo Afrikassa.
EU-valtiot sortavat viattomia afrikkalaisia pakolaisiaan kaikkein
brutaalimmalla tavalla Välimerellä, jopa surmaa heitä. Vuonna 2006
menetti henkensä 7000 afrikkalaista pakomatkallaan Espanjaan. Suurin
osa heistä kuoli merellä Afrikan ja Kanarian saarten välillä.
Karmaiseva 7000 vainajan luku on Andalusian ihmisoikeusyhdistyksen
arvio. Se esittää varmat todisteet siitä, että vuonna 2006 ainakin
1049 ihmistä kuoli pakomatkalla pelkästään Afrikan mantereen ja
Kanarian saarten välillä ja toiset 118 matkalla Andalusiaan.
Yhdistyksen mukaan on ilmiselvää, että kuolleita on paljon enemmän
kuin pystytään varmasti viranomaisten ja tiedotusvälineiden
raporteista laskemaan. Tuon 7000 uhrin lisäksi lukematon määrä
afrikkalaisia menettää henkensä paetessaan köyhyyttä tai sortoa itse
Afrikassa, joko kotimaassaan ja muiden Afrikan maiden vihamielisillä
rajoilla.
Euroopan rajat eivät ole kuitenkaan sen ystävällisimpiä.
Espanjalaiset järjestöt epäilevät, että Espanjan rajavartiolaitos on
surmannut kymmeniä pakolaista vuosittain, joko ampunut tai jättänyt
tahallaan pelastamatta mereltä. Samoin väitetään toimivan myös Italian
ja muiden Välimeren maiden rannikkovartiostojen. Ainakin Espanjassa
afrikkalaisia pakolaisia asioikseen jahtaavilla rajavartiojoukoilla on
annettu oikeus ampua laitomat tulijat. Näin on toimittu todistetusti
useassa tapauksessa. Amnesty syyttää Espanjaa rankaisemattomuuden
kulttuurista, kun Melillan aidalle kymmeniä afrikkalaisia ampuneita
rajavartiosotilaita ei ole saatu tuomittua. Monta veneellistä
pakolaisia on jätetty hukkumaan jättämättä heidät pelastamatta.
Varmojen pakomatkalla kuolleiden uhrien määrä on kasvanut vuonna 2006
kolmenkertaiseksi vuodesta 2005. Suurin osa heistä kuoli matkalla
Kanarian saarille. Vainajien määrä on kolmenkertaistunut, koska EU on
tehostanut laittoman maahantulon estämistä monilla eri tasoilla ja
tavoilla. Raja on muualta tukittu, joten epätoivoiset pakolaiset
pyrkivät Kanarialle. EU on sijoittanut suuria summia rajavalvonnan
tehostamiseen, uudenaikaisiin laitteisiin ja joukkoihin. Melillan ja
Cemmia rajojen kontrolliin sen sijaan, että suuntaisi apunsa niiden
syiden poistamiseen, jotka luovat pakolaisuutta - siis köyhyyden ja
sorron lopettamiseen.
Eu johtajat tietävät tämän, ja silti he poseeraavat
ihmisoikeusloukkaajien kanssa. EU johtajat tarvitsevat
vapaakauppasopimuksia, EPAt. Euroopplaiset yhtiöt haluavat EPAt ja ne
on saatava millä hinnalla hyvänsä. EPA-sopimusten vuoksi EU-johtajat
poseeravat välinpitämättöminä afrikkalaisten sortajien
kanssa. Ensimmäisten joukossa EPA-sopimuksen allekirjoitti Zimbabwen
Robert Mugabe Pahimmat sortajat toteuttavat helposti EUn
kauppavaatimukset ja allekirjoittavat myös EPA-sopimukset. Kun
ihmisoikeusloukkaajat ovat jo allekirjoittaneet EPA-sopimukset
ensimmäisenä ja livenneet afrikkalaisten yhteisestä rintamasta, muiden
afrikkalaisten valtioiden johtajien on myös lopulta nieltävä EUn
vaatimukset.
EU siis käyttää monella tavoin tietoiseti hyväkseen afrikkalaisten
sortamista. EUn ja Afrikan johtajat pitävät pönäköitä puheita
rajattomasta maailmasta, mutta suojelevat millä hinnalla hyvänsä omia
rajojaan. Ainoa rajattomuus joka Lissabonin EU-Afrikka kokouksessa
vallitsi oli rajaton välinpitämättömyys.

Mika Rönkkö

Julkiset palvelut uusliberalismin pakkopaitaan?

2007-11-26T14:47:00.000+02:00

Julkisen sektorin työntekijät lakkoilevat ympäri Eurooppaa. Ei etuoikeuksiensa takia,
kuten lehdistö takoo, vaan perässä laahaavien oikeuksiensa puolesta. Kaduilla marssitaan myös meidän edestämme ja oikeuksiemme puolesta. Niihin kuuluu oikeutemme saada jatkossakin hyvät julkiset palvelut. Sellaista palvelua, jota motivoi koko kansan etu, ei harvojen maksukyky. Sellaisia palveluja, joiden laatuun esimerkiksi kuuluu hyvä pitkäkestoinen potilassuhde, ei pörssikurssin perässä tempoileva, alipalkattu pätkätyö.

Lakot ja mielenosoitukset ovat onnistuneet pyrkimyksissään, niin täällä kuin Saksassakin. Niistä ei saa kuitenkaan vetää liian hätäisiä ja turhan optimistisia johtopäätöksiä. Kyseessä voi olla Pyrrhoksen voitto, joka johtaa takaiskuun.

Julkiset palvelualat ovat edelleen uhan alla. Eikä uusliberalistinen valta kannata työntekijöiden oikeuksiakaan. Se haluaisi mielellään päästä eroon ammattiyhdistyksistä. Korkeintaan sille kelpaa yrityskohtainen järjestäytyminen, jossa työntekijät tunnetusti ovat heikoilla. Mutta puhua se osaa. Se käyttää hyväkseen kansalaisten aitoja huolenaiheita ja toiveita. Kukapa voisi vastustaa pyrkimyksiä estää ihmishenkien menetyksiä. Kukapa ei kannattaisi vapauksia. Mutta puheet vapaudesta hämäävät. Köyhien, työttömien, maahanmuuttajien, vanhusten ja muiden syrjittyjen oikeudet jäävät suurpääomistajien oikeuksien jalkoihin. Äänenpainot ovat jo koventuneet. Muttereita kiristetään lakien ja säännösten ympärillä: täällä, EU:ssa ja WTO:ssakin. EU on asettumassa vain yhden mallin taakse. Ei keskustelua siitä, mikä malli on parhaiten toiminut milläkin sektorilla ja missäkin olosuhteissa. Vaihtoehtoja ei muka ole ja kaikki yritetään sovittaa samaan pakkopaitaan.

Viime viikolla osallistuin tutkijoiden ja Euroopan ammattiyhdistysfederaation
konferenssiin. Taisi olla ensimmäinen tilaisuus, jossa ammattiyhdistysliike hakee apua tutkijoilta. Nykyiseen propagandaan tuleekin vastata tutkitulla tiedolla, mitä tarkemmalla sen parempi. On puhuttava käytännöistä, jotka kätkeytyvät hyviltä kalskahtavien sanojen taakse. Konferenssissa kävi ilmi, että retoriikan alla piilee toisenlainen maailma. Eikä se ole se maailma mistä me puhumme: se toisenlainen parempi maailma.

EU:ssa ja WTO:ssa palvelut halutaan avata kilpailulle. Poliittisista liikkeistä Euroopan vihreät ja sosialistit, ammattiyhdistysliike ja kansalaisjärjestöt sekä osa tutkijoista - unohtamatta kansalaisten suurta enemmistöäkään - haluavat säilyttää julkiset palvelut. Yksityistämisen kannattajat ja palvelujen avaajat puhuvat niiden vapauttamisesta. Ne puhuvat myös tehokkuudesta. Mutta ei palveluja minnekään vapauteta, niille vain annetaan toiset suitset suuhun. Deregulaatio eli vapauttaminen on käytännössä reregulaatiota eli palvelujen uutta sitomista kilpailuttamispakkoon ja sen rajaamista liiketoiminnaksi. Se on havaittavissa EU:n kilpailuttamisdirektiivissä sekä markkinoiden yhdenmukaistamispuheissa. GATS:in 6. artikla voi myös avata kilpailulle vapaat kädet, samalla tukkien muut vaihtoehdot. Konferenssissa korostettiin, että EU:n lainsäädäntö ja WTO:n säädökset voivat ajaa julkisen sektorin sellaiseen pakkopaitaan, josta on myöhemmin vaikea irtautua. Yhdessä sovittuja lakeja kun on vaikea purkaa ilman laajaa konsensusta. Lait alkavat
myös säädellä sitä, mikä yksityisessä valtiossa on mahdollista. Juuri tästä syystä muilla sektoreilla vaikuttavat Monsanton kaltaiset monikansalliset yhtiöt vetoavat oikeuksiinsa tuoda kauppojen hyllyille tavaraa, joita suurin osa kuluttajista ei halua. Tällainen toiminta tekee tyhjäksi puheet kuluttajan oikeuksista.

Tutkijat totesivat, että EU:n ja WTO:n päämäärät ovat samat: yhdenmukaistaa Euroopan ja maailman taloudelliset puitteet poistamalla talouden esteitä tavaroiden, palvelujen ja työvoiman liikkumiselta. Tämä prosessi kulkee eri tahtiin eri maissa. Vastarinnan myötä se on hidastunut, mutta ei kadonnut.

Konferenssin mielenkiintoisimman esitelmän piti sen pääpuhuja, tutkija Ben Fine (jolta joulukuussa ilmestyy teos yhdessä Kate Bayliss'in kanssa aiheesta Privatization and Alternative Public Sector Reform in Sub-Saharan Africa). Hän oli
huomannut muutoksia Maailman Pankin ja OECD:nkin asenteissa. Ne ovat luopuneet markkinafundamentalismistaan. Ne jopa tukevat julkista sektoria. Ne ovat nähneet, että markkinat ovat usein epäonnistuneet, kun tulokset oli jätetty vain markkinoiden varaan. Seurauksena on ollut tehottomuutta ja huonoa laatua. Kilpailu on johtanut laadun huonontamiseen. Kyse ei ole vain huonommista raaka-aineista vaan myös palveluista. Kilpailu on myös kasvattanut kustannuksia. Voitot taas ovat menevät omistajille ja osakkeenomistajille, ei välttämättä kuluttajille. Milanon Yliopiston taloustieteen professorin Massimo Florion mukaan yksityissektori ei ole osoittautunut tehokkaammaksi, eivätkä kuluttajahinnatkaan ole halventuneet. Tai jos hinta laski, se johtui teknologiasta, ei kilpailukäytänteistä. Häneltä on keväällä tulossa tästä aiheesta vertaileva tutkimus.

Ilmapiirin muutos johtuu myös siitä, että vastarinta on ollut kovaa, etenkin vesisektorilla. "Helppo" yksityistäminen on jo tehty. Jäljellä ovat vaikeasti kaapattavat tai matalavoittoiset julkiset sektorit.

Kun yksityistämisessä on käynyt köpelösti, on valtiota huudettu apuun. Fine puhui
meneillään olevasta Ison Britannian asuntorahoituskuplasta, jota hallitus yrittää pitää ilmassa yli 30 miljardin punnan voimin. Samalla rahalla olisi voinut rakentaa 20,000 uutta taloa.

Konferenssissa todettiin, että yksityistäminen johtaa myös palvelujen sirpaloitumiseen ja vääristymiseen, kun ne kohdistetaan vain maksukykyiselle vähemmistölle, niiden eksklusiivisia tarpeita varten. Kuten aikaisemmassa Euroopan vihreiden samasta aiheesta pidetyssä kokouksessa todettiin, pienelle ryhmälle tarjottavat palvelut eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Vaihtoehdoista voidaan puhua vain, kun ne koskevat kaikkia.

Yksityissektorin virheistä ei tule vetää hätäisiä johtopäätöksiä. Yksityistämisestä ei ole luovuttu, vauhtia vain on hiljennetty ja strategiaa muutettu. Näin sanoi Fine. Tässä tilanteessa valtioille on annettu tehtäväksi tukea yksityistämisprosessia
ja auttaa yksityissektoria onnistumaan hankkeissa, jotta vältyttäisiin Ison-Britannian rautateiden yksityistämisfiaskoilta.

Mutta eikö olisi parempi luopua julkisen sektorin pakkoliberalisoinnista? Ilmeisesti
ei, sillä sitä ajavat aivan muut syyt. Konferenssissa väitettiin, että liberalisoimis- ja yksityistämisinnon takana on nykyinen globaali finanssikapitalismi, johon olemme siirtyneet. Siinä investoijat ovat syrjäyttäneet yrittäjät taloudellisen kehityksen johtajina. Ne ovat keränneet suuria määriä pääomaa. Raha liikkuu alhaalta ylös, eikä valu alas kuten uusliberalistit väittävät. Investoijilla on jatkuva pula investointikohteista. Sen takia julkinen sektori kiinnostaa niitä. Niille löytyy ottajia, jos sektorilla voi lyödä voitoksi. Muu ei tahdo mennä kaupaksi. Myös valtio on hanakka myymään. Kun se on alentanut yritysverotusta, se ei ole pystynyt täyttämään syntynyttä kuoppaa muulla verotuksella. Niinpä sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julkisista palveluista luopuminen.

Finanssikapitalismi vaikuttaa myös kasvunäkymiin. Tutkijoiden mukaan talous taantuu kun kasattua pääomaa ei saada nopeaan ja tuottavaan kiertoon, kun ei löydy uusia tuottavia sijoituskohteita.

Finelle esitettiin kysymys, mitä tapahtuu, jos nykymeno saa jatkua. Hän näki
kristallipallossaan historian toistuvan. Ensin palataan aikaisempaan yli 100 vuotta vanhaan tilanteeseen, jossa markkinat sirpaloituvat ja tulevat tehottomiksi. Lopulta valtio ja julkispalvelut kutsutaan apuun. Ne olivat aikaisemminkin vastaus markkinoiden epäonnistumiseen. Julkista sektoria ei suinkaan perustettu sosialistisen ideologian takia. Kyse oli markkinoiden epäonnistumisesta.

Konferenssissa korostettiin, että tässä tilanteessa tarvitaan monenlaisia keinoja. Ensinnäkin lisää tutkimusta. Yksityistämisen ja kilpailuttamisen kokemukset on tuotava julki ja keskusteluun. Teoria valtion roolista on ollut kehittymätön talousteoriassa. Nyt se kaipaa selvittämistä. Sen yhteydessä tulee tarkastella julkisen tilan (public space, global commons) sekä palvelujen merkitystä ja roolia mm. sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä. Finen mukaan kukin julkinen sektori on omanlaisensa ja siinä vaikuttavat vain sille tyypilliset lainalaisuudet ja synergiset vaikutukset. Siitä ei voi poimia vain yhtä osasta – kuten rahoitusta – ilman että samalla horjutetaan koko sektoria ja sen yhteiskuntaa koossapitävää roolia. Finen mukaan myös kulutusta tulee tarkastella uudella poliittisella tavalla: ei vain mitä tuotetaan, vaan miten ja kenen ehdoilla.

Konferenssissa päädyttiin korostamaan myös sitä, että vastarinta ei ole toivotonta. Siitä puhuvat osavoitotkin. Sen tulee jatkua. Vastarinnan eri muodoista onkin
tarkoitus keskustella julkisten palveluiden kansalaisjärjestökokouksessa Brysselissä joulukuussa. Siitä myöhemmin lisää.

Anita Kelles-Viitanen

Attacin kritisointia, aktivistin navankaivuuta ja postkolonialismia

2007-11-13T13:22:00.000+02:00

Kirjoitin vuoden 2006 Bamakon sosiaalifoorumin jälkeen vannoutuneena attaclaisena Vihreään lankaan seuraavaa:

”Emmekö todellakaan pysty parempaan? Miten meistä tuli näin maltillisia, vai olemmeko aina olleetkin? Pysähdymmekö koskaan miettimään, että ehkäpä hyvää tarkoittava toimintamme onkin juuri sitä, mitä hallituksemme meiltä tarvitsevat. Kun kansalaisjärjestöjä on kuultu, voivat hallitukset hyvillä mielin tehdä päätöksiään. ---
Luulemme tekevämme yhteistyötä etelän kanssa, mutta kontaktimme etelän järjestöihin ovat lopultakin harvassa. --- Itsetyytyväisyys johtuu tietysti myös kulttuurisesta etäisyydestä – siitä, ettei vuosisatoja kestänyt kanssakäyminen ole varsinaisesti lähentänyt Eurooppaa ja Afrikkaa.”

Bamakon foorumi oli saanut ajatukseni liikkeelle. Palattuani Suomeen vierailin hetkellisesti itsekritiikin maastossa. Näyttää siltä, että pienet kulttuurishokit parantavat kriittistä mielenlaatua. Bamakon muistot nimittäin hiipivät jälleen mieleen kuunnellessani luentoa Lontoossa. Postkolonialistisen tutkimuksen kiintotähti Gayatri Chakravorty Spivak piti menneellä viikolla (8.11.2007) luennon Goldsmiths Collegessa. Spivak on akateemisesta vaikeaselkoisuudestaan ja armottomuudestaan kuuluisa Columbia Universityn professori, Derridan oppilas ja vannoutunut dekonstruktionisti, joka kuitenkin jatkuvasti tekee kenttätyötä Intian maaseudulla köyhien ja alistetuimmassa asemassa olevien kanssa.

Spivak puhui otsikolla ”Revisiting Postcolonialism”, mutta oikeastaan luennon aiheena oli altermondialistinen tai toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike ja Attac sen kärjessä.

Spivak sanoi puhuvansa liikkeen sisältä, osana sitä, mutta silti – tai juuri siksi – armottoman kriittisesti. Spivakin vahvuutena onkin aina pidetty hänen valmiuttaan kritisoida niin omaa asemaansa kuin itseään lähellä olevia voimiakin. Pahimmat ruoskaniskut kohdistuvat lähimpiin – niihin, joiden silmät ovat sulkeutuneet hyväntahtoisuuden eetoksessa.

Mitä Spivak sitten sanoi?

Pääviesti oli kutakuinkin selvä, eikä mitenkään uusi hänen suustaan: hyvää tarkoittavat pohjoisen aktivistit tekevät yhteistyötä hyvää tarkoittavien etelän kumppaneidensa kanssa ja päätyvät kosmopoliittisessa visionäärisyydessään unohtamaan ja sivuuttamaan maailman köyhät, alistetut ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Spivak kutsuu tätä ”romanttiseksi radikalismiksi” ja ”hyväksi imperialismiksi”. Hänelle nykyvaatimukset globaalista hallinnasta tai hallinnosta näyttäytyvät ylhäältä alas johdettuina yrityksinä tehdä hyvää. Ja juuri tämä ylhäältä alas kulkeva valtaprosessi on se, mistä Spivak on kaikkein eniten huolissaan ja se perusongelma, mistä hän näkee merkkejä etenkin Attacissa.

Kuunnellessani kaksituntista Attacin kritisointia 600 ihmisen juhlasalissa ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka suuri tarve kansalaisyhteiskunnassa olisi jatkuvalle itsekritiikille – tai jollekin sellaiselle, mitä Antonio Gramsci kutsui autokritiikiksi, itsekritiikiksi, jossa pohditaan myös niitä suhteita, jotka ovat tuottaneet esimerkiksi meidät aktivistit ja meidän liikkeemme. Miksi Attac syntyi? Mihin kysymyksiin se yrittää vastata? Onko se ainoastaan vastustamassa joitain lähihistorian kehityskulkuja, vai sisältyykö siihen myös luovuutta, mahdollisuuksia, rakentavaa voimaa?

Perusongelman Attacille näyttää synnyttävän se, että vapautuminen finanssimarkkinoiden vallasta ei vielä tarkoita, että tietäisimme, mitä tällä vapaudella pitäisi tehdä. Spivakin analyysin mukaan Attac – ja yleisemminkin toisenlaista globalisaatiota tavoitteleva liike – syntyivät seurauksena sekä kansallisvaltioiden että vasemmistolaisten vallankumousten epäonnistumisesta. Tällainen analyysi maalaa tietysti melko leveällä pensselillä, mutta jos tulkinta on oikea, liikkeemme ongelma tai haaste on todellinen. Kansallisvaltioprojektit ja vallankumoukset olivat yrityksiä rakentaa uudenlaisia yhteiskuntajärjestelmiä vapautumisen jälkeen, kun taas meidän projektimme rakentava ja uutta luova puoli on hämärämpi.

Monien Attacia – ja muita esimerkiksi sosiaalifoorumeihin osallistuvia liikkeitä –sivusta seuraavien mielestä yhden suurimmista ongelmista liikkeelle synnyttää se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka kapitalismikriittinen liike oikeastaan on. Kysymys on tärkeä, mutta en lähde kehittelemään sitä tässä (osittain, koska se on kysymyksistä vaikein ja osittain siksi, että se saisi suuren osan lukijoista takajaloilleen).

Jos siis emme osaa – tai halua – ratkaista suhdettamme kapitalismiin, mitä sitten voimme tehdä? Ehkä se, mihin Attacin pitäisi lyhyellä tähtäimellä pystyä, on paikallinen toiminta, paikallinen ajattelu ja uusliberalismin haastaminen alhaalta ylöspäin. Niin, että Spivakin tai Gramscin sanoin: jokainen kansalainen tai ihminen hallitsisi. Ja juuri tämän ymmärtämisessä tarvitsemme enemmän sitä, mistä Bamakon jälkeen kirjoitin ja mistä (äärettömän akateemisessa) postkolonialistisessa keskustelussa on kyse. (Tästä Spivakin luennon otsikko Revisiting Postcolonialism.) Tarvitsemme yritystä oppia niiltä, joiden ääni ei tule läpi, niiltä, jotka ovat alistettuja suhteessa meihin, niiltä, jotka lopulta kärsivät kaikkein kipeimmin uusliberalismin tai nykyisen maailmanjärjestyksen vaikutuksista. Tarvitsemme dialogista oppimista, josta Paolo Freire on puhunut; tarvitsemme autokritiikkiä, josta Gramsci on puhunut; ja tarvitsemme käytännön ja älyllisen pohdinnan yhdistelyä. Mutta se, mitä meidän ei pidä yrittää tehdä, on puhua näiden alistettujen puolesta, yrittää edustaa heitä tai olla hyväntahtoisia ylhäältä alas. Edustaminen tai puolesta puhuminen ei ole mahdollista, koska meidän ja heidän välillä vallitsee hierarkia, jossa juuri me olemme niitä, joilla on valta. Spivakin sanoin: Ei ole mahdollista paeta sitä, että on itse etuoikeutettu, mutta on synnytettävä raivo sitä logiikkaa kohtaan, joka synnytti tämän etuoikeutetun aseman.

Itse olin ollut seitsemän vuotta aktiivinen Suomen Attacissa, kunnes lähdin tekemään kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa lontoolaiseen yliopistoon. Ehkä ensi näkemältä ei näytä siltä, että olisin lähestymässä alistettuja tai oppimassa heiltä, mutta toisaalta elitismiltä haiskahtava valintani näyttää ainakin muistuttavan minua puolentoista vuoden takaisista itsekritiikin hetkistä (aktivoituivatpa ne sitten akateemisen auktoriteetin luennolla tai yleisen maailmantuskan ansiosta). Siksi tämänkin blogikirjoituksen voinee päättää samoihin sanoihin kuin Vihreän langan tekstini. Itseäni vaivaa edelleen sama kysymys (ja ehkä juuri yritys vastata siihen voi oikeuttaa edes osan siitä työstä, mitä aion tulevina vuosina tehdä):

”Kulttuurintutkimukseen luotiin 1900-luvun lopulla muodikas käsite "postkolonialismi", jolla viitataan kolonialismin jälkeiseen aikaan. Sen rinnalla tosin puhutaan myös uuskolonialismista, koska ehkä mikään ei olekaan muuttunut. Vaivaako meitä jälleen valkoisen miehen tuskallinen sivistystaakka?”

Hanna Kuusela

Kehityspolitiikka eilen, tänään ja huomenna?

2007-10-05T12:31:00.000+03:00

Aloitin perjantai-aamuni lukemalla South Centren taustapaperin EU-maiden ja ATK-maiden (Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden) tekeillä olevista taloudellisista kumppanuussopimuksista, jotka tunnetaan nimellä EPA-sopimukset.

Kehitysmaiden hallitusten perustama South Centre toimii Genevessä, missä myös Maailman kauppajärjestö WTO pitää toimistoaan. Tämän järjestön tarkoituksena on tukea ja valistaa kehitysmaiden kauppaneuvottelijoita.

EPA-neuvottelijoille laadittu peruskurssi on tarpeellista luettavaa myös meille eurooppalaisille kansalaisaktivisteille, jotka emme EPA-neuvotteluihin osallistu. Sopii kuitenkin kysyä, onko meidän tehtävämme yrittää pelastaa mikä on pelastettavissa EPA-sopimuksissa.

South Centren paperia lukiessani muistelen kehitysyhteistyöpolitiikan omia kehitysvaiheita, ja siinä ohessa minun henkilökohtaisia kehitysvaiheitani.

Tärkeä oman kehityspoliittisen näkemykseni muototumisen kannalta oli Länsi-Afrikan matka, jonka tein 21-vuotiaana vuonna 1969.

1960-luku oli YK:ssa julistettu kehityksen vuosikymmeneksi. Kehitys oli silloin jotakin
pelkästään myönteistä ja toivottavaa. Siihen aikaan ei vielä ymmärretty puhua ekologisesti kestävästä kehityksestä. Satuin kuitekin kuulumaan (opiskelija)sukupolveen, joka tajusi virallisten kehityspuheiden taloudellisen kestämättömyyden. Johan von Bonsdorff
yhdessä Johannes Pakaslahden kanssa kokosivat silloisen kehitysajattelun kritiikkinsä pamflettiin Valistuneet saalistajat. Kenelle hyöty kehitysavustamme? (Ärrä-kirja 1970).

Suomen kehitysapu- , myöhemmin kehitysyhteistyöpolitiikkaa johtivat siihen aikaan suomalaisten vientiyritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Ahti Karjalainen. Nykyään sitä johtavat ylikansallisten yritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva. Onkohan ero kovin merkittävä kun kehityspolitiikan jatkuvuus ruumiillistuu Väyrysen ja Kanervan
henkilöissä. (Hekin olivat mukana jo 1970-luvulla.)

Vuonna 1969, Togon pääkaupungissa käydessäni, Lomén sopimusta ei vielä ollut. Eurooppalaisten afrikkalaiset siirtomaat olivat vasta muodostuneet itsenäisiksi valtioiksi. Niiden pyrkimykset muodostaa yhtenäinen kehityspoliittinen liittotuma, ts. panafrikanismi eli afrikkalainen
federalismi, oli jo ehtinyt valua hiekkaan kun Lomén sopimus entisten siirtomaavaltioiden ja siirtomaiden välille solmittiin vuonna 1975.

Lomén sopimus oli hengeltään kehityspoliittinen, vaikka siihen aikaan tosin puhuttiin myös - ja aiheellisesti - uuskolonialismista. Mutta 1970-luvun uuskolonialismiin sisältyi siis tiettyä vastuullisuutta, ts. teollisuusmaat ottaisivat vastuuta kehitysmaiden kehityksestä. Lomén
sopimus erosi tässä mielessä merkittävästi nyt tähtäimessä olevista EPA-sopimuksista, jotka velvoittavat ensisijaisesti ja realistisesti katsoen miltei yksinomaan vapaakauppaan.

Niinpä Lomén sopimus tähtäsi (kuten South Centren paperissa muistutetaan) kehitysmaiden julkisten palveluiden kehittämiseen, ei palveluiden kaupan vapauttamiseen, mikä on EPA-sopimusten keskeinen tavoite. Tässä on kysymys nykyisen kehityspolitiikan kokonaisuutta hallitsevasta piirteestä, sillä palveluiden osuus on maasta riippuen 25-75% kaikesta kaupasta ja myös tavarakauppaan elimellisesti kietoutuvaa toimintaa.

Kun Suomen hallitus nyt julkaisee uuden kehityspoliittisen ohjelmansa, kysymys ei siis enää ole kehitysmaiden julkisten palveluiden eli yhteiskuntien kehittämisestä, vaan ainoastaan eurooppalaisten liikeyritysten asemien
parantamisesta Afrikan, Karibian Tyynenmeren markkinoilla.

Kuten tiedämme, viralliset tahot niin meillä kuin globaalisessa Etelässä kuitenkin mielellään jatkavat kauniita puheitaan kehityksestä ja kehityspolitiikasta. Niinpä he ovat asettaneet kehityspoliittisia vuosituhattavoitteita. He julistavat taistelevansa urheasti köyhyyttä
vastaan. Ja äänitorvikseen he ovat valinneet Bonon ja Geldofin, jotka esiintyvät maailman talousfoorumeissa ja innostavat popmusiikin voimalla meitä kaikkia mukaan tukemaan ja toteuttamaan heidän jaloja pyrkimyksiään.

Oi, jospa kehityspolitiikan ongelmat ratkeaisivat sillä että me kaikki huomioisimme EPA-sopimusten mainion "kehitysulottuvuuden" ja tekisimme parhaamme tukeaksemme G8-maiden johtajia ja omaa Ilkka Kanervaa sekä Paavo Väyrystä kehitysmaiden kehittämiseksi!

Mutta kehityspolitiikka ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Sillä eurooppalaisten valtioiden siirtomaavallan luhistumisen jälkeinen kehityspolitiikka on toistaiseksi ollut petollista ja vilpillistä. Se on pelkkä veruke, jonka varjolla kehitysmailta viedään luonnonvaroja ja kotiutetaan pääomia. Eurooppa ottaa edelleen Afrikasta paljon enemmän kuin Eurooppaa antaa.

Tämä ottaminen, jota toisinaan kutsutaan riistoksi, on sitäpaitsi suurelta osaltaan illegaalista - ainakin eurooppalaisten oikeuskäsitysten mukaan:

"Kehityspelin puuttuva pala on laittoman pääomavirran vaikutus globaaliin
köyhyyteen. Rikkaista maista virtaa vuosittain apua noin 50 miljardia dollaria
kehitysmaihin ja siirtymässä oleviin maihin. Samaan aikaan vastakkaiseen
suuntaan pois köyhistä maista virtaa kuitenkin likaista rahaa - sen kaikissa
muodoissa - noin 500 miljardia dollaria. Sisään virtaava apu hukkuu
luvattomaaan, ulospäin suuntautuvaan pääomavirtaan. Lännen jokaisen apuna jakaman
dollarin edestä otamme takaisin noin 10 dollaria pöydän alla tapahtuvissa
liiketoimissa." (1)

Mitä se sellainen kehityspolitiikka on olevinaan? Sitä voidaan edelleen
kutsua vaikkapa... valistuneeksi saalistukseksi.

(1) "The missing piece of the development puzzle is the impact of [...]
illegal capital flight on global poverty. About Dollars 50bn (Pounds 28bn)
in aid flows to developing and transitional economies from richer nations
each year. At the same time, roughly Dollars 500bn in dirty money - in all
its forms - flows in the opposite direction out of poorer countries. Aid
inflows are swamped by a torrent of illicit outflows. For every Dollars 1
the west distributes in assistance across the top of the table, we take
back some Dollars 10 in illegal proceeds under the table." (Raymond Baker
and Jennifer Nordin: How Dirty Money Binds the Poor, Financial Times, October 13, 2004).

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin?

2007-09-08T12:37:00.000+03:00

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta on edellisen hallituksen
asettama uusi valtiollinen elin,
(http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2007/20070269) jonka olemassaoloa periaatteessa vastustan. Se, että valtion ja kansalaisyhteiskunnan
välillä pitää olla dialogia ja yhteistoimintaa, on itsestäänselvää. Mutta juuri siksi mitään erillistä kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaneuvottelukuntaa ei tarvitakaan.

Erillisen kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan olemassaolo on omiaan hämärtämään valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä rajaa. Voidaan tietenkin aina kysyä missä se sellainen raja kulkee. Vastaus kuuluu: se on, tai sen on oltava, tietoisuudessamme. Se on mentaalinen
konstruktio samoin kuin vapaus. Jos hämärrämme rajaa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä, silloin vapaus voi helpommin kadota kuin jos pidämme tätä rajaa kirkkaana päässämme.

Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisen rajan tietty epäselvyys lienee suomalaisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan ehkä hieman kielteinen ominaispiirre. Sen juuret ovat hegeliläisessä, snellmannilaisessa yhteiskuntafilosofiassa. Sen yksi syy lienee myös siinä, että Suomi on
edelleen varsin nuori kansallisvaltio missä patrioottinen lojaalisuus on vielä kaikki kaikessa. Niinpä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välille ei haluta hyväksyä säröjä.

Vapaus ei kuitenkaan merkitse ainoastaan välttämättömyyden tiedostamista. Vapaus merkitsee myös, että valtio antaa kansalaisten olla rauhassa eikä puutu heidän elämäänsä. Ennen kaikkea se merkitsee, että valtio alistuu kansalaisten tahtoon.

Kansalaisten ja virkamiesten erillistä neuvottelukuntaa voidaan liiankin helposti käyttää tiettyjen valtiollisten projektien oikeuttamiseen. Kansalaisyhteiskuntapoliittinen neuvottelukunta tulee tekemään päätöksiä. Se tulee ottamaan kantaa erilaisiin tärkeisiin asioihin, välillä ehkä sellaisiin asioihin, joita virkamiehet mielellään haluavat
toteuttaa, mutta joihin kansalaiset sen sijaan suhtautuvat enemmän tai vähemmän epäillen tai kielteisesti. Tällaisissa tapauksissa Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnasta saattaa muodostua tehokas lyömäase virkamiehille ja niiden takana istuvalle hallitukselle.

Olettakaamme esimerkiksi, että kansalaisyhteiskuntapoliittisessa neuvottelukunnassa otettaisiin kantaa kysymykseen: tuleeko Suomen NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? En väitä, että
neuvottelukuntaa on kaavailtu käsittelemään juuri tätä kysymystä, mutta onhan tuossa yksi ajankohtainen ja tärkeä asia, joista valtio ja kansalaisyhteiskunta lienevät eri linjoilla. Kansalaisten enemmistö ei halua, että Suomi liitetään NATO:on, kun taas Suomen valtiota kantavat
piirit, tai ainakin useat johtavat poliitikot ja virkamiehet, taitavat olla NATO-jäsenyyden puolella. Niinpä ajatus, että "valtio" mielellään haluaisi "neuvotella" "kansalaisyhteiskunnan" kanssa NATO-kansanäänestyksen välttämiseksi, ei ehkä ole kovinkaan kaukaa haettu.

Asetuksessa lukee, että "Neuvottelukunnassa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja enintään 18 muuta jäsentä". Edelleen: "kansalaisyhteiskunnasta neuvottelukunnassa on yksi edustaja keskeisistä liikuntajärjestöistä, lapsi- ja nuorisojärjestöistä, taide- ja kulttuurijärjestöistä, sosiaali- ja terveysjärjestöistä, ympäristö- ja asukasjärjestöistä, ihmisoikeus- ja maahanmuuttajajärjestöistä sekä lisäksi yksi kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen edustaja ja kaksi
elinkeinoelämän edustajaa".

Tästä seuraa, että ministeriöiden virkamiehet ovat enemmistössä. En myöskään ihmettelisi, jos "elinkeinoelämän edustajat" olisivat joissakin olennaisissa kysymyksissä taipuvaisia ottamaan saman kannan kuin Sailaksen veljekset (eli neuvottelukunnan virkamiesedustajat). Niinpä
esimerkiksi SAK:n ja muiden kansalaisjärjestöjen edustajat jäisivät todennäköisesti useimmiten vähemmistöön.

Usein tällaisissa tilanteissa riidellään ja taistellaan paikoista ja siitä, mitä kukin edustaa.

Perusongelmaa ei kuitenkaan voida ratkaista muuttamalla neuvottelukunnan kokoonpanoa.

Tarvitaanko tällaista elintä ylipäänsä? Siinä minusta se olennainen kysymys. Mielestäni suomalaisen kansalaisyhteiskunnan olisi nyt syytä herätä ja sanoa, ettei erillistä Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaa tarvita.

Ehdotan, että pannaan Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta boikottiin.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista puhua myös "kansalaisyhteiskunnan maisteriohjelmasta" sekä kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professuurista, joka on perustettu tai perusteilla Jyväskylän
yliopistoon. Ei tietenkään pidä vastustaa kansalaisyhteiskuntaa koskevaa tutkimusta.Sopii kuitenkin kysyä, mitä sosiologit tekevät jo ennestään elleivät juuri yhteiskuntaa koskevaa tutkimusta? Missä kulkee yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan välinen raja?

Uuden kansalaisyhteiskuntatutkimuksen perustamisen taustalla on ilmeisesti nykyinen teknokraattinen näkemys, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta muodostaa valtion ja "elinkeinoelämän" rinnalla yhteiskunnan ns. "kolmannen sektorin".

Mutta miksi me kansalaiset olisimme kolmas sektori ? Miksei ensimmäinen?

Eräs yliopistolla vaikuttava henkilö huomautti minulle, että kansalaisyhteiskuntatutkimuksen eriyttäminen muusta yhteiskuntatutkimuksesta on meneillään olevan tutkintouudistuksen
seurausta, ja että siinä on järkeä, koska se tekee kansalaisyhteiskunnnan tutkijoille helpommaksi löytää toisensa ja ryhtyä yhteistyöhön. Haluan lopuksi toistaa, etten näe kansalaisyhteiskunnan
tutkimisessa mitään pahaa. Oikeastaan päinvastoin, sillä yhteiskuntatutkimus ja tutkimustulosten levitys voi kenties auttaa kansalaisia parantamaan asemiaan valtiossa.

Mikael Böök

Katse kotimaahan

2007-08-17T13:50:00.000+03:00

Attac on syntyjään kosmopoliittinen liike, jonka tarkoituksena on globalisoidun talouden demokraattinen kontrolli. Yhdistyksen nimikin viittaa tarjoamaamme ratkaisuun rahoitusmarkkinoiden demokratisoimiseksi valuuttakauppaa verottamalla. Globaalit uudistukset ovat oikeudenmukaisemman maailman ehdoton edellytys, mutta eivät yksin riitä.

Uusliberaali hegemonia ei tunnusta rajoja. Pääoman oligarkiaan perustuvan globalisaation arkkitehdit ovat miehittäneet kaikki keskeisimmät talousinstituutiot niin Suomessa kuin maailmallakin. Attac on syntynyt tarjoamaan vaihtoehdon uusliberalismille. Näin ollen meidän on katsottava myös kansallista todellisuutta.

Kansallisen politiikan vaikutusmahdollisuuksia tavataan järjestään vähätellä. Niin onkin kieltämättä helpompaa; vastuu päätöksenteosta hämärtyy ja legitimiteettikriisiä potevat päätökset saadaan joten kuten markkinoitua kapitalistisella purkkaviihteellä ja saippuaoopperoilla sohvaperunoiksi turrutetulle kansalle. Todellista liikkumavaraa ei politiikassa edes haluta käyttää.

Toimijat tiedostavat tämän, mutta harva jäsentää ongelmaa siten, että kykenisi katkomaan uusliberaalismin asettamia kahleita. On kuitenkin olemassa joukko uudistuksia, joilla tilanteeseen voidaan saada muutos.

Ensinnäkin kaiken karvaisten uusliberaalien hallintouudistuksien ajaminen sisään julkiselle sektorille on täysin mahdollista lopettaa koska tahansa. Kärkiesimerkkinä on valtion tuottavuusohjelma, jonka keskeisin tavoite vaikuttaa olevan henkilöstön loppuun polttaminen, päämotiivina julkisen sektorin ideologinen karsastaminen. On uskallettava rakastaa byrokratiaansa.

Toiseksi liian tiukat budjettikehykset rajoittavat politiikan mahdollisuuksia. Kehysten löysääminen ei väistämättä tarkoita vastuutonta talouspolitiikkaa. Sen sijaan se väistämättä tarkoittaa demokratian lisääntymistä, kun poliittisille puolueille syntyy tilaa jolla luoda eroja välilleen. Nykyinen tilanne, jossa edellinen hallitus käytännössä sopii seuraavan budjetista, ei kuulu demokratiaan.

Kolmanneksi valtiovarainministeriön (VM) suhteettoman suurta valtaa on rajoitettava. VM johtaa maata ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia, eikä politiikan puolella tunnu olevan ketään haastamassa sen valtaa. VM tulee tämän vuoksi halkaista kahtia, kuten Markus Jäntti on esittänyt. Talouden tehtävänä on palvella muuta yhteiskuntaa, ei toisinpäin.

Neljänneksi on tarkasteltava talouspolitiikan vaihtoehtoja. Työllisyyttä on mahdollista tukea julkisin invetoinnein sen sijaan, että luodaan palvelusektorille työtä tekevää köyhäillistöä erilaisin matalapalkkatukijärjestelyin. Jos rahaa ei muuten löydy, on muistettava, ettei Suomi kansainvälisessä katsannossa ole kovin velkainen maa. Velkaa voidaan huoletta ottaa lisää sen sijaan, että sitä hampaat irvessä maksetaan takaisin.

Viidenneksi eläkerahastot on saatava poliitisen valvonnan piiriin. Eläkerahastot ovat kansallisesti merkittäviä sijoittajia. Niitä koskeva päätöksenteko tapahtuu kuitenkin suljetusti kolmikannassa ilman minkäänlaista demokraattista kotrollia. Koska eläkerahastoissa on kaikkien kansalaisten rahaa, niiden sijoittuspäätöksiä ei voida tehdä pelkästään liiketaloudellisista lähtökohdista. On huomiotava myös työllisyysnäkökohdat ja sijoituksien eettinen kestävyys. Riskisijoittamisen lisääminen eläkerahastoissa on vaarallista leikkiä, joka voi kostautua kipeästi tavallisille eläkeläisille ja koko kansantaloudelle.

Kuudenneksi Euroopan keskuspankki (EKP) on politisoitava. Nykyisellään EKP ei huomio toimintansa sosiaalisia vaikutuksia. Se on uusliberaalien oppien mukainen, näennäisen epäpoliittinen ameeba, jonka toimintaan demokratia ei yltä. Meidän tulee vaatia Suomen hallitukselta aktiivisia toimenpiteitä EKP:n saamiseksi poliittisen ohjauksen alle.

Vaihtoehtoja siis on. Jokaisen aktiivisen kansalaisen velvollisuus onkin tässä ajassa ennen kaikkea haastaa vaihtoehdottomuuden retoriikka. Edellä esitetyissä aloitteissa on muutama ensiaskel kohti toisenlaista maailmaa.

Mikko Sauli

Globalisaatio ei auta köyhimpiä

2007-08-15T15:06:00.000+03:00

Helsingin Sanomat on viime aikoina julkaissut näkyvästi useita
nykyistä vapaamarkkinaglobalisaatiota puolustaneita kolumneja.
Tuoreimpana esimerkkinä on Finnfundin toimitusjohtaja Jaakko
Kangansniemen vieraskynä-kirjoitus (7.8.).

Kangasniemi esittää usein kuullun väitteen, jonka mukaan avain
kehitysmaiden taloudelliseen menestykseen löytyy globalisaatioon
osallistumisesta. Hänen mukaansa globalisaatioon osallistuneet
kehitysmaat ovat menestyneet erinomaisesti. Sen sijaan useimmat
Afrikan maat ovat ajautuneet taloudelliseen ja sosiaaliseen
stagnaatioon, koska ne eivät ole integroituneet globalisaatioon yhtä
innokkaasti.

Kangasniemi pitää erityisesti Kiinan taloudellista menestystä hyvänä
esimerkkinä globalisaation tuottamista hyödyistä. Kiinan
talousmenestyksen selittäminen globalisaatiolla on kuitenkin
kyseenalaista. Ensinnäkin markkinoiden toimintaa on Kiinassa säädelty
raskaasti. Maassa on pitkään ollut käytössä tehokkaita
pääomakontrolleja. Toiseksi maalla on edelleen valtava julkinen
sektori - erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Tätäkö
Kangasniemi tarkoittaa "globalisaatioon osallistumisella"?

On myös perusteetonta väittää, että suurin osa Afrikan maista on
pysytellyt globalisaation ja vapaamarkkinauudistusten ulkopuolella.
Esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan mailla on keskeinen asema
maailmantaloudessa muun muassa mineraalien, öljyn ja kahvin
tuottajina. Näissä maissa on myös jouduttu toteuttamaan varsin
oikeaoppisesti Washingtonin konsensuksen mukaisia uusliberaaleja
talousuudistuksia. Tämä on ollut seurausta Bretton Woods -laitosten
rakennesopeutusohjelmista, joihin nämä maat on ehdollistettu
pitkäaikaisen velkakriisin vuoksi.

Vapaamarkkinaglobalisaation ongelmat eivät rajoitu ainoastaan
Kangasniemen mainitsemiin muutamiin "lieveilmiöhin". Globalisaatio
näyttää näivettäneen myös talouskasvua. Vaikka maailmantalous on
kasvanut viime vuosina suotuisasti, on henkeä kohden laskettu
maailman talouskasvu jäänyt viimeisen 30 vuoden aikana
vaatimattomaksi. Tarkat lukemat ovat riippuvaisia laskutavasta, mutta
viesti on kuitenkin selvä: maailman talouskasvu oli 1950- ja 60-
luvuilla huomattavasti nykyistä rivakampaa.

On totta, että maailmantalous on kasvanut jonkin verran uusliberaalin
globalisaation aikakaudella. Lienee myös totta, että äärimmäinen
köyhyys on vähentynyt samaan aikaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoitus
globalisaation onnistumisesta. Aiempi kiinteisiin valuuttakursseihin
ja pääomakontrolleihin perustunut maailmantalouden
sääntelyjärjestelmä pystyi tuottamaan vahvempaa kasvua ja vähentämään
köyhyyttä nykyjärjestelmää tehokkaammin.

Uusliberaali globalisaatio ei ole epäonnistunut ainoastaan
taloudellisena projektina. Se on myös lisännyt eriarvoisuutta
räjähdysmäisesti ja kaventanut demokratian alaa. Paluu
kansallisvaltiokeskeiseen protektionismiin ei ole kuitenkaan enää
mahdollista eikä toivottavaa. Suurimpana haasteenamme onkin
globalisaation demokratisoiminen. Esimerkiksi globaalit
verotusjärjestelmät ja kysynnänsääntelymekanismit olisivat toimivia
keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi.

Lauri Holappa
Kirjoitus tehtiin alunperin Helsingin Sanomien mielipidepalstalle. Lehti ei kuitenkaan julkaissut sitä.

Kohti toisenlaista Eurooppaa

2007-08-03T16:09:00.001+03:00

Hiekanjyvien viime numerossa Attacia kutsuttiin kaappifederalistiksi. Euroopan Attacien yhteisesti hyväksymillä kymmenellä periaatteella halutaan, demokraattisemman unionin lisäksi, muuttaa EU:n suuntaa kohti ns. sosiaalista Eurooppaa. Sosiaalisten oikeuksien yhteisöoikeudellinen turvaaminen tarkoittaisi EU:n toimivallan laajentamista alueille, mitkä tällä hetkellä ovat valtioiden päätettävissä. Euroopan Attacien kokouksessa heinäkuun alussa jatkettiin vilkasta keskustelua EU:sta ja varsinkin sosiaalisesta Euroopasta. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että taloudellisesta kasvusta on tullut unionin päähänpinttymä, eikä vaurauden jakautumista mietitä tarpeeksi.

Mutta mitä tehdä? Olisihan se hienoa jos Euroopan maiden väliset eroavaisuudet häviäisivät työntekijöiden hyväksi, ja jos rajoja ylittävät toimenpiteet, esimerkiksi lakot, olisivat mahdollisia. Monet ovat kuitenkin huolissaan yhteisöoikeudellisten kompromissien mahdollisista negatiivista seurauksista ja siitä, että varsinkin pohjoismaissa ne voisivat johtaa sosiaaliturvan heikkenemiseen. Toiset eivät kerta kaikkiaan halua unionin toimivallan laajentamista, riippumatta sen seurauksista.

Selvää on joka tapauksessa se, että keskustelu pitää käydä, ja se pitää käydä nyt, sillä Euroopan uusliberalistiset voimat eivät näytä heikkenevän. Lissabon-strategiaa noudattaessa komissio on jo moneen otteeseen näyttänyt olevansa valmis sivuuttamaan työntekijöiden huolenaiheita, ”toimivan markkinatalouden” nimissä, esimerkiksi palveludirektiivin hyväksyessä. Uusin aloite on komission vihreä kirja työoikeuden uudistamisesta. Ny Tid-lehdessä Erkki Laukkanen kutsuu tätä ”sukupolvemme puhtaimmaksi markkinataloudelliseksi aloitteeksi Euroopassa”.

Flexicurity, eli joustava turvallisuus, on esimerkki komission lanseeraamasta uudesta käsitteestä, jolla annetaan ymmärtää, että joustavuus työmarkkinoilla voidaan liittää turvallisuuteen ”oikeaa politiikkaa” noudattamalla. Liikkuvuutta voidaan lisätä eri työpaikkojen välillä, ilman että työntekijä joutuu kokemaan epävarmuudesta johtuvaa paineita ja stressiä, joten kaikki osapuolet ovat voittajia. Vai onko se kuitenkin hieman monimutkaisempaa? Minusta se kuulostaa lähinnä Orwellin kuvaaman valtion iskulauseelta kirjasta 1984: ”Sota on rauhaa.” Komissio: ”Joustavuus on turvallisuus”. Mistä tahansa väitteestä voi tulla totuus jos sen toistaa tarpeeksi monta kertaa.

”Oikean” totuuden erottaminen väärästä on Eurooppa-asioissa vaikeata, sillä kuten jo tiedämme, demokratiavaje ja vakavan keskustelun puute johtaa siihen, että ”tavallisen” kansalaisen on vaikea ymmärtää mistä puhutaan, eikä asia välttämättä edes kiinnosta. Kansallisella tasolla Suomen pääministeri kehottaa ministeriämme olemaan puhumatta liikaa medialle, ”varsinkin asioista jotka eivät vielä ole valmiiksi käsiteltyjä”. Missähän vaiheessa asioista tulee keskustella, ellei ennen päätöstä? Kun vielä yliopistoreformi viedään läpi ja Suomen yliopistokoulutus muuttuu yhä ”kilpailukykyisemmäksi ja tehokkaammaksi”, kriittinen analyysi maassamme vähenee entisestään. Ihmisten halutaan oppivan juuri sen minkä he tarvitsevat pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ja sitä kautta antamaan panoksensa talouden kasvuun. Kaikki ylimääräinen on ajan ja rahan tuhlausta. (Hassua, taas tulee mieleen Orwell: ihan kuin uusliberalistit haluaisivat meidän nielevän Oseanian valtion iskulauseen ”tietämättömyys on voimaa”).

Suomalaiset ovatkin mielenkiintoinen kansa siinä, että vaikka kuulumme EU-kriittisimpiin maihin, 77 % prosenttia väestöstä uskoo, että EU-maissa on yhteinen perustuslaki vuoteen 2020 mennessä (mtv3 tutkimus 19.6.07). Lyhyesti sanottuna: Vaikka ihmiset ovat kriittisiä, he eivät usko pystyvänsä muuttamaan asioita. Suomen Attacilla on siis vaikea tehtävä edessään, yrittäessään herättää keskustelua toisenlaisesta Euroopasta. Elämme asiantuntijayhteiskunnassa, jossa Liisa ja Matti Meikäläisellä ei ole oikeutta mielipiteeseen, sillä asiat ovat nykyään niin monimutkaisia, että ainoastaan ns. asiantuntijat osaavat tehdä oikeita päätöksiä. Attacin tuleekin muistuttaa ihmisiä siitä, että politiikassa on loppupeleissä kuitenkin kyse arvoista, ja niitä kaikilla on, tittelistä riippumatta. Kymmenen periaatteen lanseeraaminen on hyvä ensi askel, ne osoittavat että vaihtoehtoja on olemassa.

Lisää keskustelua toivoen,
Lotta Staffans

Anna kaikkien kehitysrahoituksen kukkien kukkia

2007-07-26T23:27:00.000+03:00

En ole huomannut, että Attacin julkaisemasta Ville-Pekka Sorsan toimittamasta erinomaisesta Kehityksen kestävä rahoitus kirjasta olisi käyty sen ansaitsemaa laajempaa keskustelua. Kehityksen kestävä rahoitus voidaan sanoa olevan Attacin päätavoite. Attacin ajamat valuutanvaihtovero, veroparatiisien lopettaminen ja kehitysmaiden velkojen mitätöinti keskittyvät nimenomaan rahoitukseen.

Rahoituksen menetelmien rinnalla Sorsa esittelee myös toivottua kehitystä tuottavia menetelmiä. Voisi sanoa, että kirja ajaa globaalin talouden rinnalle globaalia hyvinvointiyhteiskuntaa. Sen mittapuuksi ja viitekehykseksi Sorsa asettaa globaalit julkishyödykkeet, eli ”jokaisen ihmisen käytettävissä olevat, maailmalaajuisesti julkisesti järjestetyt palvelut, rakenteet tai muut vastaavat hyödyt”. Johtopäätöksissään Sorsa liittää nämä hyödykkeet ennen kaikkea globaaleihin oikeuksiin, kuten vesi- ja saniteettihuoltoon, terveydenhuoltoon ja peruskoulutukseen. Tässä Sorsan itse asiassa vetää loogiset päätelmät modernista oikeuspohjaisesta kehitysyhteistyöajattelusta.

Usein kehitysrahoitusta käsittelevässä keskustelussa kehitysyhteistyön luomaa riippuvuutta esitetään suurena uhkana. Ajatellaan, että jokaisen valtion on pystyttävä itse kustantamaan kansalaistensa keskeisimpiä julkishyödykkeitä. Jos ymmärrän Sorsaa oikein, globaalien julkishyödykkeiden rahoitus voitaisiin myös pitkällä tähtäimellä hoitaa globaalin rahoituksen avulla. Monien maiden vesihuolto, terveydenhuolto ja peruskoulutus voisivat periaatteessa jäädä jopa pysyvästi globaalista rahoituksesta riippuvaisiksi – koska ne kuuluvat globaalin hyvinvointiyhteiskunnan piiriin.

Globaalien julkishyödykkeiden mahdollinen riippuvuus globaalisesta rahoituksesta tietysti edellyttäisi myös demokraattisesti järjestettyä globaalia rahoitusta hyvinvointiyhteiskunnan malliin. Julkishyödykkeiden rahoitus ei saisi jäädä riippuvaiseksi rikkaiden valtioiden kehitysavusta tai yksityishenkilöiden hyväntekeväisyydestä. Tavoitteena tietysti on, että globaalisti tuotetut julkishyödykkeet tuottaisivat köyhiin maihin sitä kehitystä, jonka avulla valtiot pystyisivät pitkällä tähtäimellä itse täyttämään kansalaistensa perustarpeet ja ehkä osallistumaan puolestaan myös globaalien julkishyödykkeiden rahoittamiseen.

Globaalien julkishyödykkeiden tuottaminen tapahtuisi Sorsan ehdotusten mukaan osittain valtioiden yhteistyönä monenkeskisesti koordinoiden, osittain uusissa globaaleissa instituutioissa. Tässä kohtaa jäin kysymään, miksei YK:ta ja sen erityselimiä voisi kehittää tähän tarkoitukseen.

Globaalin rahoituksen aikaansaamiseksi Sorsa esittää uudistetun kansainvälisen rahoitusarkkitehtuurin, joka perustuisi kansainvälisiin veroihin, kuten valuutanvaihtoveroon, yritysten voittojen verottamiseen globaalisti ja ympäristöveroihin. Tämän toteuttamiseksi perustettaisiin uusi Maailman Rahoitusjärjestö. Globaalin verotuksen lisäksi järjestö koordinoisi ja valvoisi myös kansallista verotusta. Sen puitteissa voisi toimia myös kansainvälinen velkasovittelutuomioistuin. Siitä tulisikin aikamoinen vallanpitäjä demokraattisesti ja läpinäkyvästi hallittavaksi.

Sorsa on tietysti tietoinen siitä, että tällainen globaali rahoitusjärjestelmä ei ole helposti aikaansaatavissa. Useimmat hänen ehdotuksensa ovat vallitsevan talousajattelun vastaisia. Monet ehdotukset törmäävät ennen kaikkea Yhdysvaltojen ja ylikansallisten yritysten vastustukseen. Globaalit haasteet on kuitenkin tiedostettu: kysymys on, löytyykö tarvittaviin toimenpiteisiin riittävää poliittista tahtoa. Sorsa esittelee niin paljon konkreettisia aloitteita uuden rahoitusarkkitehtuurin osien edistämiseksi, että sen aikaansaaminen ei tunnu utopistiselta.

Globaalin rahoitusjärjestelmän rinnalla Sorsa korostaa myös valtioiden ja yksityisen sektorin roolia. Joissakin kommenteissa on kiinnitetty huomiota kirjan toteamukseen, että valtioiden kehitysapu on kehityksen aikaansaamisen suhteen ollut tehotonta. Kuitenkin Sorsa selkeästi selittää, että tämä johtuu kehitysavun riittämättömyydestä ja siihen liittyvistä vääristymistä, joita voidaan korjata. Itse asiassa hän johtopäätöksissään nimenomaan korostaa, että kehitysrahoituksessa on siirryttävä lainoista avustuksiin. Apu on käytettävä julkishyödykkeiden rahoitukseen ja kaikista sidonnaisuuksista on luovuttava.

Sorsa ei vähättele myöskään yritysten yhteiskuntavastuuta eikä yksityishenkilöiden hyväntekeväisyyttä. Yhteiskuntavastuullisuudelle hän esittää globaaleja sijoituskriteereitä ja suurempaa läpinäkyvyyttä, jotta sekä yksityiset että institutionaaliset sijoittajat pystyisivät harjoittamaan vastuullista sijoitustoimintaa.

Hyväntekeväisyyden edistämiseksi Sorsa esittää tiedon lisäämistä, mutta torjuu verovähennyksiä, koska nämä nakertavat kansallista rahoituspohjaa eivätkä ihmiset kanavoi hyväntekeväisyyttä köyhyyttä vähentäviin kohteisiin. Riippumatta siitä että Kirkon Ulkomaanapu, jonka palveluksessa olen, on esittänyt kehitysyhteistyöhön annettaville yritysten lahjoituksille verovähennysoikeutta, itse pidän verovähennysoikeutta perusteltuna ennen kaikkea yksityishenkilöille, mutta myös yrityksille – ainakin niin kauan kuin valtiot eivät kanna vastuutaan kehitysrahoituksesta.

Verovähennysoikeus antaa mahdollisuuden korvamerkitä osan veroistaan kehitysyhteistyölle.
Verojen käytöstä päättäminen on demokraattinen oikeus. Siksi demokraattisesti voidaan päättää myös korvamerkintäoikeudesta. Luulen, että Suomesta vuosikymmenten valistustyön jälkeen löytyy valmiutta antaa ja käyttää tätä oikeutta nimenomaan köyhyyttä vähentävään kehitysyhteistyöhön. Jos vähennyskattoa ei nosteta liian korkealle, se edistää ihmisten valmiutta lisätä lahjoituksiaan. Yrityksille verovähennys voi olla kannustimena yhteiskuntavastuullisuuteen.

Kautta aikojen on löytynyt ihmisiä jotka ovat halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan veroja kohdistamalla tai kieltäytymällä maksamasta veroa esim. orjuuden tai sodan kustantamiselle. Vaikka on väärin, että yksi ihminen voi saada sellaisia omaisuuksia kuin Bill Gates, on hyvä että hän verovähennysten turvin käyttää osan voitoistaan tietääkseni ihan hyvään kehitysyhteistyöhön (ja ehkä painostuksen ansiosta tulee myös eettisemmäksi sijoittajaksi). Jos hän ei niin tekisi, prosentin murto-osa varoista menisi Yhdysvaltojen vahvasti ohjattuun kehitysyhteistyöhön ja suuri osa Irakin sodan ylläpitämiseen.

En halua Suomen kehittyvän Yhdysvaltojen tapaiseksi hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi, mutta uskon, että elämme sellaisia aikoja, että rinnan on otettava käyttöön kaikki menetelmät kehityksen edistämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi. Ja tiedän, että esim. Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyö on juuri sellaista kehitystä tuottavaa ja köyhyyttä vähentävää työtä, jota Sorsan kirjassa halutaan rahoitettavan.

Ulf Särs
Attacin työryhmän jäsen, Kirkon Ulkomaanavun osa-aikaeläkkeellä oleva tiedottaja, kahden lapsen isoisä

Toimi nyt pysäyttääksesi EPA-sopimukset

2007-07-24T13:04:00.000+03:00

Kansainvälinen toimintapäivä EPA-sopimusten pysäyttämiseksi 27. syyskuuta 2007

Euroopan unioni neuvottelee parhaillaan niin sanottuja taloudellisia kumppanuussopimuksia (Economic Partnership Agreements, EPAs) Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) maiden kanssa. Sopimusten on tarkoitus olla valmiina joulukuussa 2007. Euroopan komission tavoitteena on – jäsenvaltioiden tukemana – avata AKT-maiden talouksia eurooppalaisille tuotteille ja investoinneille. Eurooppalaisille komissio ja hallitukset yrittävät myydä EPA-sopimuksia kasvun ja kehityksen työkaluina.

Kokemukset kaupan liberalisoinnista osoittavat kuitenkin, miten tuhoisa tällainen lähestymistapa on ollut näiden alueiden talouksille. AKT-maiden viljelijät ja paikalliset tuottajat sanovat menettävänsä pääsyn omille markkinoilleen, kun – usein tukiaisten ansiosta – halvat eurooppalaiset tuotteet työntyvät näille markkinoille, jos suunnitellut EPA-sopimukset allekirjoitetaan. Tämä johtaa edelleen työpaikkojen ja toimeentulon menetyksiin. Valtion liikelaitosten ja muiden palvelusektorin toimijoiden myyminen eurooppalaisille ylikansallisille palvelualan yrityksille jatkuisi ja voimistuisi näiden sopimusten myötä. Eurooppalaiselle viennille asetettujen tuontitullien poistaminen aiheuttaisi valtavia tulonmenetyksiä AKT-maille ja kiihdyttäisi yksityistämisprosesseja. Eurooppa on AKT-maiden tärkein kauppakumppani, ja merkittävä osa AKT-maiden kansallisista budjeteista muodostuu näistä tuontitulleista.

EPA-sopimusten todelliset hyötyjät olisivat eurooppalaiset ylikansalliset yritykset, jotka pyrkivät varmistamaan pääsynsä luonnonvaroihin ja saamaan uusia markkina-alueita tuotteilleen. EPA-sopimukset ovat osa EU:n yleistä kauppapolitiikkaa ja -strategiaa, joka kulkee nimellä Global Europe – Competing in the World. Kyseisen strategian, joka on myyty Euroopan kansalaiselle keinona luoda kasvua ja työpaikkoja, päätavoitteena on taata suuremmat voitot eurooppalaisille ylikansallisille yrityksille. Tämä tapahtuu ihmisten sekä luonnon oikeuksien ja etujen kustannuksella niin Euroopassa kuin globaalissa etelässäkin. Miksi näin on? Koska Global Europe –strategiassa todetaan suoraan, että eurooppalaisten ylikansallisten yritysten globaali kilpailukyky edellyttää sitä, että sisämarkkinoiden uudistusten – kuten eurooppalaisten työmarkkinoiden uudistusten ja ympäristölainsäädännön – tulee tukea tätä tavoitetta.

Kansalaisliikkeet, viljelijöiden järjestöt, ammattiyhdistysliikkeet ja kansalaisjärjestöt AKT-maissa ovat nousseet vastustamaan näitä sopimuksia, jotka ovat kaikkea muuta kuin ”kumppanuus”sopimuksia. Ne ovat myös vedonneet omiin hallituksiinsa, jotta nämä eivät allekirjoittaisi sopimuksia. Euroopassa EPA-kampanjointia ovat tähän mennessä tehneet lähinnä kehitysyhteistyöjärjestöt. Haasteena on tuoda kamppailu eurooppalaisiin kansalaisliikkeisiin ja liittyä afrikkalaisten, karibialaisten ja tyynenmeren alueiden liikehdintään. Me, Euroopan Attacien Tukholman seminaariin osallistuneet, tuemme tätä kansainvälistä kutsua toimintapäivään ja kannustamme paikallisia Attac-ryhmiä aktiivisuuteen toimintapäivänä. Tiedon jakamiseen ja koordinoimiseen eri liikkeiden välillä on perustettu englanninkielinen sähköpostilista. Jos haluat liittyä sille, ole yhteydessä Saksan Attacin Frauke Banseen (frau_kebans@web.de).

Tukholmassa 8. heinäkuuta 2007

Sven Giegold, Attac Saksa
Hugo Braun, Attac Saksa
Stefan Huegel, Attac Saksa
Christian Schoder, Attac Itävalta
Alexandra Strickner, Attac Itävalta
Sara Andersson, Attac Ruotsi
Lisa Larnesjö, Attac Ruotsi
Lasse Karlsson, Attac Ruotsi
Malin Arvidsson, Attac Ruotsi
Jens Ergon, Attac Ruotsi
Brigitta Hedström, Attac Ruotsi
Stefano Risso, Attac Italia
Samuel Schweikert, Attac Ranska
Aurelie Trouvé, Attac Ranska
Julien Lusson, Attac Ranska
Lucile Daumas, Attac Marokko
Otto Bruun, Attac Suomi
Hanna Kuusela, Attac Suomi
Lotta Staffans, Attac Suomi
Marte Nilsen, Attac Norja
Frøydis Olaussen, Attac Norja
Ricardo Gomez, Attac Espanja
Jean-Marie Coen, Attac Belgia
Franco Carminati, Attac Belgia
Matyas Benyik, Attac Unkari
Maciej Konieczny, Attac Puola
Anders Lund, Attac Tanska

Lisää EPA-sopimuksista suomeksi esimerkiksi:

Verkkojulkaisussa: Eurooppa maailmassa – Näkökulmia EU:n globaaliin rooliin:
http://fi.oneworld.net/article/archive/9160

Kepan kampanjasivustolla: http://www.kepa.fi/kampanjat/kauppa/epa-sopimukset/

Tietoa englanniksi:

www.stopepa.org
www.epa2007.org
www.twnafrica.org/atn.asp

Demokratialla on aikatauluongelmia

2007-06-20T15:05:00.000+03:00

Jälleen kerran EU-uutiset onnistuvat piristämään päivääni – tai viikkoani. Huomenna ja perjantaina Brysselissä keskustellaan perustuslaillisen sopimuksen tulevaisuudesta. Siis sen sopimuksen, joka on vuoroin ehdottoman tärkeä unionin toimintakyvyn takaamiseksi ja vuoroin taas täysin yhdentekevä vanhojen sopimusten kokoomateos. Sen sopimuksen, jota Chiracin valinnut kansa vastusti mutta Sarkozyn valinnut kansa kaikkien oletuksen mukaan kannattaa. Ja niin: sen sopimuksen, jonka sisällöstä suomalaisen demokratian paarialuokan eli kansalaisten ei oletettu olevan mitään mieltä.

Tämä tietysti on niin vanha tarina, ettei sitä enää jaksa vatvoa. Sen sijaan on siirryttävä eteenpäin.

Tämän tietää ainakin Matti Vanhanen, joka oli pari viikkoa sitten (HS 9.6) huolissaan siitä, että EU:lle tulee ”isoja aikatauluongelmia”, jos juhannuksen huippukokouksessa ei pystytä päättämään hvk-prosessin (eli hallitusten välisen konferenssin) käynnistämisestä. Ei ihme, että Vanhasta huolettaa: kukapa toivoisi demokratialle aikatauluongelmia.

Samanlaisia huolenaiheita näyttää olevan komission puheenjohtajalla Barrosolla. Puola on viime aikoina toivonut uutta keskustelua äänivallan jaosta ministerineuvostossa. Barroso ei kuitenkaan tästä pidä. Hänen mukaansa ”me” emme kannata sitä, että hyvin tarkasti suunniteltu tasapainon institutionaalisissa kysymyksissä avattaisiin keskustelulle. ”Sillä me uskomme, että tämä voisi avata keskusteluun monia muitakin asioita.” Keneenköhän Barroso mahtaa sanalla me viitata? Tuskin ainakaan kansalaisiin, sillä moni eurooppalainen varmaan haluaisi avata useitakin kysymyksiä keskustelulle. Mutta tällaiset poliittiset keskustelut voisivat tietysti synnyttää aikatauluongelmia.

EU:n johtajia vaivaa sitkeä tauti, jonka voisi diagnosoida keskustelunpeloksi. Heidän painajaisensa koostuvat poliittisista keskusteluista, joissa asioista saatetaan olla eri mieltä. Tavallaan tätä voisi kutsua poliittisen sanavapauden rajoittamiseksikin, ellei sanalla olisi niin kuolemanvakava sävy.

Onneksi jostain löytyy ratkaisujakin poliittisesti hälyttävään pattitilanteeseen. Helsingin Sanomien tämänpäiväisessä pääkirjoituksessa todetaan, että Puolan esittämään kysymykseen voitaisiin palata esimerkiksi seitsemän vuoden päästä uudelleen, sillä ”silloin Puolan johtajat voivat olla jo toiset”. Johtajat – hieno sanavalinta. Taaskaan ei tarvinnut käyttää niitä EU-politiikan kannalta niin kiusallisia sanoja kuten kansa tai demokratia.

Hanna Kuusela

G8-kokouksen jälkipyykkiä

2007-06-11T15:49:00.000+03:00

"Turvallisuus ei ole aidan panemista, vaan oven avaamista"” sanoi Kekkonen vuonna 1973 Eurooppalaisille ulkoministereille Etykin avajaisistunnossa. Aika, paikka ja tilanne olivat aivan erilaiset kuin tänään, mutta hieman huvittuneena huomasin näiden sanojen sopivan hyvin viime perjantaina loppuneen G8-kokouksen tunnelmiin.

Kekkosen ajatus ei tunnu pätevän tänä päivänä kansalaisyhteiskunnan ja vallanpitäjien välillä, ainakaan silloin kuin päätetään globaaliasioista. G8-kokous oli taas oiva esimerkki siitä, kuinka koko maailmaa koskevat ongelmat koetaan niin erityislaatuisiksi, ettei demokratialla ole niihin mitään asiaa. Oikeus mielenosoittamiseenkin kyseenalaistetaan. Mielipiteensä kadulla julistavat maailmankansalaiset suljetaan aitojen taakse ja leimataan hihhuleiksi, idealisteiksi, kiusankappaleiksi, huligaaneiksi ja ties miksi. Terrorisitileimakin on noussut näiden joukkoon, ainakin jos Saksan turvatoimia tarkastelee. Ennen mielenosoituksia aktivistien koteihin tehtiin nimittäin kotietsintöjä ja ainakin Hampurin alueella joidenkin aktivistien yksityisiä kirjeitä oli tutkittu. Lisäksi Schengen-sopimuksesta luovuttiin hetkellisesti rajakontrollien takia ja maan sisäistä liikkuvuuttakin rajoitettiiin mm. junakontrollien avulla. Kaiken huipuksi kolmen saksalaisen G8-kriittisen vastemmistolaisjournalistin täytyi hakea korkeimman oikeuden kautta lupansa päästäkseen kokouksen mediatiloihin. Nämä toimenpiteet muistuttavat pelottavan paljon USA:n ajamaa ”kaikki on sallittua terroristiuhan vallitessa” -linjaa, jossa kansalaisten perusoikeuksilla ja universaaleilla ihmisoikeuksilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jotkut asiasta vähän tietävät ovat kyselleet minulta, jopa hieman kauhistellen, miksi menin Rostockiin. Silloin olen selittänyt sen hyvin yksinkertaistetusti suunnilleen näin: Jos minua vaivaa vaikka kuoppa taloni edessä olevaa tiellä, niin otan yhteyttä johonkin Helsingin kaupungivaltuutettuun ja vaadin sen korjaamista. Jos taas mielestäni vaikka suomalaisessa verotusjärjestelmässä on jotain vialla, niin otan yhteyttä kansanedustajiin. (Tämä ei tietenkään ole useinkaan riittävä keino vaikuttaa, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin.) Kun sitten maailmanlaajuisista kysymyksistä päätetään, vielä kaiken lisäksi vain kahdeksan maan keskuudessa, ei minulla edes ole juurikaan mitään muuta mahdollisuutta kuin mennä julistamaan mielipidettäni kadulle. Minun pitää mennä sinne kertomaan, ettei mielestäni maailmassa voida tehdä päätöksiä näillä keinoilla ja että maailmassa on ongelmia. Tämän pitäisi olla hyvin helppo kaikkien ymmärtää. Jos se oikeus mielenosoittamiseen sitten otetaan meiltä pois, kuten uhkaa käyvän, niin meidät on todellisesti suljettu maailmaa koskevan päätöksenteon ulkopuolelle. Lähinnä minun on vaikea ymmärtää, miksi en olisi mennyt sinne, kun minulla oli siihen mahdollisuus.

Mustan blokin riehuminen sai nyt sitten kuitenkin taas kaiken huomion suomalaisessa mediassa kokouksen vastaliikkeestä puhuttaessa, sen kaikki jo tietävät. Tämän siivittämänä Attacistakin on kuulunut ääniä, joiden mukaan järjestömme tulisi miettiä, kannattaako sen osallistua tilaisuuksiin, joista on jo etukäteen tiedossa, että väkivaltaisuuksia on odotettavissa. Vaikka minua ärsyttää syvästi mustan blokin toiminta, enkä puolusta sitä yhtään, tarkoittasi tällaisten tilasuuksien boikotoiminen mielestäni sitä, että antaisimme valtavirtamedialle vallan muuttaa omia toimintatapojamme. Rostockissa oli noin 2000 mustan blokin edustajaa ja kymmeniä tuhansia rauhanomaisia mielenosoittajia. Yksi näiden rauhanomaisten liikkeiden johtoryhmistä oli selkeästi Attac, joka oli edustettuna paikalla sankoin joukoin. Se, etteivät rauhanomaiset mielenosoittajat saaneet huomiota osakseen johtuu mediasta, joiden silmissä olemme ilmeisesti liian tylsiä uutisaiheiksi. Vakuutan kuitenkin, että kyllä Heiligendammissa ja Rostockissa huomattiin myös muidenkin kuin riehujien läsnäolo ja sanoma, vaikkei sitä ehkä tänne Suomeen kuulunutkaan. Ainakin Saksassa kokouksen merkitystä ollaan puitu laajalti ja jopa saksan kristillisdemokraattisen puolueen entinen johtaja Heiner Geissler liittyi viikkoa ennen kokousta Attaciin suorassa tv-lähetyksessä. Kuuleman mukaan myös esim. Financial Times on antanut vaihtoehtoisille lausunnoille enemmän uutistilaa, kuin se on antanut kokouksen virallisille julkilausumille. Se, ettei Suomen media ole uutisoinut juuri muusta kun mellakoista, ei siis edusta koko maailman linjaa.

Mitä tuloksia kokous sitten edes poiki? No eipä juuri mitään. Syntyi julistus siitä, että ilmastoa on varjeltava päästöjä vähentämällä. Aikataulua tai määrää näille vähennyksille ei sovittu. Lisäksi Afrikkaan luvattiin 60 miljardia dollaria aidsin, malarian ja tuberkuloosin vastaiseen työhön ja ”education for all” -ohjelmaan puolestaan 500 miljoonaa. Hyvä näin, mutta tämä lupaus tehtiin kuitenkin tilanteessa, jossa maita sitoo vuonna 2005 Skotlannissa tehty lupaus kehitysavun tuplaamisesta vuoteen 2010 mennessä. Tätä lupausta maat eivät ole pitäneet. Suuri pettymys on myös se, ettei kokouksessa onnistuttu päättämään pelisäännöistä hedge-sijoitusrahastoille, vaikka sitä oli monelta suunnalta toivottu ja vaadittu. Suurimmat vastustajat olivat Iso-Britannia ja USA, joiden lainsäädännön alaisina hedge-sijoitusrahastot toimivat. Tämänvuotinen G8-kokous on siis taas oiva esimerkki siitä, että epädemokraattisuutensa ja illegitimiteettinsä lisäksi se ei onnistu saamaan aikaiseksi substanssin tasolla juuri mitään, hyvästä puhumattakaan.

Lopuksi vielä kevennys. Löysin tämän sitaatin eräästä Attaciin liittyvästä nettikeskustelusta: ”Globalisaation vastustajilla taitaa tosiaan nykyisin olla vain yksi yhteinen piirre, nimittäin järjen köyhyys. Eihän tuossa touhussa ole mitään mieltä, yhtä viisasta olisi vastustaa vaikka painovoimaa tai vuodenaikoja...” (http://keskustelu.kauppalehti.fi/42/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=64289&tstart=0&forumID=24)

Ei voi muuta sanoa, kun että ihmisiä palvelemattoman globalisaation veturit ovat onnistuneet luonnollistamaan nykyisen kehityskulun aivan käsittämättömällä tavalla!

Eva Nilsson

Iltalehti ja Rostockin mellakat

2007-06-05T11:14:00.000+03:00

Iltalehti käsitteli eilen (4.6.2007) Rostockin mellakoita sekä pääkirjoituksessaan että uutisoinnissaan. Attac julkaisi asiasta vastineen, joka löytyy osoitteesta http://www.attac.fi/iltalehti . Vastineessa korjataan pääkirjoituksen väite siitä, että Attac olisi järjestänyt Rostockiin bussikuljetuksen. Tämä ei valitettavasti pitänyt paikkaansa, sillä järjestömme bussikuljetus peruuntui. Lisäksi vastineessa oikaistaan aiheellisesti lehden antamaa vääristynyttä kuvaa järjestömme luonteesta.

Vastineen tila on rajattu, eikä kaikkea ehdi sanoa. Iltalehden toiminnasta voi kuitenkin vetää muutamia muitakin huomioita.

Lehti totesi pääkirjoituksessaan, että "idealisteilta toivoisi pesäeroa hulinointiin" sekä "asiallista vaikuttamista toivovat eivät ole tälläkään kertaa uskaltaneet tehdä selkeää pesäeroa mellakointiin." Saman päivän lehden Rostock-uutisessa kuitenkin kerrotaan, että "rauhanomaiseen marssiin ... osallistuneet ryhmittymät tuomitsivat väkivaltaisen mellakan jyrkästi ja irtisanoutuivat siitä." On erittäin huolestuttavaa, että pääkirjoitustoimitus ei ole selvillä mistä työn alla olevassa lehdessä puhutaan. Voi vain pohtia, mitä tämä tarkoittaa Rostock-uutisointia merkittävämpien tapahtumien kohdalla.

Iltalehti toteaa pääkirjoituksessaan myös, että "pari tuhatta eri maista saapunutta mellakoitsijaa sai kuitenkin jälleen kaapata kaiken huomion. Tämä tuskin edistää vilpittömien idealistien kysymysten kuuntelemista." Näin varmasti on. Luonnollinen jatkokysymys kuitenkin kuuluu, onko Iltalehti itse journalistinen ajopuu, johon mellakoitsijat saavat läpi minkä tahansa viestinsä? Näin voisi päätellä lehden uutisoinnista, joka keskittyi 95%:sti mellakointiin. Kansalaisaktivistien syyttäminen mellakoijien saamasta huomiosta mediassa on Iltalehden kaltaiselta vallankäyttäjältä erittäin tekopyhää.

Pääkirjoituksessa lehti innostuu pohtimaan lyhyesti myös politiikan sisältökysymyksiä. Lehden pohdinta keskittyy kysymykseen siitä, "onko globalisaation ja vapaakaupan vaihtoehto suljettu talous?" Malleina pääkirjoitus tarjoaa Haitia, Zimbabwea ja Pohjois-Koreaa. Vaikuttaa pahasti siltä, että taustatyöhön ei ole jäänyt aikaa tai kiinnostusta. Jos Iltalehti olisi vaivautunut seuraamaan hieman kauppapolitiikkaa – tai soittanut yhden puhelun vaikkapa Attacille – olisi se huomannut nopeasti että lehden tarjoama mustavalkoinen kysymyksenasettelu on ollut laajemmin esillä keskusteluissa viimeksi joskus 1970-luvulla.

Tällaisella uutisoinnilla Iltalehti tekee paitsi itsensä naurunalaiseksi, myös aliarvioi lukijoitaan. Haastan lehden nimeämään yhdenkin varteenotettavan suomalaisen kansalaisjärjestön, joka ajaa Zimbabwen, Haitin tai Pohjois-Korean mallia. Jos se tämän tekee, olen valmis pehmentämään sanojani hieman. Ehkä voisimme tällöin toimia yhdessä tähän hetkeen soveltuvien vaihtoehtojen esittäjinä.

Mikäli haasteeseen vastaaminen ei Iltalehdeltä onnistu, jää sen argumentointi mutu-tuntumassaan muistuttamaan valitettavan paljon erästä toista yhteiskunnallista ryhmittymää: niitä Rostockissa mellakoineita mustahuppuja.

Matti Ylönen
Attacin hallituksen jäsen

Kauppapolitiikan rakennekriitikot ja teorian tarve

2007-05-18T18:17:00.000+03:00

Mielekäs uusliberalismin analyysi edellyttää sen tarkastelemista hegemonisena projektina. Uusliberalismissa ei ole kyse vain jonkin ryhmittymän ajamasta poliittisesta ohjelmasta, vaan ennen kaikkea tietorakenteesta, joka reifikoi (luonnollistaa) tietyt poliittiset valtasuhteet ja vallitsevan sosiaalisen järjestyksen. Näin se häivyttää yhteiskunnallisen todellisuuden muuttuvan ja historiallisen luonteen.

Uusliberaali hegemonisaatio ei ainoastaan rajoita poliittisia vaihtoehtoja ja mielikuvitusta. Se tunkeutuu myös politiikan perusmekanismeihin – vastarintaan ja kritiikkiin. Uusliberaali projekti on näin ollen lähellä hegemonian täydellistymistä: tilannetta jossa uusliberalismi tuottaa itse oman kritiikkinsä.

Erityisen hyvin tämä on nähtävissä ajankohtaisessa kauppapoliittisessa keskustelussa, jonka osapuolet koostuvat uusliberalismista ja – niin – uusliberalismista. Tässä keskustelussa erilaiset kehitysjärjestöt ja muut solidaarisuusliikkeet ovat omaksuneet "kriittisen" roolin. Ne hyökkäävät länsimaita ja maailmankaupan rakenteita vastaan aseinaan ricardolainen kauppateoria ja sen myöhemmät uusklassiset muunnokset kuten Hecksher–Ohlin-malli.

Nämä kauppapolitiikan rakennekriitikot puolustavat kehitysmaita ortodoksisen talousteorian huterista lähtökohdista. Heidän perusargumentaationsa pohjautuu ajatukseen, jonka mukaan kehitysmaiden ongelmat johtuvat länsimaiden "itsekkäästä" kauppapolitiikasta. Näiden järjestöjen loputtomat laskelmat ja mallinnukset osoittavat, kuinka länsimaiden tullimuurit ja vientituet estävät kehitysmaita hyödyntämästä suhteellista etuaan. Heidän sanomansa on selvä: globaalin tasa-arvon saavuttaminen edellyttää maailmankaupan kiireellistä liberalisoimista.

Tällainen moderni kauppapolitiikan rakennekritiikki kärsii ainakin kolmenlaisista ongelmista. Ensinnäkin se on empiirisesti kestämätöntä. Maailman talouskasvu on hiipunut samanaikaisesti kun kaupan vapauttaminen on edennyt. Kiina ja Intia ovat menestyneet viime vuosina hyvin, mutta nämä maat ovat monella tavalla vapaamarkkinaglobalisaation ulkopuolella. Ne ovat esimerkiksi pitkään säädelleet pääomanliikkeitä, ja niillä on valtavat julkiset sektorit erityisesti raskaassa teollisuustuotannossa. Lisäksi vaikuttaa siltä, että edes ortodoksisten kauppateorioiden perusolettamukset eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi tutkiessaan Yhdysvaltojen kaupparakennetta vuonna 1954 Wassily W. Leontief havaitsi, että maa vie työvoimaintensiivisiä hyödykkeitä ja tuo pääomaintensiivisiä hyödykkeitä – aivan päinvastoin kuin Hecksher–Ohlin-mallin olettaa.

Toiseksi ortodoksisen talousperinteen metodologiset (ja ontologiset) ongelmat ovat tunnettuja. Atomistinen ihmis- ja todellisuuskäsitys ei lepää vahvalla teoreettisella pohjalla. Ennen kaikkea kysymys on kuitenkin etiikasta ja demokratiasta. Vapaamarkkina-ajattelusta johdetut FDI-pohjaiset kasvustrategiat pakottavat kansalliset päättäjät seuraamaan poikkikansallisen sijoittajaluokan intressejä. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä monetaristista rahapolitiikkaa ja deflationaarista finanssipolitiikkaa. Näissä olosuhteissa esimerkiksi toimivien sosiaali- tai koulutuspoliittisten järjestelmien rakentaminen on käytännössä mahdotonta.

Globaalia köyhyysongelmaa ei ratkaista lisäämällä vapaakauppaa. Kehitysmaiden ongelmien ratkaisemisessa kestävän rahoituksen turvaaminen on olennaisinta. Tämä taas edellyttää merkittäviä muutoksia globaalissa talousjärjestelmässä. Perinteinen kehitysapu, yksityinen rahoitus tai Bretton Woods -instituutioiden Washingtonin konsensukseen sidottu rahoitus eivät ongelmaa ratkaise.

Erityisesti globaalit verojärjestelmät ovat tässä keskeisessä asemassa. Myös John Maynard Keynesin 60 vuoden takainen ajatus kansainvälisestä rahoitusselvitysliitosta on mielenkiintoinen. Keynesin ehdotuksessa kauppaylijäämiä olisi verotettu aggressiivisesti. Kauppapolitiikka olisikin kytkettävä osaksi globaalia suhdanne- ja rakennepolitiikkaa.

Altermondialismi elää kyvystään esittää vaihtoehtoja. Uusliberalismin haastaminen on mahdotonta, ellemme ymmärrä, millaiset teoriaperinteet ylläpitävät sitä. Ilman tätä ymmärrystä myös altermondialismi voi päätyä samaan suohon kuin monet populistiset kehitysjärjestöt.

Lauri Holappa

Quis custodiet ipsos custodes?

2007-05-18T14:42:00.000+03:00

Roomalaisilla oli syytä kysellä sitä, kuka vahtii vallankäyttäjiä. Tasavallan demokratiavaihe haaksirikkoutui myöhempien keisarien tyranniaan ja korruptoituneeseen vallankäyttöön. Voimme uskotella, että olemme oppineet historian muistakin demokratiakokeiluista. Mutta miten voi demokratia Suomessa? Vieläkö sen peruspilarit kannattavat? Olen miettinyt tätä viimeaikaisten ilmiöiden valossa. Yksi niistä on pääministerin käsitys, ettei keskeneräisiin poliittisiin prosesseihin tule puuttua. Samalla kuitenkin areenalle astuvat kaupalliset lobbarit. Valtalehdistö on myös pitkään toiminut uusliberalistisen markkinaliberalismin äänitorvena. Puoluelehdistöltäkin heppa helposti karkaa. Demokratiaan kuuluisi kuitenkin raikas ja railakas moniääninen keskustelu. Sitä vielä tapaa pienilevikkisissä kulttuuri- ja vaihtoehtolehdissä. Hyvä esimerkki niistä on Kerberos-lehti.

Tämän vuoden ensimmäisessä Kerberos-numerossa on ainakin kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen niistä on venäläisen kirjailijan Vladimir Sorokinin haastattelu ”Yhteiskunnan pimeä energia”. Sorokin sanoo ”Meillä todella on erityisiä ihmisiä, joille kaikki on sallittua. Vallan uhripapeille. Ne taas, jotka evät kuulu heidän joukkoonsa, ovat suhteessa valtioon vailla mitään oikeuksia.” Sorokin korostaa sitä, että ”jokaisessa meissä asuu kansalainen. Brezhnevin, Andropovin, Gorbatshovin ja Jeltsinin aikaan pyrin jatkuvasti työntämään kansalaista itsessäni taka-alalle, vakuutin itselleni, että olen taiteilija. Minusta muotoutui kirjailija Moskovan undergroundin vaikutuspiirissä, oli paikallaan olla epäpoliittinen. Muistan suusta suuhun kulkeneen jutun: kun saksalaisten joukot saapuivat Pariisiin, Picasso istui ja piirsi omenaa…Sellainen oli meidänkin asenteemme: istu ja piirrä omenaasi, välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja niin myös elin viisiinkymmeniin asti. Kansalainen minussa on nyt herännyt.” Sorokinin mukaan ”jokaisen tulee herätellä kansalainen itsessään.”

Demokratia tarvitsee kansalaisia, ei kuluttajia. Mutta suuri osa kansasta – eikä vain äänestäjistä – nukkuu. Sitä korostaa toinen Kerberoksessa julkaistu artikkeli. Christopher Lasch vastaa kysymykseen ”Missä oikeisto on väärässä?” Se on kirjoitettu kymmenen vuotta sitten, mutta on ihmeellisen tuore ja visionäärinen: puhuu kuin tästä päivästä. Kun lukee Laschin artikkelin, tulee ajatelleeksi miten meilläkin on jo paljon tabuja – asioita joista ei saa puhua – ja jotka ovat siirtyneet poliittisen korrektiuden piiriin. Suuri joukko on myös naamioitunut edistyksellisiksi ajatuksiksi. Orwelliin viitaten, Lasch toteaa että ”varma ongelmien merkki on se, ettei asioista voi enää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kuvata niitä suorasukaisesti.”

Demokratia tarvitsee hereillä olevia kansalaisia, ei passivoituneita kulutusnarkomaaneja. Lehdistöllä olisi tärkeä rooli toimia kansakunnan unilukkarina. Sen tulisi nostaa esille konsensuspolitiikasta poikkeavat tabut. Sen tulisi tutkiskella vallan markkinoimia itsestäänselvyyksiä sekä politiikan ja kaupan linkkejä. Demokratiassa tarvitaan kriittistä ja moniarvoista lehdistöä. Uskomme, että meillä sellainen on. Olemme taipuvaisia itsekehuun ja kavahdamme ihmisiä, jotka nostavat ongelmat esiin. Bonnier konsernia on vaikea väheksyä. Konsernin mukaan vielä 2000-luvun Suomessakin esiintyy yrityksiä vaientaa kiusallisia kysymyksiä esittävien äänet.

Suomen perustuslain mukaan kansalaiset saavat sanoa ja kirjoittaa mielipiteensä julkisesti, mutta saako niitä julkisille arvovaltaisille foorumeille? Hömppäheittojen sekaan ne helposti saa ja sinne ne hukkuvat, kuten lienee tarkoituksin. Kaikkien mielipide ei paina yhtä paljon. Valtaeliitillä on kaikkialla pyrkimys määrittää mikä maailmassa on ’totta’ ja tärkeätä. Se myös suosii itselleen uskollisia ja luotettavia äänitorvia. Jo 1840-luvulla J. V. Snellman joutui tämän epädemokraattisen prosessin kärsijäksi kirjoittaessaan yhteiskunnallisista kysymyksistä Saimaa-lehdessä.

Huolestuttava on myös eduskuntalaitoksemme tila. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta. Demokratian uhkana ovat parlamentaariset prosessit, joissa yksityissektorin edustajat häärivät kansan valitsemien edustajien rinnalla, kuten kävi nyt hallitusneuvotteluissa. Samalla kun kansalaiset ovat entistä vähemmin kiinnittyneitä edustuksellisen demokratian instituutioihin, liimautuvat kauppalobbarit niihin entistä julkeammin. Ne eivät edes vaivaudu enää piileskelemään kulissien takana.

Demokratia on jatkuva prosessi, samalla kun se on myös päämäärä. Päämäärä ei ole pääteasema, pikemminkin ideaali, jota – parhaassa tapauksessa – koko ajan lähestytään. Sitä tulee myös koko ajan vahtia, ja keskustelua uusintaa muuttuvien haasteiden mukaan. Tarkkana pitää kuitenkin olla, etteivät uutuusfetisistit sotke sitä vääriin asioihin. Nykyään markkinoitu kulutuskansalaisen idea on yksi tällainen lordikonsepti, demokratian kadotukseen johtava tie.

Meidän pitäisi keskittyä demokratiaa parantaviin ja syventäviin prosesseihin, mutta koko ajan joudumme puolustamaan jo saavutettuja demokratian periaatteita. Meidän tulisi voida tukea perustuslain toteutumista. Tärkeää olisi parantaa perustuslaissakin ilmaistuja osallistavia prosesseja, kuten kansalaisten osallistumisoikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Siihen tarvitsemme uusia osallistavia prosesseja ja instituutioita. Meillä vielä vallitsee auktoriteetti-kulttuuri. Asiantuntijat asettuvat kansalaisten yläpuolelle neuvomaan kansalaisia kuin lapsia. Meillä vallitsee myös demokratiakäsitys, joka suhtautuu vielä epäilevästi kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoon ja vaikuttamiseen. Näin esimerkiksi Oikeusministeriön demokratiayksikön kohdalla. Se teetätti demokratiaindikaattorit 12 tutkijalla, jotka konsultoivat toisiaan ja toisia tutkijoita ilman kansalaisjärjestöjen edustajien mukanaoloa!

Myös yhteiskunnallisesti toimivien kansalaisjärjestöjen tila on kaventumaan päin. Sitä häiritään leimaamalla mielenosoitukset mellakoiksi. Siitä kertoo myös yritykset kieltää toreilla osallistuminen. Myös demokratiaprosesseja yritetään ulkoistaa. Pari kuukautta sitten konsulttifirma kutsui järjestöni hankkimaan – korvausta vastaan - kansalaistapahtumaan virkeitä vanhuksia. Firmalle oli ulkoistettu kansalaiskampanjan tekeminen!

Kansalaisjärjestösektori on sekin kriisissä. Aila-Leena Matthiesin mukaan (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) se edustaa enää harvoin kansalaisia. Vahtikoirat ovat hampaattomia ja vallanpitäjien talutusnuorassa. Äänessä ovat konsensuksen kannattajat ja erimielisyys tukahtuu jo paikallistasolla. Vahtikoiran roolin sijasta kansalaisjärjestöt valjastetaan mieluimmin rahtihumman asemaan, vallanpitäjien palveluntarjoajaksi.

ATTAC ei ole jäänyt vierestä seuraamaan nykyistä kehitystä. Olemme laatineet demokratia periaatteet ennen kaikkea EU:ta varten. Ne sopivat aivan yhtä hyvin myös kotimaan tilanteeseen. Samalla on demokratisoitava tiloja, jotka on suljettu avoimen keskustelun ulkopuolelle. Tätä on Teivo Teivanenkin korostanut ja kiinnittänyt huomioita siihen, miten menetämme demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia kapitalistisessa järjestelmässä. Samalla on pyrittävä tukemaan sellaista yhteiskuntakehitystä (public policy), jossa rajoitetaan rahan vallan tunkeutumista elämän kaikille alueille, ja etenkin alueille joille sillä ei ole asiaa. Raha on Midas: sillä on taipumus muuttaa kaikki kaltaisekseen. Yhteinen hyvä muuttuu hyödykkeiksi ja yhteiskunnan syvempi ja henkisempi kehitys kärsii, kun jokaisen aktiviteetin on perusteltava olemassaolonsa oikeutus vain taloudellisten seikkojen avulla. Näin kaikesta tulee yritystoimintaa. Uutistoimittamisesta tulee viihdyttämistä. Tiedonhankinnasta ja oppineisuudesta tulee innovaatiokilpailua. Sosiaalityöstä tulee teknokraattista köyhyyden hallitsemista. Myös ihminen tuotteistetaan. Hänellä ei ole arvoa, jos hän ei ole tuottava tai varakas. Samalla globalisaatio ajaa kaikkia toimijoita hajalle. Yhteiskunnista irrallinen toiminta korostuu. Päämääränä on välitön hyöty, ei pitkä ja kestävä vastuu, syvät sitoumukset.

Anita Kelles-Viitanen

Mikä hiton Itella?

2007-05-05T14:17:00.000+03:00

EU:n postidirektiivin seurauksena postilaitos siirtyy takaisin yhteiskunnan julkisesta sen yksityiseen sfääriin. Tämän siirron jälkeen postipalvelusta ei enää päätetä julkisella tasolla, ts. poliittisesti, vaan tärkeimmät postipalvelua koskevat päätökset tehdään yksityisten yhtiöiden liikkeenjohdon piirissä.

Nykyisessä kapitalistisessa kasinotaloudessa tämä merkitsee, että postin toiminnot alistetaan rahoitusmarkkinoiden pelureiden mielivallalle.

Samoin Suomen Postin muuttuminen Itellaksi johtaa siihen, että "kannan ottaminen" postipalveluun jää pelkäksi mielenilmaukseksi, joka ei enää liity julkiseen päätöksentekoon.

Julkisen postipalvelun yksityistäminen on nähtävä myös finanssiglobalisaation olennaiseksi osaksi. Tärkeä askel kohti postin yksityistämistä, joka samalla merkitsi rahoitusmarkkinoiden irroittamista yhteiskunnasta, otettiin esim. Suomessa v. 1997 kun v. 1887 toimintaansa alkanut valtiollinen Postisäästöpankki (1990-1997 nimeltään Postipankki) muuttui ensin Leoniaksi ja sen jälkeen Sampoksi eli yksityiseksi liikepankiksi.

Edistyksellinen opettaja ja kosmopoliitti Laurin Zilliacus saattoi vielä 1950-luvulla kirjoittaa:

"Vårt postväsende, denna "mänsklighetens välgörare, för att tala med Voltaire, har inte uppstått utan vidare. Det förefaller mig som om den långa kamp som föregått denna storartade institution skulle kasta ett visst ljus på det sociala framåtskridandet överhuvud; och den väg som postväsendet har vandrat kan ännu visa sig bli vår väg mot en fridfull, enad värld"

Viisikymmentä vuotta myöhemmin "suurenmoisesta laitoksesta" on tullut holdingyhtiöiden ja hedgerahastojen, pörssihaiden ja valuuttakeinottelijoiden, wahlroosien ja relandereiden temmellyskenttä. Siinäpä vasta "ihmiskunnan hyväntekijöitä"!

"Tämä on loukkaus, tämä tosiaan on ryöstö! Ei postiryöstö vaan postin ryöstö", kirjoitti Leena Krohn (Kolme sokeaa miestä ja 1 näkevä, Helsinki 2003, s. 122).

Julkista postilaitosta alas ajaessaan EU:n komissio toteuttaa maailman palvelukaupan sopimusta eli GATS-sopimusta. Myös esim. Japanin postin yksityistäminen on käynnissä. Sitä ollaan Koizumin hallituksen ehdotuksesta siirtämässä holdingyhtiön omistukseen tämän vuoden lokakuuhun mennessä.

Attacin ja muiden finanssiglobalisaatiota vastustavien liikkeiden ei mielestäni pidä vaatia kansallisten postilaitosten ja postipankkien paluuta, vaan niiden tulee esittää visio globaalisesta julkisesta palvelusta ja ryhdyttävä kamppailuun sellaisen palvelun toteuttamiseksi yhdessä postialan ammattiyhdistysten, Maailman postiliiton (UPU) ja Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) kanssa. Yhteinen, EU:n piirissä
toimiva Eurooppalainen posti on toivottava ja luultavasti myös välttämätön etappi Maailmanpostin perustamiseen johtavalla tiellä. EU voisi näin toimia myönteisenä tiennäyttäjänä ja esimerkkinä muulle maailmalle samalla kuin se lujittaisi omaa liittovaltiotaan.

On totta, että postialan kansainväliset järjestöt kuten UPU ja ITU noudattavat hallitusten, ja hallitukset puolestaan alati uusia sijoituskohteita kaipaavien kapitalistien tahtoa. Mutta yhtä varmaa on, että postialan ammattilaisten ja televiestintäinsinöörien piiristä löytyy julkisten peruspalvelujen ja todellisen, maailman kansoja yhdistävän poliittisen globalisaation - federalismin - kannattajia.

Belgialainen tutkija Francine Mestrum y.m. ehdottivat äskettäin, että Postilaitos voisi hoitaa Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta pohjoiseen muuttaneiden siirtotyöläisten rahanpalautukset kotimaahaansa jääneille perheille. Rahan lähettäminen tulee näet kalliiiksi kun erilaiset välikädet verottavat miljoonien ihmisten muutenkin surkeita ansiotuloja:

"A transfer of 100 dollars from Texas to Mexico costs the emigrant 18.99 dollars. A transfer of 100 Euro from Italy towards Morocco costs 14.99 Euro. Senegalese emigrants in Belgium transfer on average 154 Euro per
month to their family, Congolese emigrants average 78 Euro per month. In the Benelux countries, transfers between 100 and 200 Euro cost 17 Euro"

http://www.libr.org/isc/issues/ISC24/A13-Mestrum.pdf

Eikö näitä rahalähetyksiä muka voisi järjestää edullisemmin jos maailmanfinanssit olisivat julkisia (vrt. http://www.worldpublicfinance.org/)ja - tässä tapauksessa - hoidettaisiin Postin toimesta?

Tulevaisuusvisio eurooppalaisesta ja lopulta maailmanlaajuisesta julkisesta postilaitoksesta ja käytännön toiminta tämän tavoitteen saavuttamiseksi voivat nojautua osuustoiminnan suhteellisen vanhaan ja internetin suhteelliseen nuoreen perinteeseen. Internetissä moderni posti toimii jo nyt tavallaan osuustoiminnallisesti, koska internetin kautta tapahtuva verkottuminen ei ole luonteeltaan kaupallista vaan kooperatiivista, yhteistoiminnallista. Internet ei ole yksityisessä omistuksessa eikä sen tarkoitus ole olla "tuottava" toisin kuin Itellan.

Itella ei ole oikea nimi vaan tyhjä merkkijono, siansaksaa, joka - kuten sanotaan - ei ole mistään kotoisin. Se kai on tarkoituskin.

ALAVIITE:

Oheiset kaksi lainausta - toinen vuodelta 2000, toinen lokakuulta v.
2006 - valaisevat jonkin verran postin ns. vapauttamista EU:n piirissä.

Postipalvelujen avaaminen kilpailulle
Esittelijä: Markus FERBER (PPE-DE, D)
Asiakirja: A5-0361/2000
Menettely: Yhteispäätösmenettely (ensimmäinen käsittely)
Keskustelu: 13.12.2000

Markus FERBERIN (PPE-DE, D) mielestä postipalveluja koskevassa
keskustelussa on usein unohdettu kolme keskeistä seikkaa: postipalvelujen
hinta, laatu ja saatavuus kaikilla alueilla. Komission
direktiiviehdotuksessa, joka koskee postipalveluiden avaamista
kilpailulle, on kyse siitä, kuinka paljon monopolia tarvitaan edullisten
hintojen, korkean laadun ja laaja-alaisen saatavuuden varmistamiseksi.
Ferberin mielestä vastaus on selvä: kilpailun tulee olla mahdollisimman
laajaa ja monopolin mahdollisimman rajallinen. Komissio on ehdottanut,
että alle 50 gramman painoisten lähetysten toimittaminen kuuluisi
monopolille. Parlamentin liikennevaliokunnan mielestä rajan tulisi olla
150 grammaa. Komissio ehdottaa markkinoiden vapauttamista kaiken lähtevän
ulkomaanpostin osalta. Valiokunta puolestaan säilyttäisi monopolin.
Valiokunnan ja komission kannat eroavat myös erityispalveluiden ja
markkinoiden avaamisen aikataulun osalta. Ferber piti tärkeänä, että
direktiivissa määritellään selkeästi ajankohta, jolloin jatkotoimista on
päätettävä.

Ferber muistutti että kansalaiset maksavat monopolin kustannukset.
Postipalveluiden laatu ei ole parantunut viimeisen 500 vuoden aikana.
Postin tehtävä ei ole ensi sijassa luoda työllisyyttä, vaan kuljettaa
kirjeitä paikasta A paikkaan B. Komission ehdotus merkitsee
postipalveluiden asteittaista vapauttamista. Ferber sanoi olevansa melko
tyytyväinen komission ehdotukseen, mutta valiokunta on päätynyt
varovaisemmalle kannalle.

Lähde:
http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+PRESS+DN-20001213-1+0+DOC+XML+V0//FI#SECTION1

Bryssel 18. lokakuuta 2006

EU:n Postidirektiivi on luettavissa verkosta:

1) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 97/67/EY, annettu 15
päivänä joulukuuta 1997, yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden
kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä
säännöistä Virallinen lehti nro L 015 , 21/01/1998 s. 0014 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:31997L0067:FI:HTML

2) Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/39/EY, annettu 10
päivänä kesäkuuta 2002, direktiivin 97/67/EY muuttamisesta yhteisön
postipalvelujen kilpailulle avaamisen jatkamiseksi Virallinen lehti nro L
176 , 05/07/2002 s. 0021 - 0025
http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:32002L0039:FI:HTML

Mikael Böök * book-at-kaapeli.fi * gsm +358(0)-44 5511 324 *
http://www.kaapeli.fi/book/ * http://blogi.kaapeli.fi/book/

Maailmanpankki ja Wolfowitz

2007-04-19T11:48:00.000+03:00

Paul Wolfowitz on ollut alusta asti kiistelty hahmo maailmanpankin johdossa. Nyt tämä hyvän hallinnon moralistinen saarnaaja on itse järjestellyt lähipiirilleen asemansa avulla parempia töitä. Korruption vastaisessa taistelussa miehen uskottavuus lienee mennyttä. Wolfowitz on kuitenkin ilmaissut halunsa jatkaa.

Wolfowitzin eroa on jo vaatinut monet valtiot maailmanpankin johdossa.

Kansalaisliikkeien näkökulmasta kysymys on tätä mielenkiintoisempi: yleensähän tapana on ollut, että maailmanpankin johto on läänitetty USA:lle, ja IMF:n johto EU:lle. Wolfowitzin kausi loppuu parin vuoden päästä - eikö olisi parempi odottaa, että USA:n presidentti vaihtuisi, jotta saisimme mahdollisen demokraattipresidentin nimittämän maailmanpankin johtajan?

Ehkä näin voi realistisesti ajatella, mutta kaikkein paras vaatimus taitaa silti olla koko johtajavalintajärjestelmän uudistaminen. Nykyinen järjestelmä tuottaa juuri Wolfowitz-kriisin kaltaisia tuloksia, ja on näiden instituutioiden epädemokraattisuuden symboli. On irvokasta, että tällaisia johtajapaikkojen läänityksiä esiintyy merkittävimmissä globaaleissa instituutioissa.

Wolfowitz on yksi tapaus muiden joukossa, mutta maailmanpankki ei johtajien vaihtumisen johdosta muutu. Valintajärjestelmä uusiksi, nyt!

Otto Bruun

Irakin uutisia suodattimien kautta

2007-04-18T11:04:00.000+03:00

Reuters, AP sekä lukuisat yhdysvaltalaiset lehdet, joita suomalaiset lehdet ahkerasti suomentavat, tarjoavat jatkuvasti positiiviseksi väritettyjä uutisia Irakista. Vaikuttaa siltä, että laiskat tai huonon ammattitaidon omaavat (pää)toimittajat suomentavat näitä surutta ja sen kummemmin miettimättä sisältöä. Näistä jutuista muodostuu perusraami Irak-uutisoinnille.

Otetaanpa esimerkiksi eilinen (16.4.) Reutersin uutinen Helsingin Sanomista: ”...Najafissa viime viikolla järjestetty mielenosoitus puhuu sen puolesta, että kansalaiset haluavat joukkojen poistumiselle aikataulun. Marssiin osallistui kymmeniätuhansia irakilaisia”.

Guardian kertoi osallistujien määrästä seuraavasti: ”...satojatuhansia Irakin shiioja....”
Irakin asiantuntijan Dilip Hiron artikkelissa oli seuraava kuvaus Najafin mielenosoittajien määrästä: ”Yli miljoona irakilaista...”
Jos vertaa Hiron lukua ja Reutersin sanomaa, on jälkimmäinen vain muutamia prosentteja Hiron tarjoamasta lukumäärästä.

Väkivaltainen Viro

Pekka Mykkäsen artikkelissa (HS 13.4.) haavoittuneista yhdysvaltalaisista sotilaista hän toteaa: ”Kukaan ei tiedä edes paljonko irakilaisia on kuollut, kymmeniä- vai satojatuhansia”.

Kyllä tietää. Irakilaisten kuolleisuudesta on tehty kaksi huipputason tutkimusta, joiden tulokset on julkaistu arvostetussa lääketieteellisessä Lancet-lehdessä. Tiedetään varmuudella, että irakilaisia on kuollut satojatuhansia, ja luultavimmin heitä on kuollut reippaasti yli puoli miljoonaa, joista lähes kolmasosa miehittäjien tappamina. Silti HS:kin käyttää sattumanvaraisesti tietoja irakilaisten menetyksistä.

”Totuutta” ei tietenkään ole, mutta on todennäköisyyksiä. Niiden pohjalta on typerää puhua kymmenistätuhansista. Jos näin olisi, silloin Irakin kuolleisuustutkimuksia johtaneen Les Robertsin mukaan esimerkiksi Kolumbiassa, Etelä-Afrikassa ja Virossa olisi väkivaltaisten kuolemien määrä ollut suunnilleen samalla tasolla kuin Irakissa viimeisten neljän vuoden aikana. Vaikken itse ole käynyt Tallinnassa tänä vuonna, luulisin siellä olevan turvallisempaa kuin Bagdadissa.

Hesarin harha

Hesarilla on aika raskas ”amerikkalainen harha” Irakin uutisoinnissa. Vuosi sitten vuodenvaihteessa Helsingin sanomissa ilmestyi kuusiosainen artikkelisarja otsikolla ”Yhdysvaltain ahdinko Irakissa”. Yksi kirjoittajista oli suomalainen Fullbright-stipendiaatti, joka opiskeli siis Yhdysvalloissa, ja muut viisi yhdysvaltalaisia kirjoittajia. Näistä viidestä yksi oli toiminut puolustusministeriön neuvonantajana Irakin turvallisuutta koskevissa asioissa, yksi oli Lontoossa toimivan saudiarabialaisrahoitteisen televisioaseman toimittaja, yksi toimi USA:n miehityshallinnon neuvonantajana Irakissa vuosina 2003-2004, ja yksi jälleenrakennuksen koordinaattorina Bagdadissa 2003. Kuudes kirjoittaja on historioitsija Phebe Marr, joka hänkin oli tukenut Yhdysvaltojen invaasiota Irakiin.

Lukematta edes artikkeleita herää kysymys, että miten kuusiosaiseen artikkelisarjaan on saatu näin yksipuolinen kirjoittajakaarti. Irakin sodan vastustus on Yhdysvalloissa kasvanut ja maan ulkopuolella sitä on vastustettu laajalla rintamalla. Tästä joukosta Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan löytänyt yhtään kirjoittajaa laajaan juttusarjaansa. Jälki oli sen mukaista ja ehkä se oli sitä, mitä päätoimittajat luulevat riippumattomaksi uutisvälitykseksi.

Jorma Penttinen

Hallituksen monista muodoista

2007-04-16T02:38:00.000+03:00

Suomeen on saatu uljas, uusi hallitus

Näin tuoreeltaan sen kommentoiminen on väistämättä pimeään hutkimista. Tyydytään siis aluksi pelkistettyihin ranskalaisiin viivoihin:

Hallitus istuu, hallitus kommentoi (ja tekee muun muassa seuraavaa)

- Alentaa verotusta kaikissa tuloluokissa.

- Osallistuu aktiivisesti kansainväliseen keskusteluun innovatiivisista rahoitusmekanismeista sekä kehitysmaiden velkojen anteeksianto-ohjelmiin.

- asettaa EU/ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille lukukausimaksukokeilun.

- tekee monella tapaa ilmastopolitiikkaa

- keventää perintöveroa voimakkaasti

- sisällyttää oleskelulupaan työnteko- ja opiskelumahdollisuudet

Vaikka hallitusohjelmassa on sekä mieltä ilahduttavia että surettavia asioita, ei se kuitenkaan taida olla sellaista, jota tarkoitimme, kun perustimme blogin otsikolla Toisenlainen Maailma (ja Suomi) on mahdollinen. Esimerkiksi kattaviin veronalennuksiin käytettävä raha olisi voitu suunnata myös toisin.

Kysymys kuuluu, onko nyt tehty politiikkaa välttämättömyyksien pakon alla vai demokraattisesti tavoitteiden saavuttamiseksi? Mielestäni viimeksi mainittu on painottunut, mikä on demokraattinen ilonaihe sinänsä. Hallituksen politiikan kriittinen arvioiminen ja mahdolliset toimet siihen liittyen ovatkin sitten asia erikseen. Näihin ryhdyttäköön seuraavaksi.

Otto Bruun

Demokratia vedenjakajana

2007-04-12T17:57:00.000+03:00

Kansainvälinen kampanja kehitysmaiden velkojen mitätöimiseksi on ollut vuosikymmenten ajan maailman suuria oikeudenmukaisuusliikkeitä. Mutta kuten kaikissa suurissa liikkeissä on tapana, myös velkakampanja on repeytynyt erimielisiin ryhmiin. Jubilee South -liike erosi aikoinaan kansainvälisestä Jubilee-kampanjasta. Etelän aktivistit laajemminkin ovat valittaneet, että Pohjoisen kampanjat usein esittävät argumentteja kuuntelematta Etelän näkökulmaa.

Mutta mikä velkaliikettä sitten jakaa? Eräs repivä ristiriita on suhde Maailmanpankin velkahelpotusohjelmiin. Vaikka kaikki ovat olleet pettyneitä nykyiseen MDRI-ohjelmaan, osa katsoo, että velkahelpotukset ovat tie, jolla voidaan edetä. He korostavat sitä, että riittämättömätkin askeleet eteenpäin ovat kuitenkin askeleita eteenpäin. Toisten mukaan oikeudenmukaisuus vaatii sataprosenttista velkojen mitätöintiä. Sataprosenttinen mitätöinti on sikäli keskeinen vaatimus, että se tarkoittaa mitätöintiä ilman ehtoja. Velkahelpotusohjelmien hyväksyjät hyväksyvät käytännössä myös velkahelpotusten ehtojen periaatteellisen oikeutuksen.

Velkahelpotusohjelmien kannattaminen joissakin Afrikan maissa on varsin ymmärrettävää. Äärimmäisissä olosuhteissa jokaisesta murusta voidaan olla tyytyväisiä. Kuitenkin, kuten todettua, myös velkaliikkeen maltillisempi siipi pitää MDRI-ohjelmaa riittämättömänä. Ohjelman sitoutumukset ovat epämääräisiä, aikajana pitkä ja velkahelpotusten rahat ovat usein käytännöissä pois kehitysapurahoista. On lisäksi huomattava, että usein nimenomaan Pohjoisen aktivistit ovat valmiita tyytymään ratkaisuihin, jotka eivät kajoa globaaleihin rakenteisiin, Etelän aktivistien puhuessa mieluummin oikeudenmukaisuudesta.

Attacin itseymmärrys on perustunut siihen, että Attac on talouden globaali demokratialiike. Demokratialiikkeelle keskeistä on - tai pitäisi olla – se, minkälaisten prosessien kautta asioista päätetään. Oivallus sinänsä on se, että ainoastaan päätösten sisällöt eivät ratkaise, vaan myös tapa millä nämä päätökset tehdään. Siksi Maailmanpankin oikeansuuntaisiinkin askeliin tulisi reagoida kysymällä, miksi näiden päätösten tekeminen on ylipäänsä Maailmanpankin asia.

Kehitysmaihin suuntautuvista rahapinoista puhuminen tuntuu olevan keskeinen tapa kaapata demokratialiikkeen agendaa. Velkahelpotuksista puhutaan helposti ainoastaan vapautuvien resurssien näkökulmasta. Talouspoliittinen ohjaus, valtasuhteet ja rajoittava rahapolitiikka jäävät tällöin taka-alalle. Sama tendenssi on ollut nähtävissä myös Tobinin vero -keskusteluissa aina silloin tällöin. Osalle porukkaa tällaiset kansainväliset verot ovat ensi sijassa keino haalia rahaa vuosituhattavoitekassaan tai muihin ajankohtaisiin tarkoituksiin. Niin tärkeää kuin tämä onkin, demokratia-agendan hylkäämisen tulisi herättää huolta liikkeen parissa.

Globaali demokratialiike tulee elämään tämän ristiriidan kanssa vielä pitkään. Pelkään, että jos demokratia-argumenteista luovutaan, peli on pelattu. Haasteena onkin demokratian ja lopputulosten kohtalonyhteyden osoittaminen: mikäli globaalin talouden kysymyksistä päätetään demokraattisemmin, ovat tuloksetkin parempia. Tässä on tekemistä Suomessakin, valtio kun on varsin kiltisti seurannut Maailmanpankin linjauksia.

Teppo Eskelinen

Puolustusmenoista [911]

2007-04-10T16:34:00.000+03:00

Eräs nuori taloustieteijlijä, jonka työtä kovasti arvostan, kirjoitti minulle jotakin tämän tapaista:

... pelkästään USAn rahoitus on noin 100 miljardia dollaria vuodessa Irakin sotaan, mutta ei puolustusmenoja voi suoraan verrata siihen mitä valtioilta jää keräämättä veroina tai mitä velkojen korkomaksut vievät budjettikehyksestä.

Voi olla näin - ja ekonomistin ajatusmaailmassa varmasti onkin näin - mutta kun sitten toisaalta pyrimme eliminoimaan talouden "vuotoja" kuten valtavat mittasuhteet saavuttaneen veronkierron ja rahanpesun (jotka toimivat omien hallitustemme myötävaikutuksella) on kyllä syytä ottaa puolustusmenotkin vertailevan tutkimuksen kohteeeksi.

Military spending on asia, joka jossain määrin ylittää parhaidenkin ekonomistien käsityskyvyn. Mitä KOKO MAAILMAN puolustusmenot edustavat ekonomistien ajattelussa? Miten he selittävät puolustusmenojen nykyisen kokonaissumman 1035 miljardia dollaria? [1] Miksei pikemminkin 2070 mrd, tai 517,5 mrd?

Vastaus on, etteivät he ymmärrä tätä kysymystä, sillä puolustusmenojen selittämiseen tarvitaan politiikan tiedettä pikemminkin kuin taloustiedettä. Kysymys on vallasta, ei niinkään rahasta.

Sitäpaitsi ekonomistit ovat pääomien muodostusta ja kaupan syklejä tutkiessaan lopultakin juuttuneet kansallisvaltioihin ja kansantalouksiin. He kuvittelevat nykyisiä valtioita ja nykyistä poliittista maailmanjärjestelmää ikuisiksi.

Mutta se, että puolustusmenot määräytyvät poliittisesti ei tietenkään tarkoita, että niiden kokonaissumma olisi (kansan)taloudellisesti merkityksetön. Maailman nykyiset poliittiset rakenteet epäilemättä muodostavat maailman kansoille raskaan taloudellisen riippakiven, josta on päästävä eroon.

Tämän näkemyksen tulee mielestäni heijastua voimakkaasti Attacin toimintaan. Attac kehottaa kapinaan nykyistä globaalia poliittista järjestelmää vastaan. Kapinan ei kuitenkaan tule suuntautua yhtä määrättyä valtiota tai valtioryhmää vastaan. Ei myöskään USA:ta vastaan, sillä USA:kin on vain nykykyisen, tilapäiseksi ja katoavaksi tuomitsemamme kansainvälispoliittisen järjestelmän osa.

Huomaan alkaneeni ajatella yhä enemmän "federalistisesti" ja olevani taipuvainen palaamaan yhteen 1980-luvun END-liikkeen ajatuskulkuun. END (European Nuclear Disarmament) perustui viime käsdessä näkemykseen "exterminismistä" (brittihistorijoitsija E.P.Thompsonin termi). Kylmän sodan kahden supervallan vastakkainasettelu ja varustelun logiikka oli kohtalokasta. Suunta näytti olevan vakaasti kohti katastrofia, jonka syytä juuri kukaan ei olisi jälkeenpäin osannut selittää, sillä se olisi johtunut "järjestelmästä".

Europan kansalaiset rautaesiriipun molemmin puolin ja osittain myös muun maailman kansalaiset kuitenkin tajusivat ajoissa mihin suuntaan oltiin menossa. Lopulta 1980-luvun rauhanliikkeet, ts. liikkeet, jotka hylkäsivät toisen maailmansodan seurauksena luodun, irrationaaliseksi muuttuneen järjestelmän - kahtia jaetun Euroopan - veivät voiton. Reaganit, thatcherit ja gorbatshovit joutuivat niin sanutusti ottamaan järjen käteen. Mutta se ei ollut heidän oma järkensä. Se oli meidän, liikkeellelähteneiden kansalaisten, järki.

Näin meidän tulee tänäänkin suhtautua tulevaisuuteemme. Ekonomistien sekä kansallisiin etuihin juuttuneiden poliitikkojen ja diplomaatien on lopultakin toteltava nykyisten, maailman sosiaalifoorumeissa toimivien kansalaisliikkeiden järkeä. Poliittinen järjestelmä, joka jo maksaa yli 1000 miljardia pelkästään puolustusmenoissa mitattuna (ja yhä enemmän vuodesta toiseen) on kerta kaikkiaan kestämätön. Se on kumottava rauhanomaisen, gandhilaisen vallankumouksen keinoin.

"Ensin he vaikenevat meistä, sitten he nauravat meille, sitten he vastustavat meitä, sitten me voitamme." - Gandhi

Mikael Böök

[1] SIPRI Yearbook 2004; lainattu teoksesta WARFARE OR WELFARE? Disarmament for Development in the 21st century. A Human Security Approach. The International Peace Bureau, Geneva, 2006., p. 31.

Vähenevätkö mielenterveysongelmat veronkevennyksillä?

2007-03-16T16:56:00.000+02:00

Joustoa yrityksille. Joustoa työllisyyteen. Joustoa verotukseen. Tämän vaalimoton edessä iltapäiväkahvi solahti ruokatorveen. Jopas jotakin, maan suurimman puolueen helsinkiläinen ehdokas ehdottaa joustoja kutakuinkin kaikkiin niihin keinoihin, joilla oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja yhteiskuntarauhaa on perinteisesti pyritty pitämään yllä – eli työntekijöiden oikeuksiin, työnantajille asetettuihin velvoitteisiin ja hyvinvointia sekä tasaisempaa tulonjakoa luoviin mekanismeihin.

Toisaalta: kukapa haluaisi olla joustamaton, hankala ja kankea. Siinä mielessä ehdokkaan retoriikka on siis kohdallaan. Vaalilauseen taakse kätkeytyi myös ”argumentointia”. Nokkelimmat ajatuksensiemenet äänestäjälle tarjotaan ehdokkaan verkkosivuilla, joilla esitetään ”10 Syytä Veronkevennyksiin”:

* Vanhemmat pystyisivät taloudellisesti tukemaan lapsiaan opiskelussa
* Mielenterveysongelmat vähenevät, kun ei tarvitse elää köyhyydessä
* Sukulaisilla olisi varaa auttaa suvun vanhimpia
* Jos on enemmän rahaa käytettävissä, voi toteuttaa itseään ja unelmaansa
* Yritystoiminta lisääntyisi ja sitä kautta työpaikat
* Kierrättämällä raha talouden kautta, saadaan suuremmat verotulot, joita voi alentaa entisestään. Suoraan valtiolle menevä veroraha ei tuota mitään muuta kuin byrokratiaa.
* Oppilaitosten on annettava kasvattaa varojaan - vain taivas rajana.
* Opettajien motivaatio nousisi ja he jaksavat opettaa paremmin
* Sijoitukset Suomeen lisääntyvät elämän laadun lisääntyessä
* Verotulot lisääntyvät, kun kaikki seisovat omilla jaloillaan!

Tällaisen ajattelun edessä ei voi tuntea oikeastaan muuta kuin voimattomuutta. Ei tietenkään sen vuoksi, etteikö listan väitteitä pystyisi kumoamaan rutinoituneesti, vaan lähinnä siksi, että ehdokkaan päättelyketju ravisteli taas muistamaan, millaista puhetta vastaan me hyvinvointiyhteiskuntaa puolustavat joudumme taistelemaan. Häviääkö argumentointi jälleen kerran populismille 100-0?

Kysymykset, joiden ääreen ehdokas johdattelee, ovat lopulta hyvinkin perustavanlaatuisia: Miksi veroja maksetaan? Mikä on yhteiskunta? Mitä on onnellisuus, tai miten unelmia toteutetaan? Kuka auttaa, jos omat jalat eivät kanna tai jos vaikka sattuu vanhenemaan? Perinteisesti kun on ajateltu, että verojen tarkoituksena on ennemminkin ehkäistä köyhyyttä kuin tuottaa sitä - tai tarjota koulutusta ennemmin kuin viedä lasten mahdollisuudet opiskeluun. Oma argumentointi täytyykin siis ehkä aloittaa tästä – ei hallintarekisterilainsäädännöstä tai vapaatuotantoalueiden kritiikistä.

Yksi asia kuitenkin huojentaa mieltä. Näissä vaaleissa Keskustan lista Helsingissä on tunnetusti laiha ja luokaton. Ehkäpä siis ehdokasseula ei ole ollut kaikkein tiheimmästä päästä.

Hanna Kuusela

Globaali politiikka pysyy (edelleen) horisontissa

2007-03-05T18:11:00.000+02:00

Vaalit tulevat, mutta ulkopolitiikka loistaa keskusteluissa poissaolollaan. Aukko on huomattu ainakin lehtien pääkirjoituksissa ja kotipihaansa kauemmaksi katsovien ehdokkaiden kannanotoissa. Sen täyttäminen vaatisi ulkopolitiikan käsitteiden remonttia.

Jotta ulkopolitiikka – eli globaalipolitiikka – voisi todella nousta keskusteluihin, pitäisi seuraavat kolme asiaa tunnustaa:

1. Tärkeimmät kohtaamamme ongelmat ovat globaaleja. Tämä tunnustetaan ehkä puheissa, mutta väistämättömiä johtopäätöksiä ei uskalleta tehdä. Globaalit kysymykset ghettoutetaan yksittäisiin raportteihin ja selvityksiin sen sijaan että ne nähtäisiin kaikkien poliittisten ohjelmien välttämättömänä kehyksenä. Resurssien riittävyys, globaalit pörssiromahdukset, kansainvälinen veronkierto ja ilmastonmuutos ovat koko poliittiseen järjestelmään kohdistuvia riskejä ja uhkia.

2. Suomella on mahdollisuus ja velvollisuus tehdä globaalipolitiikkaa. Ei tarvitse katsoa kauemmaksi kuin Norjaan huomatakseen, että kansainvälinen vaikutusvalta ei riipu maan koosta. Sen sijaan se edellyttää tämän päivän ongelmiin sopivaa analyysiä siitä, missä pöydissä mielekästä politiikkaa tehdään. YK-järjestöt, kehitys- ja rauhanyhteistyö sekä monet muut kansainväliset järjestöt sisältävät valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Arvaamattoman suurvallan johtamassa Natossa - auringonlaskun järjestössä - tätä potentiaalia ei ole.

Velvollisuus globaaliin työhön nousee jo siitä, että monet elämäntapamme haittavaikutuksista on ulkoistettu kehitysmaiden ympäristöongelmiksi ja hikipajoihin. Olemme myös itse saaneet aikoinaan kehitysapua.

3. Yhteistyökumppaneita voi ja tulee etsiä muualtakin kuin kylmän sodan aikaisista maailmankartoista. Ulkopoliittista keskustelua tuntuu vaivaavan jonkinlainen fetissi Yhdysvaltojen ja Venäjän suosiosta. Kolumnisti Riku Sihvonen määritteli tämän mainiosti keski-ikäisten miesten identiteettipolitiikaksi: kun vain pääsisimme samaan pöytään yhdysvaltojen kanssa, voitaisiin taistolaisuuden ajan traumoille saada vihdoin päätös.

Yhteistyökumppanit pitäisi valita eri asiakysymyksissä yhteisten intressien mukaan. Tämä tarkoittaa yhä useammin yhteistyötä globaalin etelän valtioiden, eli kehitysmaiden, kanssa.

On oireellista, että globaalipolitiikan sijaan yhä laajalti puhutaan ulkopolitiikasta. Sanavalinta kertoo omalta osaltaan siitä, että kansainvälisen politiikan ongelmissa ja keinoissa tapahtuneita muutoksia ei olla sisäistety. Attac tulee pitämään niistä ääntä jatkossakin.

Attacin vuosikokous pidettiin eilen. Sen yhteydessä järjestettiin vaalipaneeli globaalipolitiikan kysymyksistä. Useamman puolueen panelisteilta tuntui löytyvän innostusta ja kykyä globaalien kysymysten käsittelyyn.

Kepan vaalikone löytyy osoitteesta http://www.07vaalikone.fi/

Matti Ylönen

Kiitos, kiitos kiltit lapset

2007-03-01T17:48:00.000+02:00

...Suomen Attac kiittää Suomen ulkoministeriä lausunnoistaan...Norjan kehitysministeri kiittää Suomen Attacia saamastaan tunnustuksesta...Kehityspoliittinen toimikunta kiittää Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeriä hänen työpanoksestaan...Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri kiittää Kehityspoliittista toimikuntaa toimikunnan jäsenten tekemästä työstä...

Kiitoksia riittää ja satelee. Onko siis niin, että maailma onkin varsin kelpo paikka elää ja huoli globaalista epäoikeudenmukaisuudesta on lähinnä kärttyisten ihmisten kitinää? Onko niin, että kaikki toimivat aina ja vain yhteisen hyvämme eteen, eikä kukaan vedä kotiin päin. Joulupukilla on siis vain kilttejä lapsia lahjottavanaan, ja joulupöytä notkuu herkkuja. Ja kuten tiedämme: jouluna yölläkin saa syödä. Näin voisi puheiden perusteella kuvitella, mutta näin tuskin on.

Viime viikkojen kiitostulvat saavat miettimään, millainen osa kritiikille on jäänyt poliittisessa kulttuurissamme – tai tarkemmin ottaen, onko sille jäänyt roolia lainkaan. Attacin kunnianhimoisena tavoitteena on ollut murskata ajatus vaihtoehdottomuudesta. Tämän pitäisi edelleenkin olla yksi Attacin perusideoista. Vaihtoehdoista puhuminen on kuitenkin vaikeaa, jos poliittiset ristiriidat pyritään hautaamaan ja piilottamaan kiitospuheiden taakse.

Suuryrityksen etu ei aina ole yhteneväinen pienviljelijän edun kanssa. Veroparatiisissa majaansa pitävä yhtiö hyötyy verottomuudesta, mutta hyötyvätkö paratiisin kansalaiset? Jos palvelujen kauppa kehitysmaiden ja EU:n välillä avataan, hyötyvätkö molemmat järjestelystä yhtä paljon?

On selvää, että maailmantaloudessa kaikilla ei ole samat intressit, vaikka näin ehkä usein väitetäänkin. Maailman talouskasvu ei vielä kerro paljoakaan siitä, kuka on huomenna onnellisempi kuin tänään. Siksi on tärkeää, että poliittisista erimielisyyksistä ja vastakkaisista tavoitteista puhutaan suoraan. Siksi on tärkeää, että (kehityspolitiikassakin) argumentoidaan erilaisten vaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan. Maailma ei todellakaan ole valmis eikä oikeudenmukainen. Päinvastoin, maailmaa tuskailee katastrofin kourissa, ja ihmisten välinen eriarvoisuus näännyttää, turhauttaa ja lopulta tappaa ihmisiä. Tavassa, jolla me suomalaisetkin hoidamme maapalloamme ja tavassa, jolla suhtaudumme maailmamme ihmisiin, ei ole paljoakaan kiiteltävää. Oikeastaan meillä on lähinnä hävettävää.

Sanonnan mukaan kissa ei elä kiitoksella. Myös poliittisten toimijoiden – ja Attacin - ruokalistaan pitäisi kuulua paljon muutakin kuin kauniita sanoja. Olisikohan aika aloittaa riitely?

Hanna Kuusela

Valtiovarainministeriö kampittaa demokratiaa

2007-02-17T06:49:00.000+02:00

Pikainen katsaus kahden viime viikon uutisiin. VM:n raportti: työllisyysaste on saatava 75 prosenttiin. (1) VM:n raportti vaatii vahvempaa talouskasvua. (2) VM haluaa koko kauden liikennehankkeista nopean päätöksen. (3) VM: selvitys esittää rajuja muutoksia koulutukseen. (4) Ja viimeksi tänään "VM murskaa puolueiden haaveet menojen lisäyksestä ja veroalesta."(5)

Valtiovarainministeriön asema perustuu asetukseen valtiovarainministeriöstä. Siinä ministeriön tehtäviksi on määritelty muun muassa "taloudellisen kehityksen seuranta ja ennustaminen, talous- ja rakennepolitiikan valmistelu ja toimenpiteiden vaikutusten arviointi." Edelleen, valtiovarainministeriön vastuulla on "valtion talousarvio, valtiontalouden kehykset, toiminta- ja taloussuunnittelun perusteet sekä hallituksen kertomus valtiontalouden hoidosta ja talousarvion noudattamisesta."(6)

Määriteltyihin tehtäviin ei sisälly koulutuspolitiikan hahmottelua tai liikennehankkeiden ohjaamista. Puhumattakaan itsetarkoituksellisten väliintulojen tekeminsestä vaalikeskusteluuun ja sitä
kautta kansalaismielipiteeseen vaikuttamista - yksi harvoista asioista, johon VM:n valta ei suoranaisesti ulotu. Kaikilla näillä alueilla ministeriö on viime päivinä kuitenkin osoittanut toimeliaisuuttaan.

Mistä oikein on kyse? Pahasta epäonnistumisesta valtiovarainministeriön toimivallan rajojen määrittelyssä. Kun valtaa annetaan ilman että läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus turvataan, kasvaa kiusaus käyttää sitä myös poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Laman aikana ministeriölle annettiin superministeriön asema, joka kriisiaikana oli ainakin jotenkin perusteltavissa. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Poikkeustilan jatkuminen osoittaa eduskunnan epäonnistuneen sille kuuluvan vallan käyttämisessä.

Valtiovarainministeriön poliittisuus tulee esiin kahdella tavalla. Ensinnäkin ministeriö antaa suosituksia alueilla, joiden asiantuntemus on muualla ja jotka eivät suoranaisesti kuulu sen hallinnonalaan (esimerkiksi koulutuspolitiikka). Toinen syy on suositusten näennäinen vaihtoehdottomuus. Eilen julkaistun raportin pääviestiksi on ministeriön tiedotteessa poimittu se, että jakovaraa ei ole. VM:n mallin mukaan julkinen talous jää nykymenolla vuosittain 2 miljardia alijäämäiseksi. (7)

Mallien tekemisessä ei sinänsä ole mitään väärää - päinvastoin - kuuluuhan talouden seuranta ja "toimenpiteiden vaikutusten arviointi" ministeriön perustoimialaan. Vaikutusten arviointia ei kuitenkaan voi tehdä, ennen kuin eri vaihtoehdot on tuotu esiin. Tämä taas edellyttää hallitusohjelman selviämistä, tai vähintäänkin puolueiden omien vaaliohjelmien talousvaikutusten arviointia. Yhteen vaihtoehtoon perustuvan raportin julkaiseminen kuukausi vaalien alla olisi räikeydessään lähes huvittavaa, ellei VM:n jokaista lausuntoa luettaisi toimituksissa ja politiikanteon pöydissä usein kuin piru raamattua.

Markus Jäntti on useampaan ehdottanut valtiovarainministeriön toimivallan jakamista perustamalla erillinen kansantalousministeriö. (8) Tämä olisi välttämätön askel tervehtymisessä suuren laman aikaisesta kriisitunnelmasta normaaliin parlamentaariseen ohjaukseen. Valitettavasti tähän mennessä vain yksi puolue on ottanut teeman vaalien agendalleen, eikä sekään ole reagoinut mitenkään valtiovarainministeriön viime päivien raporttitulvaan.

Matti Ylönen

1 Helsingin Sanomat 8.2.2007: VM:n raportti: Työllisyysaste saatava yli 75 prosenttiin http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/
VMn+raportti+Ty%C3%B6llisyysaste+saatava+yli+75+prosenttiin/1135225047106

2 Helsingin Sanomat 12.2. 2007: VM:n raprotti vaatii vahvempaa talouskasvua, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/VMn+raportti+vaatii+vahvempaa+talouskasvua/1135225043799

3 Helsingin Sanomat 13.2.2007: VM haluaa koko kauden liikennehankkeista nopean päätöksen, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/VM+haluaa+koko+kauden+liikennehankkeista+nopean+p%C3%A4%C3%A4t%C3%B6ksen/1135225068347

4 Helsingin Sanomat 13.2.2007: VM:n selvitys esittää rajuja muutoksia koulutukseen, http://www.hs.fi/henkkoht/artikkeli/VMn+selvitys+esitt%C3%A4%C3%A4+rajuja+muutoksia+koulutukseen/HS20070213SI1YO01rdh

5 Helsingin Sanomat 16.2.2007: VM murskaa puolueiden haaveet menojen lisäyksestä ja veroalesta, http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/VM+murskaa+puolueiden+haaveet+menojen+lis%C3%A4yksest%C3%A4+ja+veroalesta/1135225143039

6 Valtioneuvoston asetus valtiovarainministeiröstä 610/2003, http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20030610

7 Valtiovarainministeriö: Tuleva hallituskausi ratkaiseva kestävyyden turvaamisen kannalta

8 Esimerkiksi Turun Sanomat 7.1.2006: Valtiovarainministeriön ylikorostunut asema on uhka demokratialle, http://blogit.helsinki.fi/yliopistodotcom/post11.htm

Sosiaalifoorumista vielä

2007-02-02T16:10:00.000+02:00

Maailman sosiaalifoorumi on toiminut yhteiskunnallisten liikkeiden kohtaamispaikkana ja tulevan toiminnan ideointiareenana nyt seitsemän vuoden ajan. Maailman tasosta ollaan siirrytty alaspäin, ja sosiaalifoorumi onkin versonut lukuisia alueellisempia olomuotoja, kuten nyt vaikka Suomen sosiaalifoorumin (www.sosiaalifoorumi.fi).

Seitsemättä kertaa järjestetty Maailman sosiaalifoorumi Nairobissa herätti monensuuntaisia ajatuksia. Toisaalta järjestelyjen onnistuminen oli erittäin myönteinen yllätys. Ilmeisesti muutama viikko ennen tapahtuman alkua järjestelyt olivat vielä olleet varsin kaaoottisessa tilassa. Kuitenkin afrikkalaiset näyttivät, että hommat toimivat Afrikassa juuri paikallisella tavalla: kaikki onnistuu tarpeeksi hyvin vaikkei koskaan täydellisesti, kunhan asioiden annetaan sujua eikä liikaa stressata.

Tapahtuma olikin erittäin onnistunut, ja toteutti varmasti järjestäjien toiveen: afrikkalaiselle kansalaisyhteiskunnalle kyseessä oli suuri hengennostatus, ja voi tarjota sikäläiselle toiminnalle uudenlaisen toiminnan momentumin. Ehkä paikalliset järjestöt uskaltavat olla foorumin jälkeen vielä hieman äänekkäämpiä valtiovallan suuntaan. Myös paikallisessa kontekstissa harvinaisia avauksia nähtiin, kun esimerkiksi Afrikan seksuaalivähemmistöt pääsivät tuomaan omaa agendaansa esille eri tilaisuuksissa – hienoa maassa, jossa homoseksuaalisesta toiminnasta seuraava vankilarangaistus kestää toistakymmentä vuotta.

Samaan aikaan sosiaalifoorumi kuitenkin hakee muotoaan. Näiden vuosien jälkeen monet ovat alkaneet toivoa, että foorumi kykenisi organisoitumaan paremmin, käytännössä tuottamaan enemmän konkreettisia poliittisia aloitteita. Pelkkään keskusteluun aletaan väsyä. Kysymys ei kuitenkaan ole helppo. Foorumissa järjestetyt dialogit poliittisten toimijoiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä olivat harvassa ja kuulemma varsin hedelmättömiä. Tulevaisuuden toiminnan pohtimiselle pyhitetty neljäs foorumipäivä oli WSF-päivistä sekavin, ja konkreettisia aloitteita olisi monien mukaan voinut syntyä enemmänkin. Jotain pitäisi siis tulevaisuudessa tehdä.

Monet pelkäävät – aivan syystä – avoimen tilan idean katoamista, jos foorumi alkaa omaksua reaalipoliittisen päätöksenteon toimintamuotoja. Toisaalta useimmille foorumikävijöille sosiaalifoorumin kansainvälisen neuvoston toimintalogiikka ja mandaatti on epäilemättä varsin epäselvä, ja monet haikailevatkin perinteisempää järjestömuotoa. Neuvostossa on kuulemma jo pyöritelty foorumin päätäntävaltaa selkiyttävää systeemiä, joka tekisi foorumista enemmän perinteisen järjestön kaltaisen. Aloitteen vastustajatkin tuntuvat pelkäävän suurten kehitysmaiden perinteisen vasemmiston hidasta ulosmarssia, jos avoimen tilan ideaalista pidetään kynsin hampain kiinni.

On kuitenkin tarpeellista muistaa, että sosiaalifoorumin kaltaisia avoimen tilan rakenteita ei ole juuri muualla tarjolla, kun perinteisen organisaatiomuodon rakenteita on maailma pullollaan. Onko foorumin avointa tilaa varaa menettää? Demokratia ja tehokkuus ovat aina toistensa vihollisia, ja jos osallistuvan demokraattisen tilan syvästä ideaalista halutaan pitää kiinni, on poliittisesta tehokkuudesta tingittävä. Tietynlaisen poliittisen kulttuurin vaaliminen saattaa jatkossakin olla sosiaalifoorumeiden tärkein anti.

Vuonna 2008 Maailman sosiaalifoorumia ei järjestetä. Ensi vuosi onkin eri alueiden foorumiprosessien ympärillä toimiville tahoille aika näyttää, että foorumi ei ole pelkkä tapahtuma, vaan kykenee olemaan myös aktiivista ja hajautettua toimintaa synnyttävä prosessi. Toivottavasti näin tulee tapahtumaan.

Teppo Eskelinen

Velkaliike Nairobin sosiaalifoorumissa

2007-02-01T15:29:00.000+02:00

Nairobissa järjestetystä Maailman sosiaalifoorumista on kirjoitettu paljon järjestöjen uutis- ja blogivirrassa, ja tapahtumasta onkin hieman vaikeaa löytää uutta sanottavaa. Koska itse kuitenkin liikuin paikan päällä Attacin velkakampanjan edustajana, on syytä sanoa muutama sananen siitä, miltä kansainvälinen valkakampanjointi näytti sosiaalifoorumista käsin katsottuna.

Kehitysmaiden sietämätön velkataakka on puheenaihe, joka on etelän agendalla erittäin korkealla, siinä missä pohjoisessa se hypähtelee esiin korkeintaan G8-kokousten uutisoinnin yhteydessä. Asiaan perehtyneille tilanne on selkeä: köyhimmät maat kärsivät yhä velkataakasta, joka estää paitsi taloudellisen tulevaisuusperspektiivin, myös taloudellisen itsenäisyyden. Jälkikolonialismissa maita hallitaan velkojainstituutioista käsin.

Kansainvälinen velkaliike eli mediahuomion huippuhetkeä rikkaissa maissa vuosituhannen vaihteessa, jolloin Jubilee-liike vaati näkyvästi kehitysmaiden velkojen mitätöintiä. Tästä on päästy hyvin vähän eteenpäin: kehitysmaille myönnetyt velkahelpotukset ovat olleet lähinnä kirjanpitoharjoituksia, joiden myötä on todettu ääneen etteivät maat kykene maksamaan tiettyä osaa veloistaan. Velkaa on kuitenkin jätetty maksettavaksi sen verran, että suurten talousinstituutioiden saneluvalta on pysynyt ennallaan. Velkaliikkeen globaalille ryhdistäytymiselle olisi tilausta, ja Nairobissa käydyissä keskusteluissa vahvistui vaikutelma, että myös maailmanpoliittinen hetki olisi tälle otollinen.

Globaalissa tapaamisessa on erityisen hienoa oppia ymmärtämään kampanjoiden agendaa eri puolilla maailmaa. Afrikkalaisten velkakampanjoitsijoiden kanssa jutellessa muistaa, että velkaliikkeen kaltainen solidaarisuusprojekti ei ole niin abstrakti kuin miltä usein meilläpäin vaikuttaa. Paikalliset velkakampanjat tekevät usein myös sosiaalista työtä, ja koulutus, elämä slummeissa, vesi ja vastaavat teemat nivoutuvat luontevasti yhteen velkakampanjat vaatimusten kanssa. Peruslähtökohta on vaatia hallituksia kieltäytymään velanmaksusta – ainakin itä-Afrikan liikkeillä tämä tuntuu olevan varsin laajasti jaettu agenda.

Erityisesti sosiaalifoorumin velkakeskusteluissa korostui kaksi teemaa. Ensinnäkin, miten onnistua tehokkaammin painostamaan rahoituslaitoksia, erityisesti Maailmanpankkia. Toiseksi, miten velkahelpotukset tulisi kytkeä siihen, että rahat todella menevät tarpeellisiin sosiaalisiin ohjelmiin kehitysmaissa.

Rahoituslaitosten painostamisessa tuntuu olevan erityinen momentum tällä hetkellä, kun useat pohjoisen hallitukset ovat alkaneet näkyvämmin vaatia Maailmanpankkia korjaamaan politiikkaansa. Iso-Britannia jäädytti vasta rahoituksensa Pankille, pitäen rahoituksen jatkumisen ehtona selvitystä Pankin politiikan muuttumisesta. Vaikka järjestöjen mielestä Iso-Britannia tyytyi liian kevyeen selvitykseen, ele on merkittävä. Myös Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa on käyty vastaavanlaisia keskusteluja. Kampanjan toiveena on, että Maailmanpankkia rahoittavissa maissa käynnistyisi eräänlainen lumipalloefekti, jossa maa toisensa perään vaatisi Pankilta kehitysmaille saneltujen taloudellisten ehtojen lieventämistä. Samoin keskusteltiin mahdollisuuksista painostaa muita Maailmanpankille rahaa lainaavia tahoja, kuten (meidän politiikallemme etäisiä amerikkalaisia) eläkerahastoja.

Toki kampanja ei ole ongelmaton. Etelän kampanjoitsijoista osa oli etunenässä innostamassa Pohjoisen järjestöjä tähän kampanjaan, mutta osa näki siinä riskejä. Lyhyellä tähtäimellä rahoituksen jäädyttäminen voisi tuottaa ongelmia Etelän maille, sillä lainarahan ohella myös lahjarahan määrä saattaisi vähentyä. Onko köyhillä varaa ottaa riskiä, vaikka lopputulos olisikin pitkällä tähtäimellä oikeudenmukaisempi?

Keskustelu velkahelpotusrahojen perillemenosta on erityisen vaikea, koska uusliberaalien talousehtojen lomassa Maailmanpankki on käyttänyt köyhyyden vähentämisen ja korruption vastaisen taistelun retoriikkaa niin, että Pankin politiikka tuntuisi nopealla vilkaisulla olevan linjassa monien kansalaisjärjestöjen vaatimusten kanssa: rahat halutaan oikeaan osoitteeseen. Uusliberaalit ehdollisuudet ovat kulkeneet muiden ehtojen lomassa, osana samaa pakettia. Monet afrikkalaiset kuitenkin korostivat, että ehdollisuudet eivät ole ainoa, saati paras, tapa lähestyä korruptio-ongelmaa. Ehtojen sanelu ulkopuolelta ei useinkaan tuota tuloksia, siinä missä kansalaisliikkeet maan sisällä voivat saada aikaan merkittäviä muutoksia. Kenialainen ruohonjuuritason järjestö voi vaatia päättäjiä tilivelvollisiksi, tiedottaa väärinkäytöksistä ja niin edespäin, siinä missä Maailmanpankki on oudossa roolissa vaatiessaan samaa. Afrikkalaisten järjestöjen näkökulmasta korruption ja Maailmanpankin vastainen kampanjointi näyttäytyykin saman kampanjan eri puolina.

Myös kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n osalta kampanjat ovat tietynlaisen momentumin hetkessä. IMF menetti paljon uskottavuuttaan Aasian talouskriisin yhteydessä, ja maailmalla näytetään yleisesti ajattelevan, että rahasto on kiinnostuneempi sijoittajien rahojen kuin heikkojen talouksien pelastamisesta. Jotkut Etelä-Amerikan maat ovat maksaneet velkansa IMF:lle ennätysajassa saavuttaakseen taloudellisen itsenäisyyden, toiset taas lainaavat mieluummin muista lähteistä, kuten kasvavalta Kiinalta. IMF on pulassa, ja se mahdollistaa laitoksen poliittisen painostamisen. Jotain kertoo sekin, että sosiaalifoorumissa oli kuuleman mukaan paikalla IMF:n pr-osaston edustaja!

Kuitenkin jos IMF:n roolille todella aiotaan tehdä jotain, on muistettava että sillä on myös tehtävänsä kansainvälisessä taloudessa talouskriisin sattuessa. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää tuoda kansainväliselle agendalle mahdollisia keinoja ehkäistä talouskriisejä. Tämä on Attacin toiminnan ydintä, koska Tobinin vero ja muut vastaavat mekanismit ovat juuri tällaisia keinoja.

Teppo Eskelinen

Eikö kiinnosta?

2007-01-20T11:52:00.000+02:00

Älä syytä itseäsi, jos EU ei kiinnosta yhtään. Ei se näytä kiinnostavan ketään muutakaan – vähiten poliitikkoja ja kansanedustajaehdokkaita.

Poliitikot, tutkijat ja virkamiehet ovat huolissaan siitä, että EU ei kiinnosta kansalaisia. Luodaan politiikkaohjelmia ja tiedotuskampanjoita. Attac on yrittänyt viimeiset puolitoista vuotta laajentaa keskustelua EU:sta. Viimeisin yritys on joulukuussa avattu keskusteluportaali www.euroopantulevaisuus.fi.

Jokin kuitenkin on vialla, tai sitten minä olen ymmärtänyt asian väärin.

Tehtyäni töitä portaalin kanssa näyttää siltä, että huolestaan huolimatta poliitikot, tutkijat ja virkamiehet ovat unohtaneet, että myös heillä voisi olla osansa pelattavana EU-keskustelussa. Portaaliin ovat tähän mennessä kirjoittaneet lähinnä kansalaisaktiivit; poliitikot jättävät yleensä vastaamatta kirjoituspyyntöihin, ja tutkijat valittavat kiireitä. Hienoa olisi nähdä portaalissa esimerkiksi kokoomuslaisten, europarlamentaarikkojen tai EU-tutkijoiden visioita EU:sta.

Miksi tällainen hiljaisuus sitten on niin vaarallista? Portaaliin kirjoittanut tutkija Kari Karppinen vastaa tähän kiinnostavasti. "EU:n vastustus voi olla osoitus siitä, että EU ei itse ole tarpeeksi politisoitunut. Kun vastakkaiset mielipiteet eivät kanavoidu aidoiksi erimielisyyksiksi poliittisen järjestelmän sisällä, ne kanavoituvat koko järjestelmän vastaisiksi liikkeiksi", toteaa Karppinen. Hiljalleen alkaa vaikuttaa siltä, että hän on pelottavan oikeassa. Koska aidot ja avoimet visiot EU:sta puuttuvat, keskustelussa voivat nousta esiin vain jyrkän kielteiset tai euforisen myönteiset näkemykset. Tai sitten voi olla sankarillista todeta kuten näyttelijä Lea Klemola lehtihaastattelussa: “Mää en ymmärrä EU:sta kyllä hevonvittua." Meiltä puuttuu poliittinen EU-keskustelu, jonka tavoitteena olisi unionin tulevaisuuden hahmottaminen ja rakentaminen.

Tietenkin hiljaisuuden taustalla voi olla myös vakavia ja ymmärrettäviä syitä. EU on käymistilassa, eikä juuri nyt ole helppoa sanoa, mitä unionilta kannattaisi toivoa. Aitoja poliittisia näkemyksiä voi olla yllättävän vaikea muodostaa hetkenä, jona Angela Merkel odottaa vain Ranskan uusia vaaleja ja Suomi toipuu puolen vuoden laimeasta puheenjohtajakaudestaan. Jos on vaikea valita liittovaltion tai valtioliiton väliltä, on kaiketi parempi pysyä hiljaa. Jos ei tiedä, edustaako EU toivoa vai uhkaa, on ehkä hyvä vaieta. Hämmennys on niin suurta, että puhe esimerkiksi siitä, ketkä kannattavat federalistista EU:ta ja ketkä eivät, tuntuu lähes mahdottomalta. Samoin puheet EU:n turvapaikka- tai kauppapolitiikasta tuntuvat edelleen lähinnä teknisiltä kysymyksiltä, eivät poliittisilta visioilta. Puhuminen voi olla vaikeaa, ja siksi vaietaan. Tai kyyninen tulkinta voi tietysti olla se, että EU:n legitimaatiokriisi on jo niin syvä, ettei kukaan oikeastaan enää jaksa välittää?

Tilanne on surullinen. Suomessa osataan puhua enää siitä, onko EU:ssa ytimiä vai ei. Siitä ei puhuta, mihin suuntaan nämä kuvitteelliset tai todelliset ytimet maanosaamme veisivät. Ainakin minun on usein haettava innoitusta ajattelulleni Suomen ulkopuolelta. Visiönäärien, kriitikoiden ja rakentajien ääni kuuluu täällä ihmeellisen hiljaisena. EU-keskustelua käyvät enää vain unionin vastustajat.

Hanna Kuusela

Suomen velat nousemassa tapetille

2007-01-14T20:10:00.000+02:00

Kehitysmaiden veloista puhutaan jälleen! Norjan hallitus mitätöi lokakuun alussa 80 miljoonan dollarin edestä kehitysmaiden velkoja. Kyseessä olivat maille 1970-luvulla syntyneet vientiluottovelat.

Päätös oli perusteluiltaan historiallinen: Norja myönsi velkojen olleen seurausta epäonnistuneesta kehityspolitiikasta.

Attac kiitti joulukuussa Norjaa mitätöinneistä myöntämällä Norjan kehitysministeri Erik Solheimille Kelvollisempaa kehitystä -palkinnon. (Ks. http://www.attac.fi/mikaattac/kannanotot/kelkeh2006)

Seuraava askel on kohdentaa katsetta Suomen saataviin. Myös Suomella on nimittäin vienninedistämistoimien peruina velkasaatavia kehitysmaista.

Suomen tulisikin selvittää avoimesti velkojen taustat ja Norjan esimerkkiä noudattaen mitätöidä mahdolliset epäoikeutetut velat. Mahdollisia epäoikeutettuja kehitysmaasaatavia on erityisesti Liberialta, Zimbabwelta ja Indonesialta. Aiheesta julkaistiin Helsingin Sanomissa 11.1.2007 Attacin velkakampanjan aktiivin Laura Jalasjoen ja Attacin puheenjohtajan Hanna Kuusela vieraskynäkirjoitus. (Lue vieraskynä osoitteessa http://www.hs.fi/digilehti/paakirjoitus/artikkeli/Suomenkin+tulisi+tutkia+antamiensa+lainojen+taustat/1135224222529)

Kampanjointi vientitakuuvelkojen ja Suomen saatavien osalta jatkuu Attacin velkaryhmässä. Luvassa tuloksellista toimintaa ja kriittisiä näkökulmia. Velkaryhmän sivut löytyvät osoitteesta: http://www.attac.fi/ryhmat/tyoryhmat/velka/

Perustietoa kehitysmaiden velkaongelmasta löytyy Attacin toimittamasta Kehitysmaiden velkakriisi tänään -kirjasta, jonka voi ladata osoitteesta http://www.attac.fi/velkatanaan

Attacin blogi avattu

2007-01-14T16:22:00.000+02:00

Attacin blogi tarjoaa tuoreita avauksia, toisenlaisia näkökulmia ja virkeää keskustelua ajankohtaisista aiheista. Blogin kirjoittajat paljastavat, mikä suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on vialla, mitä siitä puuttuu ja mikä jää pimentoon.

Aiheet vaihtelevat maailmanpolitiikasta ihmisten arkipäivään ja globaalin kansalaisyhteiskunnan esittämiin aloitteisiin.

Attacin blogia pitävät yllä järjestön vapaaehtoiset ja vapaat ajattelijat, jotka ovat huolestuneita maailman tilasta mutta uskovat toisenlaiseen tulevaisuuteen.
Attac on vuonna 1998 perustettu kansainvälinen kansalaisjärjestö, joka etsii demokraattisia vaihtoehtoja rahoitusmarkkinoiden ja kyynisen taloudellisen voitontavoittelun hallitsemalle maailmanjärjestykselle. Lisää Attacista ja sen tavoitteista löydät järjestön verkkosivuilta www.attac.fi.

Tervetuloa lukemaan ja debatoimaan. Toisenlainen maailma (ja Suomi) on mahdollinen.